Olen 22v. mies. 22v. sinkku. Ei siis mitään kontaktia toiseen sukupuoleen suhderintamalla. 22 vuoteen en baarissa ole käynyt. Olen ollut varsinainen kotirotta. 22 vuotta olen vain sivusta katsonut tuttujen ihmissuhteita. Suurin osa tutuista on jonkinlaisia eroja kokenut, kuten omat vanhempanikin. Muiden virheistä olen oppinut vaikka mitä, mutta vahvoiltakin näyttäneet suhteet ovat hajonneet, eli onko opeista mitään hyötyä.
En ole varma onko parin muodostamisella minulle mitään annettavaa, mutta kovasti mielessäni pyörii ajatus parisängystä ja ihanasta naisesta toisella puolella nukkumassa. Nyt tuntuu, että olisin ikionnellinen, jos näin voisi olla. Pelkään kuitenkin, että se kaikki on lopulta vain romahtavaksi rakennettu korttitalo, jonka romahtamiselle ei vain voi mitään.
Elämäni oli henkisesti täysipainoista, kunnes muutin pois kotoa. Kaverini ovat kaikki sinkkuja ja heistäkin vain yksi on kunnon vonkaaja ja jonka mielestä vain kauniit naiset kelpaavat. Tyhmät eivät hänelle kelpaa ja tämän takia hän on heitä jo useampia jättänytkin.
Kukaan ei näytä olevan minusta kiinnostunut, koska en pyöri missään piireissä. Loogista yeah! Heikko itsetunto lienee pahinta elämässä. Mutta minulla on silti vahvoja mielipiteitä elämästä yleensä, joten en minä mikään nössö ole. Naisten suhteen olen kuitenkin aivan lukossa. Ehkä otan koko asian aivan liian vakavasti, kuten yleensä kaiken elämässäni otankin, vaikka ironinen huumori monesti vie mennessään. On vain niin vaikeaa suhtautua rakkauteen ironisesti.
Jossakin sivulla tein jonkin henkisen iän määritystestin ja sain odottamani 30 vuotta. Tuntuu vain hullulta, että sitä on siltikin vain penikka, koska suhde naiseen pelottaa. Naisella on niin vahva voima suhteessa, että kontrollin jakaminen hirvittää.
Olenko edes ihminen?
En ole varma onko parin muodostamisella minulle mitään annettavaa, mutta kovasti mielessäni pyörii ajatus parisängystä ja ihanasta naisesta toisella puolella nukkumassa. Nyt tuntuu, että olisin ikionnellinen, jos näin voisi olla. Pelkään kuitenkin, että se kaikki on lopulta vain romahtavaksi rakennettu korttitalo, jonka romahtamiselle ei vain voi mitään.
Elämäni oli henkisesti täysipainoista, kunnes muutin pois kotoa. Kaverini ovat kaikki sinkkuja ja heistäkin vain yksi on kunnon vonkaaja ja jonka mielestä vain kauniit naiset kelpaavat. Tyhmät eivät hänelle kelpaa ja tämän takia hän on heitä jo useampia jättänytkin.
Kukaan ei näytä olevan minusta kiinnostunut, koska en pyöri missään piireissä. Loogista yeah! Heikko itsetunto lienee pahinta elämässä. Mutta minulla on silti vahvoja mielipiteitä elämästä yleensä, joten en minä mikään nössö ole. Naisten suhteen olen kuitenkin aivan lukossa. Ehkä otan koko asian aivan liian vakavasti, kuten yleensä kaiken elämässäni otankin, vaikka ironinen huumori monesti vie mennessään. On vain niin vaikeaa suhtautua rakkauteen ironisesti.
Jossakin sivulla tein jonkin henkisen iän määritystestin ja sain odottamani 30 vuotta. Tuntuu vain hullulta, että sitä on siltikin vain penikka, koska suhde naiseen pelottaa. Naisella on niin vahva voima suhteessa, että kontrollin jakaminen hirvittää.
Olenko edes ihminen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Taidat miettiä jo liikaa? Ehkä olis välillä aika toimiaki? Turhaa sellaasta pohtii, onko annettavaa parisuhteessa, kyllä kaikilla on! Ja sitä korttitalon romahtamista nyt ei kannata etukäteen surra, eikä ees ajatella!
Eikä naisilla oo sen enempää voimaa suhteessa ku miehilläkään. Molemmista se on yhtä paljon kiinni.
ei muuta :)