Isä kuoli viime viikon alussa. Aluksi itkin; nyt olen vain... kuin muumio. Väsynyt sellainen. Erittäin väsynyt. Pakenen peiton alle - yritän nukkua aina kun mahdollista. En jaksa jutella kenenkään kanssa.
Onko tämä oikea tapa surra? Mikseivät kyyneleet enää tule?
Veljeni puskee surunsa työhön. Kun tekee itsensä väsyksiin, ei jaksa ajatella. Minä olen kuin lamaantunut. Millään ei ole mitään väliä.
Onko tämä oikea tapa surra? Mikseivät kyyneleet enää tule?
Veljeni puskee surunsa työhön. Kun tekee itsensä väsyksiin, ei jaksa ajatella. Minä olen kuin lamaantunut. Millään ei ole mitään väliä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
suremisessa on se miten koet hyväksi ja pääset eteenpäin.
Älä säikähdä vaikka kyyneleet "loppuvat" minulle ainakin kävi niin. Silmät oli kuin täynnä hiekkaa arat valolle- kosketukselle- niitä särki!! ym. se vaihe tuntui kestävän kauan enää muistan sen näin- joskus.
Sinulla on oikeus olla peiton alla - tuntea itsesi muumioksi - olla yksin. Sinulla on veli (rakastaa sinua omalla tavallaan) Jos et muuta jaksa, suo tämä itsellesi. Sinä suret näin. Aika kyllä auttaa,joka aluksi on pysähtynyt mielestäsi mutta, vaikka haluaisit, sitä et voi tehdä. Se vie sinua kauemmaksi isäsi kuolemasta. Jumala otti isän hänen aikansa oli lähteä täältä. Meitä on aina täällä jotka jäädään ikävöimään; me voidaan tukea toinen toista. Kirjoita tänne, vaikka vähän -se helpottaa. En halua selitellä suru on niin "oma".
Suruntiellä kulkee kanssasi paljon muita, minä kanssasi siitä huolimatta että minulla lapseni kuolemasta on jo aikaa. Sen kipeät muistot haalistuu vaan koskaan ne ei kuole. Pelkäsin jopa sitä ensin..turhaa. Nyt tiedän rakastin lastani tarpeeksi- epäilin sitä ensin kun, hänet otettiin minulta pois.
Kiitos. Sinä olet joutunut vastakkain suurimman surun kanssa. Itse ajattelen, että oman lapsen kuolema on pahinta, mitä kuvitella voi.
Isä sairasti neljä kuukautta. Elimme toivon ja epätoivon keskellä. Viime lopussa sängyssä makasi vaikeasti hengittävä luuranko. Isä pääsi pois kärsimästä. Minulla on ikävä, mutta tiedän, että me tapaamme vielä. On turvallista kuolla, kun oma isä on vastaanottamassa taivaan portilla.
Sinulle toivotan paljon voimia ja enkeleitä!
Siitäkin voi näköjään selvitä, vaikkei sitä ensin uskonut.
Kenen tahansa rakkaan ihmisen menetys on raskas. Olipa terve tai sairas. Ilkeä yllätys se aina on. Olkoonkin luonnollinen.
Kuolevan rakkaan omaisen katselu ei ole mieluista kun tuntee ajattelevansakin väärin; toivoo kärsimysten loppuvan.. niin väärin..
Toivoo ettei kuolis.. niin väärin..
Meillä jokaisella on lähtöhetkensä ja siihen pitäisi tyytyä eikä syyllistää itseänsä kun ei sille voida mitään.
Jälleennäkemisen toivo on se joka kantaa minuakin, anna sen kantaa myös Sinua.
Kiitos enkeleistä, ne antavat sitä voimaa mitä tarvitaan! T. Apusi
tuntuu, on itselle paras tapa surra. Itse olin veljeni kuoleman jälkeen myös melkolailla muumioitunut. Halusin vain nukkua ja nukkua. Muissakin suruissani olen käyttäytynyt samalla tavalla.
Tiedän hyvin tunteen, kun mikään ei tunnu enää miltään ja en toivoisi kenenkään kokevan sitä tässä maailmassa.