Vanhempani saivat surmansa kevättalvella ja olen ainut lapsi 20v..Hoitanut kaikki asiat periaatteessa itse paitsi hautajaiset..Pari päivää sitten valitsin surullisin mielin hautakiven vaikka se tuntuikin kamalalta.Tämä on ollut surullista aikaa tajuta elää ilman vanhempia lopun elämääni..Apunani on tietysti ollut sukulaiset ja ystävät. Tarvitsen neuvoja tähän elämäni myllerrykseen..Miten pääsen valoisampaan elämään eteen..kriisiavussa olen käynnyt mutta silti on paha olo usein..Neuvoja??
neuvoja suureen suruun
haavoittunut
3750
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Surutyö kyllä vie oman aikansa.
Asiasta puhuminen saattaa auttaa paljonkin.
Itse ainakin olen sen tyylinen ihminen, että puhuminen/kirjoittaminen auttaa.
Eräs tapa voisi olla eri keskustelufoorumeilla asiasta puhuminen ja pohtiminen eri kanteilta ja niin kauan, kuin siltä vain tuntuu.
Paljon on tullut keskustelufoorumeilla tullut omia vaikeita asioita käsiteltyä ja niistä keskusteltua. Mielenkiintoinen havainto tällöin on, että eipä ole ollutkaan ongelman kanssa yksin, vaan samat kuviot on jo moni muu käynyt läpi ennen minua.
Koklaa, ehkäpä tämä on sinunkin juttusi, joka tuo jonkinlaista helpotusta näinkin tuoreeseen surkeaan tapahtumaan.
ovat tärkeitä nyt.
Surussa kunnei ole mitään kaavaa.Jokainen me surraan omalla tavallamme. Itse en tahdo millään päästää irti asiasta , joten olen lukenut palstoja , kirjoittanut niihin jne..
Kirjoitan myös päiväkirjaa, miltä tuntuu. Ja kirjoitan kaikkein hulluimmatkin ajatukseni. On tavallaan joku kenelle voi puhua.
Mikäli töiltäni ehtisin menisin kai johonkin sururyhmään. Niitä kai ainakin voi seurakunnilta kysyä, ja ehkä jopa täältä missä niitä on.
Ei surua vie pois kun kuulee että on muitakin. Mutta minulle ainakin oli helpottavaa kun tätä kautta löysin kohtalotoverin, ja tavattiin kolmnen päivän ajan.Puhuttiin paljon menetyksistämme. Paljon oli ihan normaaliakin kanssakäymistä. Se minkä oivalsin oli, että on helpompaa minulle puhua kohtalokaverille kuin vieraalle jotka usein kokee että minun olisi pitänyt jo päästä surustani yli..ei kukaan ymmärrää mitä menetys on , ennekuin sen itse kokee.
Voimia sinulle, ja otan osaa suureen suruusi.
Olet joutunut nuorena "suuriin saappaisiin". Todella surullista.
Mikä auttaa? Sitä mietin itsekin, kun itkin isän kuolemaa. Heti kuoleman jälkeen oli olo kaoottinen. Tuntui, ettei tästä voi selvitä. Sitten koin, että isä on lähelläni, vaikka hän on fyysisesti poissa. Minulla on onnea siinäkin, että äitini elää vielä. On lapset, sisarukset jne.
Yritä kerätä voimia heistä, jotka vielä ovat elämässäsi. Aika antaa etäisyyttä. Näin toivon itsenikin kohdalla. Luulen, että elän shokkivaiheessa. Isäni kuoli tiistai-aamuna, enkä vielä tajua asian lopullisuutta.
Sydämestäni toivon elämääsi myös niitä aurinkoisia päiviä ja niitähän tulee...Aivan varmasti.
Halaus ja voimia!