Ahdistu/panikki ja surunkäsittely

oli alussa oloja jossa ahdisti niin että ikäänkuin ei meinannut välillä henkeä saada.kurkkua kuristi ja tuntui että suru olisi repinyt sydämen rinnasta.onneksi oli rauhoittavat lääkkeet.ilman niitä en olisi varmasti jaksanut mennä eteenpäin.

luulen että tuo kaikki mainitsemasi johtuu juuri noista kokemistasi asioista.mieheni kuoli n.2,5kk sitten ja ensimmäisistä viikoista muistan jotain mutta shokissa olinn pitkään.sain kriisi-apua ja olen paljon puhunut ihmisten kanssa siitä miten hän kuoli ja mitä oikeastaan tapahtui(olin paikalla kun hän menehtyi).

kerroit että sinulla on ollut töissä kiirettä ja raskasta.varmasti kaikki tuo ja menetykset yhdessä ovat ahdistuneisuutesi syy.oletko puhunut näistä kenellekään?puhuminen on auttanut minua ainakin tajuamaan tätä surua ja puhuminen on ollut korvaamatonta.

ota rohkeasti yhteyttä vaikka paikkakuntasi mielenterveystoimistoon.heiltä saat apua noihin ongelmiisi.tai puhu ajatuksistasi jollekin muulle,vaikka ystävälle tai äidillesi.puhuminen on niin valtavan tärkeää.voithan täälläkin kirjoitella jos se on sinulle luontevampaa.hae itsellesi kuitenkin apua!

Käy lääkärillä. Selaa elämäsi, hyväksy joka asia vanhempien erosta lähtien /voi käydä huonomminkin/ Elämä vaan opettaa kantapään kautta!
Stressaannuit työssä ja ei jäänyt aikaa läheisille,sekö ei anna rauhaa? Järjestä työsi ja vapaaika. Elämä jatkuu.. Kun ahdistus alkaa - yritä olla hengittämättä hetken ja rauhoitu! minulle auttaa

Minä menetin vanhempani alle vuodessa, ekaksi isä ja vajaa 11kk äiti.
Minulla oli 3 ekaa kuukautta pahempaa aikaa; itku tuli jatkuvasti, mikään tai kukaan ei huvittanut: en nähnyt edes sivulleni mitään, kuljin kuin sumussa.
Mutta onneksi sain olla kotona työttömänä, en olisi pystynyt olemaan töissä esittäen muka pirteää ja iloista.
Nyt juuri tuli 2v isäni kuolemasta ja äidin 1v1kk, mutta silti tuntuu siltä,että kaikki tapahtui juuri asken.
Minusta ei kannatta esittää pirteää tai tehokasta, kun sitä ei ole.Surusta täytyy puhua ja itkeää; sitten vähitelen se suru muuttuu eikä ole niin vaikeaa.
oletko ajattelut ammattiihmisen apua, he jos jotkut osaavat auttaa?

mitä todennäköisemmin sulla on jonkinasteinen paniikkihäiriö. siihen liityvät "pakonomaiset" ajatukset omasta voinnistaan, kuolemanpelot, sairastumisen pelko, selämättömyys, yms em kaltaiset oireet.
kannattaa hakeutua oman ta:n mielenteyshoitajna juttusille tai psykiatrian poliklinikalle asian vuoksi. saat ammattiapua sieltä.