Niin tulee väkisin mieleen että onpa anteeksi antamatonta porukkaa.Minut on pettäneet ja pettänyt se kaikista lähin omainen:äiti,tosi pahasti ja vielä nytkin tiedän että hän juonii ja pnettelee minua selän takana.Kyllä kyllä se sattuu hirveästi ja luottamus on ollut kovilla,mutta silti yritän olla hänen kanssaan jossain väleissä(vaikka tiedän hänen käärmemäisen asenteensa mua kohtaan)Olen kai sitten typerys mutta yritän aina uskoa ihmisen hyvyyteen tai sitten olen liian armelias.Kyllä olen välillä vihainen hänelle ja itsellekin.Mutta minusta hän on se häviäjä,koska hän ei kykene rakkauteen.
Kun lukee näitä juttuja
armelias typerys kait
161795
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Leiki vain ihan vapaasti marttyyria, jos se saa sinut tuntemaan itsesi hyväksi ja jaloksi ihmiseksi. Minä en kyllä viitsi moisella elämääni vaivata.
parikymmentä vuotta yrittänyt parhaansa ja tilanne vain muuttuu raskaammaksi, eikö siinä vaiheessa ole oikeus ajatella omaa jaksamistaan? En olisi minäkään aikaisemmin moiseen tilanteeseen uskonut joutuvani, vaan jouduin kuitenkin. Kipeetä tekee, mutta niin tekee äitini omahyväisyys, itsekkyys, ilkeys ja alistaminen myös. En kelpaa hänelle enää kun en jaksa ryömiä hänen edessään. Anteeksi on annettu monet loukkaukset, ilkeydet ja raivokohtaukset vaan kun jaksaminen loppuu niin se kertakaikkiaan loppuu.
Äitisi ei siis kykene rakkauteen. Ei hän sitä kykene ottamaan vastaankaan. Oma uhrautumisesi menee ihan hukkaan, ja sitten sulla on vielä otsaa tulla tänne tuomitsemaan muita, jotka ovat vuosikymmeniä yrittäneet sellaisen hirviöihmisen kanssa tulla toimeen. Kyllä monen tavallisen ihmisen pinna katkeaa jossain vaiheessa.
Miksi teeskentely olisi jotenkin suositeltavampaa?
Sinä olet teeskentelijä ja tuomitset muita. Jos menet kunnolla itseesi, lopetat läheisriippuvaisuutesi (olet sairas sillä lailla) ja rupeat elämään omaa elämääsi.
mitään noista,mutta en ole myöskään omaan napaani tuijottava.On vain helpompi elää kun on sovussa itsensä kanssa,eikä ole vihaa niin paljon sisällä.
Nykyään olen sovussa itseni kanssa, kun en enää suostu tuon ns. äitini - hirvittävän syyllistäjän ja huomiota vaativan tapauksen - ovimatoksi ja piiaksi.
Sinulla on ilmeisesti kova tarve elää oman syyllistäjäsi läheisyydessä että saat sitten tulla tällekin palstalle kehumaan kuin paljon parempi sinä olet kuin sellaiset, jotka ovat ratkaisseet ongelmansa eri tavalla.
tuijottavia? Mistä sellaista päättelet?
tässä surullisia tarinoita . myöskin tarinoita siitä, miten niistä selvitään.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001509&posting=22000000027144039
Haluatko itsellesi todellakin vapaaehtoisesti tällaisen elämän?
laitoin minäkin "oman rikkani rokkaan "siinä keskustelussa.
Ihminen joka valitsee itselleen elämän vihassa ja katkeruudessa, vahingoittaa sillä eniten itseään.
vaan väsyy niin totaalisesti, ettei jaksa enää teeskennellä. En vihaa, enkä ole katkera, väsynyt vain.
se teeskentely ja vihaaminen niin huomaat ettet ole niin väsynyt.
panna välit poikki sellaiseen ihmiseen, joka tuottaa sitä vihaa ja katkeruutta toisten elämään.
Kun on pannut välit poikki, ei tarvitse enää uhrata omaa elämäänsä vihassa ja katkeruudessa vaan voi keskittyä kaikenlaisiin tuhansiin positiivisiin ilmiöihin.
miksi pitää "laittaa välit poikki"? Parempi on mun mielestäin, kun ei tapaa, ei ajattele. Tai ajattelee jotain tärkeämpää.
Ilman äitiä sun muuta sukua voi elää, ja voi tietysti haaveilla jostain ihanasta yhteydestä ja kiiltokuvaperheestä, mutta turhaahan semmoinen on. Elää oman elämänsä omalla tavallaan, ei tarvi muitten nokkia ja nirppiä.
ainut joka yrittää olla väleissä vanhempiinsa. Minäkin yritän mutta käy välillä melko tiukilla että jaksaa. Äitini on jo vanha ja sairas ja sitä myöten hän on vastuullani yhä enenevässä määrin. Minua väsyttää tämä vastuu hänestä, kun on vielä huollettavia muutenkin kotona.
En silti jaksaisi alkaa tapella vanhempieni kanssa, tuntuu että sain avioliitossa tarpeeksi parissakymmenessä vuodessa tappelusta, joten koitan elää mahdollisimman simppelisti nyt. Tappelu ahdistaa minua henkilökohtaisesti niin paljon etten usko että jaksaisin nostaa joka asiaa tapetille, sillä niin saisi tehdä ihan varmasti äidin kanssa. Nokkapokkaa on jatkuvasti ja mä koitan kuitata sen huumorilla. Nykyään osaan pitää suuni kiinni omista asioista jotka eivät todellakaan kuulu äidille ja näinkin vältän karikoita. Mut ymmärrän kyllä jos on sellanen luonne ettei siedä toisten puuttumisia omaan elämään.
Jos tuohon pystyt:).
Pahalta tuntuu itsestänikin otsikida kirjoitukseni yllämainitulla tavalla, mutta totta se on, että äitini on todella paha.
Mitä sanotte ihmisestä, jolla on neljä lasta ja vanhin kaiken pahan alku ja juuri?
Äidilleni ei mikään tekemäni ole koskaan riittänyt. Äitini on aina vaatinut minulta jopa lapsena mahdottomia.
Itse hän ei hoivannut nuorimpia sisaruksiani, vaan vastuu heidän hoidostaan lankesi minulle.
Olin vain seitsemän vanha kun nuorin siskoni syntyi. Kuka hoisi siskoani? Minä.
Kuitenkin minun olisi pitänyt tuoda koulusta hyviä numeroita, vaikka en pystynyt edes yöllä nukumaan, joko pikkusiskojeni yöllisten heräilyjen, tai vanhempieni hillittömien juhlimisten takia.
Kirjoitin kuitenkin ylioppilaaksi tyydyttävin arvosanoin, mutta se oli liian vähän äitini mielestä, joka ei ollut pystynyt aikoinaan suorittamaan silloisen, nykyisen peruskoulunkaan oppimäärää.
Tänäpäivänä olen erossa äidistäni, joka on sattanut minut moneen kiusalliseen tilanteeseen mm. kirjoittelemalla yleisöpalstoille herjaavia kirjoituksia nimissäni.
Heittäköön kivellä joka on synnitön, mutta mikään ei olisi minusta parempaa kuin äitini äkilinen sairauden takia poistuminen tästä ajasta.
Enkä puhu vain omasta puolestani, sillä äiti käyttää nuorempia siskojani "juoksutyttöinään", saadakseen paljon pahaa ja hämminkiä aikaan monien ihmisten elämässä.
Hän, siis äitini on manipuloinnin mestari. Kieroin, epärehellisin ja kovasydämisin tuntemani ihminen.