Olemme olleet suhteessa mieheni kanssa noin 5 vuotta. Nykyään suhteemme on todella jäätynyt ja jämähtänyt. Miestäni ei huvita edes rakastella kunnolla enää. Tuntuu kuin kerta viikossa olisi sitä pakkopullaa.
Huomionosoitukset, arvostaminen ja välittäminen - ne ovat menneiden talvien lumia. Tunnen todella yksinäisyyttä suhteessamme, jossa ei asioista saa eikä voi puhua. Turhaa on pyytää avioliittoneuvojalle, siitä syntyisi muhkea riita. Mieheni tuntuu vain korostavan koko ajan itseensä ja kuinka JUURI HÄN on joka asiassa hyvä. Olen sairastunut nyt juuri tähän rakkaudettomuuteen, mutta välittääkö hän siitä - EI!
Näivetyn ja kuivetun ja lopulta kuihdun ja lähden pois. Minne - sitä en tiedä?
Huomionosoitukset, arvostaminen ja välittäminen - ne ovat menneiden talvien lumia. Tunnen todella yksinäisyyttä suhteessamme, jossa ei asioista saa eikä voi puhua. Turhaa on pyytää avioliittoneuvojalle, siitä syntyisi muhkea riita. Mieheni tuntuu vain korostavan koko ajan itseensä ja kuinka JUURI HÄN on joka asiassa hyvä. Olen sairastunut nyt juuri tähän rakkaudettomuuteen, mutta välittääkö hän siitä - EI!
Näivetyn ja kuivetun ja lopulta kuihdun ja lähden pois. Minne - sitä en tiedä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
111
Jos asioita ei saa puhuttua: lähde!
Minnekö? Kyllä maailmassa luukkuja on minne voi muuttaa...elämä voi olla onnellistakin.
Rohkeutta sinulle, rohkeutta arvostaa itseäsi ja tavoitella haluamaasi.
Tuo kuullostaa melko tutulta..itseasiassa monet "roikkuu" suhteessa, joka on tavallaan jo "kuollut". En tiiä miks joillaki se rakkaus vaan kuolee, kenties sua ja sun miestäs ei vaan oo tarkotettu yhteen.
Mutta kehottaisin sua, ettet jäisi roikkumaan suhteeseen, jossa et koe olevas onnellinen. Elämä on lyhyt, ja sitä ei kannata heittää hukkaan suhteessa, joka ei enää toimi.
Tiiän, että on äärimmäisen vaikea lähteä ihmissuhteesta, joka on kestäny noinkin kauan, mutta jos koet, että mikään ei enää suhdettanne pelasta, toivoisin, että ajattelisit tulevaisuuttasi, ja uskaltaisit vaatia itsellesi parempaa.
Kaikkea hyvää sulle, koitahan pärjäillä!
Miksi kaikki neuvot opastavat etsimään uutta ja raikasta? Onko elämä ikuista etsimistä? Se, joka sille tielle lähtee, huomaa pettyneensä aina uudestaan. Täydellsitä suhdetta ei olekaan. Kun alun pilvilinnat haihtuvat, alkaa elämä jauhaa tavallisena. Ikuista tulista rakkautta kaipaava huomaa vanhana olevansa yksin, takana kenties useita pitkiäkin suhteita.
Vastaus ei ole todellakaan yksiselitteisesti lähteminen. Suhteen voi saada kuntoon, kun saa auki keskustelukanavan. Sano miehellesi mitä ajattelet. Luulisi hänen ottavan asian vakavasti. Vaikka kyllähän nämä parisuhdekiemurat osaavat sotkeutuessaan olla vaikeita.
Mutta toistan: ikuisen etsijän tie tuottaa harvoin sitä, mitä lähdetään tavoittelemaan. Onni on loppujen lopuksi arjessa, sanoitte mitä sanoitte. Vaimoni ja minä rakastamme toisiamme ja meillä on ihana pikkupoika. Arki on onnellista, eikä siihen mitään lisävibroja kaipaa.
Onnesta on AINA maksettava - eli arjen tylsyys ja harmaus tulee eteen MYÖS uudenkin prinssin/prinsessan kanssa.
Ei miehesi kertapuhetta usko, yritä kauniisti yhä uudelleen ja sopuero on paras idea JOLLEI lapsia ole MAKSAMASSA sen hintaa.
JOskus kestää kauan tutustua, ja sitten vasta huomaa että ei tämä olekaan se oikea. Sitten sitä voi vain laiskuuttaan tai pelkuruuttaan jäädä huonoon suhteeseen. Jos suhde tekee ihmisen onnettomaksi (eikä syy ole itsessä ja siinä että etsii jotain mahdotonta ja joka kerta pettyy samalla lailla), niin mielestäni kannattaa ottaa riski ja koittaa uudelleen uuden ihmisen kanssa. Itse löysin näin kestävän ja rakastavan suhteen.
Totta kai teidän pitäisi ensin yrittää keskustella, todellakin yrittää kaikkenne. Jos ehdotat mielellesi jonkinlaista terapiaa tai muuta apua vaihtoehtona sille että lähdet, hän voisi olla myöntyväisempi? Kai olet selvästi sanonut mitkä asiat mieltäsi painavat, ja tehnyt selväksi että yhteistyöllä ja yrittämisellä ne voisivat korjaantua ja molemmat olisitte onnellisempia?
Toisaalta, myös ihmiset muuttuvat. Ehkä ette enää ole ne samat jotka viisi vuotta sitten tapasivat, ehkä olet oivaltanut jotain uutta elämästä, ja tämän miehen kanssa et tule sitä koskaan saavuttamaan?
Olet oikeassa; menin liian hätäiseen tähän suhteeseen ja nyt en henno irrottautua. Olen oivaltanut kuinka erilainen hän on ja suhteestamme puuttu SE JOKIN. Emme taida olla enää edes ystävyystasolla.
Oon ollu 8 vuotta yhes ja täl hetkel oon naimisis ja meillä on ihana 2v poika. Meillä on ollu miehen kans tosi jämhtäny suhde monta kertaa. Kaipaan tosiaan välil sitä ihanaa hetkeä joka oli ku mieheni tapasin. Kaikki oli niin uutta ja ostettiin toisillemme lahjoja ja käytiin syömässä ja leffoissa. Nyt meil on poika jota ajatella ja ruokkia, käydä töissä( siiloin olin koulussa ku tapasimme) maksaa laskuja yms.. Puhuin aina äitiysneuvolassa käydessä miten kaikki muuttui kun lapsi on tulossa/ ja tuli ulos. Huomasin vaan sitte et aina ei voi olla ku just ihastunu. Mulle siel neuvolassa sanottiin et jos nyt oisin jättäny mieheni niin se sama tapahtuis viel sittenki ku löydän sen uuden rakkaan. Laitoin pökköä pesään ja vien mieheni pois jääneelle häämatkalle risteilylle sviittiin jossa on ruusuja ja kynttilöitä ja kaikkee oottamas. Se on vain meille kahdelle omistettu risteily. Otan takas sen minkä oon meinannu vuosien varrella unohtaa. Eli me miehen kanssa tarvitaan myös se oma rakkaus hetki. En jättäny miestä siitä huolimatta vaikka tosi ongelmia olikin, vaan laitettiin paperille kaikki asiat jotka mätti ja niitä puitiin. Itku tuli vähän väliä mut asiat saatiin selvitettyä. En halunnut antaa periks. Kyl Timo kuunteli ku suljin meidät huoneeseen ja sanoin et nyt jutellaan tai sit on suhde ohi ja nyt ollaan taas onnemme kukkuloilla...
Mulla oli pitkään ongelmia Timoni kanssa. Alkoi olla jo tosi näivettyny suhde kun ei seksi kiinnostanu, mitään ei enää tehty yhes. Oltiin vaan kavereiden kanssa ja ehkä sitte syötiin yhes ja nukuttiin. Ajattelin monesti lähteä mut joku aina esti. Otin itteäni ja timoa niskasta kii ja sanoin et nyt puhutaan. Itkettiin ja hudettiin toisillemme ja ajattelin mielessäni et nyt on jo kaikki ohi. En koskaan halunnu antaa periks. Kysyin lähineuvolassa apua ja he sanoivat että jos aion vaihtaa koko ajan uuteen suhteeseen ku joku menee pieleen tai tylsistyy niin koskaan ei löydä sitä oikeeta.. Ollaan nyt naimisissa ja meillä on poika. Edelleen niitä ongelmia on tullu esim. kun oon saanu nyt 0.5 vuoden sisällä 2 keskenmenoa, ajattelin koko ajan että nyt Timo ei halua mua ku en saa ekan jälkeen enää lasta pysymään vatsassa. Sanoin sitte loppupelis Timolle et anna mulle aikaa olla surullinen ja yritetään jonkun ajan jälkeen uudelleen. Menemme unohtuneelle häämatkalle 1.6 ja otamme kaiken ilon irti hääpäivästä. Niitä tappeluita ja riitoja tulee koko ajan mut me selvitään niistä keskustelemalla. Ja jos toinen haluaa olla muutaman päivän omissa oloissa niin sit se on, mut kumminki ollaan koko ajan kotona ja pidetään huoli että pojallamme on kaikki ok. Antaa ajan kulua ni kyl kaikki suttaantuu. Mikään avioliitto tai suhde ei ole ruusuista pelkälleen. Ja jos yrityksestä ei sittenkään tule mitään kun keskustelee ja yrittää saada sitä yhteistä hetkeä ni sit keskustellaan siitä eroamisesta. Ei erotakaan voi ihan vaan lähtemällä. Sit sanotaan vaan et nyt ei enää voi asioita korjata et parempi on erota. Mä kävin nää kaikki läpi jopa sanoin et lähen. Mutta asiat parantui ja ollaan kuin uudelleen rakastuneita!!
Olen ollut samassa tilanteessa. Mutta jos miehen kanssa on tylsää, voi onneksi kääntyä ystävien puoleen ja viettää enemmän aikaa heidän kanssaan.
Ainakin meidän tapauksessamme seuraus oli, että kun minua näki vähemmän kotona ja kun olin virkistynyt ja iloinen ystävien seurasta, mieheni kiinnostui minusta uudelleen :) Juuri nyt meillä on meneillään tällä tavalla alkanut uusi kuherruskuukausi.
Kuten Suski ja Aviomies jo sanoivatkin, ei lähteminen ole välttämättä mikään ratkaisu. Se voi olla jopa ongelman siirtämistä uuteen suhteeseen.
Avioliittovuosia takana kohta 30. Aika kauan meni onnellisesti kaikin puolin. Yksi miehen syrjähyppy jätti arven, joka ei parane. Joka kerta miehen lähtiessä matkalle, sama vanha riita ja epäily jostain putkahtaa esiin. Välinpitämättömyys, laiminlyönti on jokapäiväistä, koheliaisuutta ei kannate tuhlata; rehellisyys ja suoruus on hävinnyt liitosta, niin ettei työmatkojakaan enää kannate vaimolle ilmoittaa, mihin päin matka vie. Ja jos se "Perhana" uskaltaa kysellä mitään, silloinpa ukkokulta hyökkää niin syyttävästi sanoillaan, että varmasti tappelu on valmis, vaikkei alkujaan tarkoitus ollutkaan saada riita aikaan. "Mikään ei kuulu vaimolle, enkä kerro menoistani, vaikka tiedän ne kyllä ja niitä on...".On raskasta elää liitossa, jossa haluais huomiota ja rakkautta, kun saa osakseen sitä mahdollisimman vähän eli ei katseita, ei lähentely-yrityksiä, ei mitään. Kun saisi edes vähän olla se tärkein ihminen hänelle. Muutakin kuin pyykkäri, tiskari, lastenhoitaja, maksaja....Kaljapullo, tupakka ja muu seura on paljon tärkeämpää.Ja kun hän kotoa pääsee välillä kauas, vaikka Hesaan tai Viroon. Akalle se pitää riittää, että työtä teen ja SILLÄ HYVÄ. Sanoo mies, jota koetan rakastaa siitä huolimatta. Joskus toivon, että en olisi täällä enää....Jos valitan, olen se, jolle ei mikään riitä ja mitään ongelmia ei olekaan muilla kuin minulla......Neuvojalle...sille on asiaa vain minulla. Mutta. Älä sinä näivety vielä. Näiden ukon nössöjen kanssa kannattee ehkä tehdä töitä, ainakin kun olet (Hätähuuto) vielä noin alussa. Välillä päivä paistaa, välillä on synkempää. Elämä jatkuu ja ehkä jonain päivänä....