Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa 2 vuotta. Meillä ei ole koskaan ollut suurempia kriisejä ja olemme kumpikin rehellisiä ja uskollisia toisillemme. Jostain syystä kuitenkin viimeisen puolen vuoden aikana olemme alkaneet paisuttamaan pikkuasioista valtavia riitoja joiden lopuksi kumpiki on valmis häipymään. Minua niin v***ttaa se, että miten tyhjästä ne aina lähtee. Seksi on mahtavaa ja ne hyvät hetket todella onnellisia ja kaikinpuolin rakastan häntä ja hänkin minua mutta olemme molemmat todella väsyneitä tilanteeseen.
Olemme ehkä kumpiki hieman "aina oikeassa" ihmisiä mikä tietysti pahentaa asiaa.. Mihinkään terapiaan häntä ei saisi raahattua ikinä enkä tiedä kuulostaako se minustakaan kovin hyvältä. Ja mitä kauemmin tämä tilanne jatkuu sitä helpommin raivostumme toisillemme ja sen jälkeen itkemme yhdessä miksi asiat ovat päässeet tähän jamaan. Olemme tehneet vaikka mitä sopimuksia ja yrityksiä välttää riidat ja mikään ei tehoa. Onko se vain niin että rakkaus ei aina riitä? Jos eroamme se tuntuu niin turhalta. Ihan kuin heittäisi hukkaan jotain todella kaunista koska ei osaa käsitellä sitä.. Olemme molemmat hyvin väsyneitä :(
Olemme ehkä kumpiki hieman "aina oikeassa" ihmisiä mikä tietysti pahentaa asiaa.. Mihinkään terapiaan häntä ei saisi raahattua ikinä enkä tiedä kuulostaako se minustakaan kovin hyvältä. Ja mitä kauemmin tämä tilanne jatkuu sitä helpommin raivostumme toisillemme ja sen jälkeen itkemme yhdessä miksi asiat ovat päässeet tähän jamaan. Olemme tehneet vaikka mitä sopimuksia ja yrityksiä välttää riidat ja mikään ei tehoa. Onko se vain niin että rakkaus ei aina riitä? Jos eroamme se tuntuu niin turhalta. Ihan kuin heittäisi hukkaan jotain todella kaunista koska ei osaa käsitellä sitä.. Olemme molemmat hyvin väsyneitä :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
siihen kun tietäisi vastauksen niin olisi kyllä helpompaa. Riidat kun ovat välttämättömiä meille ihmisille jostain kumman syystä. Mutta luulen että kun pääsee pahimman riitavaiheen ohi, niin parhaat hetket on vasta edessä! :)
Tuo parin vuoden styylaaminen on just se etappi, kun aletaan "eriytyä", ts. ruusunpunavaihe on ohi. Nyt sitten testataan, haluatteko todella olla yhdessä.
Teidän pitää yhdessä sopia, yritättekö tosissanne. Jos haluatte jatkaa, silloin molempien pitää itsekseen katsoa peiliin ja opetella laskemaan kymmeneen, ettei niitä hirveitä räyhäämishetkiä enää tule, vaan voitte etsiä ongelmiin ratkaisuja.
Meillä oli ihan sama juttu, emmekä tienneet, onko suhteessa tulevaisuutta. Kuitenkin molemmat tunsimme syvästi rakastavamme. Sovimme, että joka asia viedään loppuun asti, kunnes järkevä ratkaisu löytyy. Vaikeaa oli, kiivaita ollaan molemmat ja teräväkielisiä. Nyt ollaan kohta oltu 11 vuotta yhdessä eikä tarvitse enää rähistä. Jotenkin vaan pikkuhiljaa kummallekin on löytynyt tapa esittää asiat niin, ettei toinen räjähdä, vaan jaksaa kuunnella.
-Okei, miten sä haluat mun nyt toimivan?
-Käviskö niin, että mentäis vasta huomenna, kun olen levännyt?
-Sori, unohdin, mutta nyt mä hoidan sen heti!
-En pidä tuosta, etkä sä tuosta, siis harkitaan kolmatta vaihtoehtoa
-Vedetään pitkää tikkua
-Perustele, kiitos!
-Mikä sua perimmiltään ottaa päähän nyt, en usko että pelkät huonot tomaatit?
-Kerro, olen pelkkänä korvana (ja oma suu kiinni)
-Miten päivä meni?
Minulla on ollut kasvun paikka siinä, etten odota kaiken tapahtuvan samalla minuutilla, kun suvaitsen saada jonkun idean. Annan miehen "prosessoida" asian omassa päässään. Kuulemma mukavaa on myös se, että nykyään voi ilman riitelyä lykätä jotakin vähemmän tärkeää, vaikka olis sovittukin. Ei ole paineita sanoa: En mä nyt jaksa, mutta huomenna.
Tsemppiä, ette te täysjärkiset ihmiset mitään terapiaa tarvitse. Teillä on toisenne, teillä on aivot, käyttäkää niitä! Hyvää jatkoa suhteellenne!
Tuleeko näitä räyhävaiheita teillä tasasin väliajoin? Itse olen ollut suhteessa 7 vuotta ja tuntuu että noin kahden vuoden välein tulee samat räyhäperiodit, tapellaan loppujen lopuksi ihan mitättömistä aiheista. Ja kun tätä kestää pidempään, kuukaisia, tulee ajatus tässäkö tämä on, tätäkö se on?
aikaa yhdessä, vaikka se onkin niin helppoa, niin nyt irtiotto, ja esim. 3 pv pausseja, näkemättä. itse alan ainakin hermostumaan jos toinen on vieressä kokoajan, mutta olen oppinut tunnistamaan sen ja olen yksin hetken aikaa..
Emme asu yhdessä ja olemme elämäntilanteidemme takia välillä kolmekin viikkoa näkemättä että ehkä pikemminkin näemme liian vähän...
oho...ihan kuin olisin itse kirjoittanut. minullakin kaukosuhde. helmikuussa tulee kaksi kuukautta täyteen ja ollaan nyt räyhätty semmonen reilu puolivuotta. ihan kumma juttu kun kuitenkin molemmat selvästi rakastetaan ja se hullu intohimokin on tallella...
meilläkin "molemmat on aina oikeessa" ja riidat menee semmoisiksi monen päivän "sinä sanoit niin ja sinä sanoit niin" saivarteluiksi. meillä kuitenkin ehdotonta edistystä on tapahtunut kun ollaan vaan molemmat annettu periksi. pakko vaan antaa toiselle anteeksi ja yrittää olla ottamatta kaikkea niin vakavasti. ja ehdottomasti yritää satsata niihin hyviin hetkiin..
tsemppiä ja pitkää pinnaa sulle!
korjaus: siis helmikuussa tulee kaksi vuotta täyteen.
on stressaavaa kun se ihminen jolle haluaisit kaikkee kertoo,johon haluaisit tukeutua ym. ei ole aina paikalla,ja on ikävä ja kaikkee... muistan että meilläkin oli riitoja paljon esim. miehen inttiaikana ja kun oli 500km:n päässä töissä..
ja nyt niitä vasta onki kun on 2kk:n ikänen koliikkivauva talossa;)
Mekin kun aloitimme yhteisen taipaleemme samassa kaupungissa ja olimme aina yhdessä. Päivittäin. Oli iso muutos kun mies muutti pois töiden perässä mutta jotenkin surullista että juuri kun pitäisi eniten yrittää kun kaukosuhde on muutenkin rankka..niin sitten tapellaan ja vedetään herneitä nenään joka ainoasta asiasta ja meuhkataan ja huudetaan ja minä itken..
Mekin rakastetaan ja intohimo riittää.. Mutta välillä niin vihataankin toisiamme..tai ainakin tuntuu siltä. Hirveä olo kun plekää kuollakseen että menettää toisen ja slti ei osaa pysäyttää sitä kierrettä joka siihen johtaa.