lopunalkuako

Olen seurustellut 1vuoden 2kk.(tästä ajasta puolet olin ulkomailla töissä,mutta näimme kuukausittain) Vuoden seurustelun jälkeen olen samassa tilassa kuin vuosien avioliittojen jälkeen yleensä. Suhde tuntuu olevan turha, riitelyä,tappelua...
Rakastamme toisiamma - tai oikeastaan en ole enää itsestäni yhtään varma. On päiviä, jolloin rakastan päiviä jolloin en.. Olemme aivan erilaisia tai tavallaan persoonallisuudeltamme ehkä liian samanlaisia, mikä tulee ilmi riidoissa, mustasukkaisuudessa yms.. Elämämme taas on täysin erilainen-minä kunnianhimoinen aina uuden etsijä pilvilinnoissa elävä, hän jalat maassa päivä kerrallaan ottava. Minulla tulevaisuudessa paljon tavoitteita-hänellä ei mitään! Haluan matkustaa, asua eri maissa-hän ei! En tiedä onko meillä mitään puhuttavaa-dialogimme on kuin kaksi toisistaan irroitettua käsikirjoitusta. Ei muuta yhteyttä kuin hellyys ja rakkaus.

Muutamana yönä olen nähnyt unia toisista miehistä.. Ovatko unet todella alitajunnan virikkeitä? En ole unissa kuitenkaan pystynyt pettämään, sillä minusta se on kamalinta mitä toiselle voi tehdä. Nyt päiväunelmoin jo uudesta miehestä....Onko se epänormaalia???
Poikaystäväni vannoo haluavansa olla kanssani koko loppu elämänsä, minä en enää tiedä. Toki riitojen hetkellä molemmat sanovat, että antaisi suhteen olla, mutta muutama sekunti jälkeen päin ollaan taas toistemme sylissä.

Minua pelottaa, että olen hänen kanssaan vain koska en halua olla yksin. Olen löytänyt muutaman mustan sinkkuvuoden jälkeen ihmisen kenelle olen maailman kaunein ja joka rakastaa minua tapahtui mitä tapahtui. Hän rakastaa minua vaikka en voi "sairauden" takia harrastaa seksiä (osittain halutkin menneet sairauden mutta myös suhteenkin takia).
Muutaman kuukauden elin pilvilinnoissa suhteen alussa - eikö sen rakkauden huuman pitäis kestää vuoden? En ole itseasiassa päässyt yhdessäkään suhteesssani yli vuotta täysin onnellista suhdetta läpi. olen kyllä jatkanut seurustelua,mutta täysin turhaa sellaista. Enkö vain voi olla yksin? Pelkään etten löydä toista! Eihän ole vastaan kävellyt yhtään varteen otettavaa vaihtoehtoa vuosiin muutakun poikaystäväni. Haluan tulevaisuudessa perheen ,mitä jos en löydä ketään.. Tiedän, että olen säälittävä, mutta minkäs teet...

Kirjoitelkaa ja sanokaa suoraan mikä mua vaivaa.. Miksei mulle riitä mikään/ketään? PItkästä aikaa taas on sellainen olo, että haluaisin mennä ulos katsastamaan "miestarjontaa", mutta tiedän ettei sieltä mitään löytyisi. Tällainen toisen puolikkaan löytäminen tapahtuu vain muutaman kerran elämässä- pitäisikö siis riskeerata.... Onneksi muutan osaksi toiselle paikkakunnalle töihin - saanpahan selkeyttä yksin ollessani.