Kertookaapa minulle, tällä palstalla kirjoittelevat vanhemmat, että voivatko lapset (kamalaa sanoa näin, mutta) pilata parisuhteen?
Tarkoitan tällä sitä, että kovin monilla esim. ystäväpiirissäni on parisuhde ollut melkoisessa kriisissä kun on hankittu lapsia. Ei ole enää aikaa toisilleen, eikä itselle, eletään lapsien ehdoilla, vaimojen kropat on levinneet, miehet on aamusta iltaan töissä, lapset huutaa ja vaimot nalkuttaa, kitistään ja riidellään kauheasti, on stressiä, seksielämä on kuollutta, riidellään lasten kasvatuskysymyksistä, siitä kumman hoitovuoro on. Muutama pari on jopa päätynyt jo eroon, ja mieleeni on vain tullut, että eroa ei välttämättä olisi tullut jos lapsia ei olisi ollut.
En tässä missään nimessä halua syyllistää lapsia, erohan ei ole millään muotoa heidän vikansa, vaan pohdin sitä kriisiä jonka lapsen syntyminen parisuhteelle aiheuttaa, kysehän on siitä että vanhemmat eivät itse handlaa lapsen syntymän aiheuttamia mullistuksia. Mitä mieltä olette te, joilla jo lapsia on? Itseäni on alkanut arveluttaa lasten hankinta JA PALJON, sillä ystäväpariskuntien perhehelvetti ei kiinnosta lainkaan.
Tarkoitan tällä sitä, että kovin monilla esim. ystäväpiirissäni on parisuhde ollut melkoisessa kriisissä kun on hankittu lapsia. Ei ole enää aikaa toisilleen, eikä itselle, eletään lapsien ehdoilla, vaimojen kropat on levinneet, miehet on aamusta iltaan töissä, lapset huutaa ja vaimot nalkuttaa, kitistään ja riidellään kauheasti, on stressiä, seksielämä on kuollutta, riidellään lasten kasvatuskysymyksistä, siitä kumman hoitovuoro on. Muutama pari on jopa päätynyt jo eroon, ja mieleeni on vain tullut, että eroa ei välttämättä olisi tullut jos lapsia ei olisi ollut.
En tässä missään nimessä halua syyllistää lapsia, erohan ei ole millään muotoa heidän vikansa, vaan pohdin sitä kriisiä jonka lapsen syntyminen parisuhteelle aiheuttaa, kysehän on siitä että vanhemmat eivät itse handlaa lapsen syntymän aiheuttamia mullistuksia. Mitä mieltä olette te, joilla jo lapsia on? Itseäni on alkanut arveluttaa lasten hankinta JA PALJON, sillä ystäväpariskuntien perhehelvetti ei kiinnosta lainkaan.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Sen kolmannen pyörän tulo parisuhteeseen harvemmin helpottaakaan... toiaalta suhde kasvaa, tasaantuu ja vahvistuu ja taas toisaalta voi olla että siinä venytyksessä se menee palasiksi. Stressinsietokyky on jokaisella erilainen ja lapsiperheen elämä Tuo sitä stressiä ihan riittämiin. Itse kukin uupuu, ja tilanne ajautuu ah niin helposti juuri kuvaisemasilaiseksi. En sano että kaikilla, mutta usein. Jotkut siitä selviävät vahvempina, toiset eivät.
Avain on varmaankin odotuksissa. Joka kuvittelee voimien riittävän kun rakkautta vain on, tai olettaa parisuhteen ja lastenhoidon työnjaon olevan automaattisesti molemmille sopiva, tai mitä tahansa yltiöpositiivista ylipäänsä, pettyy ja rankasti. Kun pitää jalat maassa ja muistaa että koitoksia tulee, ongelmia tulee, aj ne vain pitää olla valmis selvittämään, toimii homma paremmin. Kun mennään perheessä joukkueena, eikä vastustajina.
***
kaikessa kirjavuudessaan.
Tahtoo vaan tässä nykyisessä itselle elämisen ihannemaailmassa olla vähän hankalaa hyväksyä se että se vaimon kroppa leviää, lapset huutaa ja seksielämä ei aina suju.
Jos parisuhde on haettu tukemaan omaa hyvinvointia, minun tarpeitani palvelemaan niin eihän se silloin lapsia kestä. Tai pahimmillaan korjaamaan minun rikkoutunutta minääni.
Terveellisempi katsanto voisi olla esim. että parisuhteeseen on hakeuduttu perheen perustamista varten. Sitä varten että tehdään lapsia, hoidetaan ja kasvatetaan heitä.
- tiedän, tuntuu oudolta ajatukselta. Mutta varmasti ajattelemisen arvoinen.
Lapsi saa aikaan isoja muutoksia ja tavallaan pakottaa vanhempia muuttumaan. Muuttuminen on rankkaa ja tuntuu varmasti jokaiselle ikävältä. Jos tähän on valmis suhde päättyy alkuperäistä parempaan tilanteeseen. On osoitettu että osataan sopeutua tilanteeseen... muutoksia tulee varmasti myös myöhemmin eteen.
Jos ei halua/pysty itse kehittymään voi tilanne tuntua niin stressaavalta että ero näyttää ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Väittäisin kuitenkin että tämä usein vain siirtää ongelmaa eteenpäin.
Olisiko ero tullut ilman lapsia? Ei ehkä niin nopeasti mutta kyllä myös elämä ilman lapsia myös sisältää kaikenlaista tunnekuohuntaa. Jos suhde ja sen osapuolet eivät sellaista kestä niin se ero tulee helposti myöhemmässä vaiheessa. Ilman lasta voi olla paremmin aikaa sopeutua, toisaalta ilman lasta eroaminen voi tuntua helpommalta...
Lapsi pilaa parisuhteen, suhde ei nimittäin koskaan tule olemaan samanlainen, kuin ennen.
Hyvin asenteellinen ja negatiivinen, mutta ah niin yleinen lapsettomien katsontakanta. "Koska ne ei nussi joka toinen ilta, ja riitelee, niillä on kaikki päin persettä."
Vain perheellinen tietää, miten suurista onnen pisaroista perhe-elämä koostuu. Ikinä aiemmin ei ole voinut kuolla silmää räpäyttämättä toisen ihmisen puolesta. Ja tätä ihmistä ihan oikeasti suojellaan ja hoivataan oman jaksamisen äärirajoilla.
Sieltä se kamala riitely juontaa juurensa, väsymisestä. Mutta voi helvata se väsymisen aiheuttaja osaa olla palkitseva! =)
Me ei muistaaksemme riidelty kovinkaan usein ennen lasta, ja nussimistakin oli useammin. Jostain syystä tuollaisia asioita ei ole ollut enää aikaa tai tarvetta listailla. Asiat on aika lailla toisenlaisessa tärkeysjärjestyksessä...
(Lapsen 1v äiti isä.)
Vaan aikuiset pilaa itse oman parisuhteensa, tuskimpa siihen lapset vaikuttaa. Itse olen lapseton 25v parisuhteessa elänyt. Ihan samanlailla meilläkin on asiat toisessa tärkeysjärjestyksessä nykyään alkuaikoihin verrattuna. Tosin riitelyä, särmien hiontaa oli alkuaikoina enemmän. Pitkän suhteen jälkeen kumppaninsa tuntee paremmin niin ettei joka asiasta tule kädenvääntöö kuten alkuaikoina.
Riippuu aivan pariskunnasta osataanko riidellä kehittävästi, rakentavasti eikä hajottaen, myönnytään, joustetaan puolin ja toisin. Mielestäni vielä helpommin voi hajota lapsettomien parisuhde kun ei tarvi lasten takia ainakaan jatkaa jos ei yhteen synkkaa.
Kyllä sen tietää monet muutkin perheelliset ilman lapsiakin kuinka suurista onnen pisaroista elämä koostuu. Rakkauttaan ja hoivausviettiään voi purkaa muihinkin kuin vain ja ainoostaan lapsiin, ei se ole mikään ainoo onnen lähde elämässä jos niin kuvittelet.
Lapsi ei pilaa.
Aikuiset, vanhemmat pilaavat sen itse. Oma teoriani on se; että kun lapsia syntyy kortteja ei vain jaeta uudelleen, vaan se koko helvetin pinkka heitetään siihen puurolammikkoon. Osa korteista menee pilalle, vain osa on enää käytössä ja sitten ne jaetaan uudelleen.
Ja monikaan ei enää jaksa/osaa aloittaa uudella jaolla; kun on käyty kesälomalla kahdestaan 6vuotta Ibizalla bailaamassa ja nussimassa, on muutos Muumimaailmaan aika kova. Ihmiset ovat vaan niin hukassa ja väsyneitä.
Sama koskee seksiä. Tai siis sen loppumista. Uudelleen aloittaminen kysyy oikeasti voimia ja tahtoa. Mutta noissa tilanteessa lapset ovat oikeasti se voima ja liima joka auttaa jaksamaan ja pitää yhdessä. Kai se luonto on sen niin järjestänyt; että kaikki unohtuu aamulla kun se 80cm kaveri tulee sängyn viereen, työntää etusormensa sieraameeni ja sanoo "ISI!"
Itse olen tehnyt työtä jossa tuli nukuttua viikonkin pätkä n. 4h/vrk ja minä opin tuolloin kontrolloimaan mielestäni tuota väsymystä ja erottamaan mikä on sen aikaansaannosta ja mikä ei.
Siksi onkin ollut aika ikävää huomata kun toinen ei jaksa lähteä esim. tuohon seksin uudelleenorgaisointi projektiin ollenkaan. Asia vain valuu kuin hiekka sormien välistä...ja loppu on arvattavissa ja näkyvissä kun toinen ei osallistu mitenkään talkoisiin.
Vaimo loukkasi minua tuossa seksiasiassa pari kertaa viime kuun aikana pari kertaa aika pahasti, eikä edes huomannut, joten nyt minulle riitti. Minä taidan lopettaa tuon parisuhteen parannuksen nyt meillä hetkeksi ja katsoa oman pään sisään ja kysyä että mitäs sinne kuuluu?
Omaa pää pinnalle nyt vaihteeksi. Pelastetaan sitten muita kun oma perse on rannalla.
Mutta lapset eivät mitään tuhoa. Vaan aikuiset. Mutta mielipiteeni on että älä tämmöisen pelon takia jätä hankkimasta lapsia jos se suinkin on mahdollista. Ja tiedoksi; lapsia ei "hankita" niitä saadaan. (Ensimmäinen lähes kaksi vuotta, viittä vaille lapsettomuushoidoissa, toinen kertalaakilla.)
Koskaan ei tiedä mitä saa, mutta lasten tapauksessa riskin ottaminen on vaivan arvoista.
ole mies ja näytä että pystyt olemaan ilman seksiä... ihan samalla tavalla äiti on väsynyt kuin sinäkin.. eipä 4 tunnin yöunien jälkeen ihan heti ole seksi mielessä. On maailmassa tärkeämpiäkin asioita kuin seksi - niin kuin juuri se pieni ihminen joka aamuisin herättää työntämällä nenän sieraimeen... Unohtamatta myöskään huomioida puolisoa - se on tärkein osa parisuhteessa!
Kuinka hyvin sanottu. Rakastuin tuohon korttivertuakseen, ja herätystekniikkakin kuulostaa tutulta.
***
"ole mies ja näytä että pystyt olemaan ilman seksiä..." No ystävä/veli hyvä. Sitähän tässä tehdään. Päivästä toiseen. Koko ajan. :)
Ja sillä siis todistaa olevansa mies? Asiassa on varmaan joku sumea logiikka josta minä kyllä putosin...
Tämä on taas tätä: jos mies sanoo että jokin on vialla se on automaattisesti miehen vika, ja asia korjaantuu kun tehdään (tai ollaan tekemättä) niinkuin pikku-Rouva haluaa. Toisaalta myönsit juuri oikeaksi sen mitä tuolla aikaisemmin kirjoitin: ongelmat alkavat siinä vaiheessa kun MOLEMMAT eivät halua tehdä asialle mitään. Todetaan vaan että "On tärkeämpääkin..."
"Unohtamatta myöskään huomioida puolisoa - se on tärkein osa parisuhteessa!" Ööhh...koskeeko tämä naisiakin?
Myönnetään kyllä että nyt syyllistyin itse yhteen yleistykseen/oletukseen...eli jos onsittenihmejutulla on munat, tekstisi aukenee minulle ihan uudessa valossa. (Oletin jotenkin automaattisesti että olet nainen.)
Kuten tuolla yllä jo sanottiin, lapsi ei pilaa parisuhdetta, vaan aikuiset. On aivan turha sanoa, että jos tuota lasta ei olisi, parisuhteemme olisi kunnossa, sillä jos suhde on kaatuakseen, se myös kaatuu oli lapsia tai ei. Pikkulapsivaihe voi sitä kyllä edesauttaa, koska olosuhteet ovat silloin hyvin vaativia parisuhteen osapuolille ja silloin asiat, jotka eivät ole kunnossa suhteessa, korostuvat väsymyksen ja mahdollisen stressin takia. Mutta se voi myös auttaa pareja löytämään omat vahvuutensa, tuntemaan toisensa paremmin, arvostamaan toisiaan enemmän...
Mutta miksi niin moni suhde kaatuu juuri silloin kun sen pitäisi kukoistaa kauneimmillaan? Kun kahden ihmisen rakkaus on vihdoin tuottanut ihanan hedelmän? Minusta yksi syy siihen on se ettei ihmiset varaudu pikkulapsi aikaan paremmin. Jo lasta suunnitellessa pitäisi miettiä mitä haluaa silloin kun lapsi on pieni. Onko hyvä idea ottaa paljon lainaa että on oma koti valmiina kun lapsi syntyy ja tehdä sitten hulluna töitä kun lapsi on pieni, että saisi lainat pois? Ei lapsi tarvitse omakotitaloa isoine pihoineen ja farmariautoineen vaan äidin ja isän jotka ovat paikalla ja oikeasti läsnä. Ja väsymykseen pitää osata varautua jo raskausaikana, onhan se hyvinkin mahdollista että vauva huutaa yöt läpeensä. Kuten tuolla jo sanottiin, pitää oppia tietämään, miten käyttäytyy väsyneenä ja hallita sitä käytöstä ja samoin pitää oppia tunnistamaan miten puoliso käyttäytyy väsyneenä ja olla reagoimatta niihin käyttäytymismalleihin. Uni on tärkeää molemmille, niin kotona lapsen kanssa olevalle kuin töitä tekevälle. Jos kumpikin saa edes niukin naukin tarpeeksi unta, parisuhde helpottuu huomattavasti.
Toinen kompastuskivi on juuri tuo kahden keskisen ajan vähyys. Lapsen synnyttyä äidin ja isän huomio kiinnittyy häneen, ja jos toinen käy töissä, hänen ajatuksensa on lapsessa ja työasioissa ja siinä, että hän on perheessä se, joka tekee töitä, kotona olevan puolison ajatukset taas ovat kodin asioissa ja lapsessa ja siinä, että hän on se, joka hoitaa lapsen ja suurimman osan kodin asioista. Puolison ajattelulle ei osata jättää tilaa, sille, että toinen tekee myös kaikkensa perheen eteen, eikä se ole sen enempää tai vähempää kuin se, mitä toinen tekee. Kummankin elämässä on omat haasteensa ja toisen tekemää panosta pitää oppia kunnioittamaan. Ja kuormia pitää oppia jakamaan tasaisesti, se joka pääsee omissa tehtävissään helpommalla, auttaa toista helpottaakseen toisen taakkaa. Itsekkäästä ajattelutavasta on päästävä eroon. Kaksi aikuista ihmistä ovat saaneet lapsen yhdessä ja yksissä tuumin, eivät (toivottavasti) pelkästään yksikköinä, joten yhdessä heidän on selvittävä lapsen tuomista haasteista.
Sitten tahdon taas toistaa itseäni:
Sinä olet vastuussa omasta käyttäytymisestä suhteessa, vaikka toinen olisi minkälainen tahansa. Yritä aina olla ainakin asiallinen, vaikka toisen käytös harmittaisi kuinka. Haukkuminen ja nalkuttaminen eivät muuta puolisosi käytöstä, mutta kohtelemalla toista niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan, voit saada aikaan ihmeitä!
Älkää unohtako kuunnella toisianne. Puhukaa toisillenne ystävällisesti. Huomioikaa ja kunnioittakaa, arvostakaa toisianne. Ne ovat avaimia kestävään suhteeseen.
ihan oikeasti, mitä niillä lapsilla niinkuin TEKEE?!?
Rahanmenoa, ainainen huoli lapsesta kun rakastaa niiiin paljon, ei ole aikaa itselle saatika parisuhteelle - summa summarum: mitä siitä saa ITSELLE? Jotkut kulttuurit ymmärtää, kun lapset tehdään vanhuuden turvaksi. Mutta Suomessa vanhemmat lykätään vanhainkotiin, kun käyvät vaivalloisiksi.
Lukekaa ensimmäinen kysymys uudestaan ja miettikää oikein todella. Enkä ole mikään katkeroitunut vanhapiika, lapseton kylläkin. Ja todella epävarma lapsen hankinnasta, joten kertokaa OIKEITA vastauksia? Jotenkin mua ei vaan vakuuta pelkkä "onniinihanaakunlapsihalaa!" -lässytys. Mutta mitäpä minä mistään tiedän..
tuleviasuudessa pysty sinua hoitamaan jos ei ole työntekijöitä kasvamassa eri yhteiskunnan alueille.
hyviä vastauksia. Itse eleltiin miehen kanssa about 14 vuotta ilman lasta. Ja itse olin myös ihan loppumetreille asti sitä mieltä, että meille tuskin lasta ikinä tuleekaan. Ei näet kumpaakaan pahemmin kiinnostanut vauvat eikä isommatkaan lapset...
No sitten parisuhteessa tultiin eräänlaiseen tienhaaraan, asuttiin hetki erillämme ja tuumattiin, että mitäs tässä nyt sitten oikein tehtäis. Kummallakaan ei ole kummoinenkaan ura ja baareissa oli notkuttu enemmän kuin tarpeeksi ja oli tullut myös nähtyä tuota muailmaakin. Ja sitten, kun päätimme yhdessä tätä aherrusta jatkaa, niin jotenkin suhteemme oli johonkin suuntaan kehityttävä. Päätimme ottaa härkää sarvista ja ryhtyä kokeilemaan onnea lapsenteossa. Hieman kyllä arvelutti, mutta otimme sen yhdenlaisena projektina...
Ja nyt täällä kotona pyörii 9 kuukautinen neitokainen. Ja mitäs sillä nyt tekee...öööö, ei kait mitään, ennemminkin se tekee. No joo sainpahan ainakin mukavan hengähdystauon töistäni, joka oli jo ruvennut hieman puuduttamaan meikäläistä. Ja meille on siunaantunut ns. helppo lapsi. Eli nukkuu hyvin, syö hyvin, viihtyy itsekseen hyvin jne. Joten tuossahan tuo kulkee mukana, minne sitten kuljemmekin.
Ja ei tuo lapsi ainakaan meidän parisuhdetta ole huonontanut. Hieman on jouduttu yhteisistä riennoista luopumaan ja käymään enemmän sitten erikseen viihteellä. Meillä kun potentiaaliset lapsenvahdit asuvat 300 km päässä. Ulkomaillakin on ehditty muksun kanssa käymään.
Mun mielestä tuota lapsentekoa ei kannata niin kauheasti pohtia ja suurennella sen merkitystä. Riippu tietysti ihmisistä, kuinka rajusti lapsentulo elämää muuttaa. Mutta mun mielestä se, että lapsentulo muuttaisi koko elämän päälaelleen on liioiteltua. Ainakaan meillä ei elämä ole kauheasti muuttunut. Samojen ystävien kanssa hengaillaan, matkustellaan, baareillaan jne. Ai niin ja se SEKSI, kyllä vaan sitäkin harrastetaan. Ekan kerran kuukausi synnytyksestä. Sit vähän haaleempaa se oli tuon imetysajan. Mutta nyt kun imetuksen lopetuksesta on noin kaksi kuukautta, on meikäläisenkin hormoonit ruvenneet hyrräämään entiseen tahtiin. Ja todellakin, meidän tenaa nukuu klo 20-07 putkeen, niin ei tässä pahemmin univelkoja ole päässyt kerääntymään.
No jottei tästä tulisi mikään ylipitkä jaarittelu niin lopetanpa nyt.
Hyvin koulutettuja ei vaipanvaihdot kiinnosta vanhainkodeissa. Palkatkin surkeita.
Työtä ei enään ole kaikille, ei ainakaan hyväpalkkaista kevyttä istumatyötä paperinkääntelyä. Raskas pienipalkkainen työ harvoja kiinnostaa. Ulkomaalaiset ja pakolaiset tekee tällaiset työt tulevaisuudessa. Suomessa kasvaa pullamössö sukupolvi josta ei ole siihen hommaan, liika lihavia ja huonokuntoisia.
Mutta alle kouluikäisten vanhemmat ovat jo yleensä eronneet. Monet koittaa eron kynnykselläkin vielä lapsen teolla elvyttää suhdetta, lisäisikö se yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vähän ihmetyttää jos ennen lasta mietitään eri suuntiin lähtöö, et yritetäänkö lapsella saada suhteeseen vielä potkua?
Montaa mieltä voidaan olla mutta omasta mielestäni juuri lasten hankkimista pitäisikin pohtia perinjuurin.
Mikäänhän tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ja se ero tulee, jos on tullakseen ilman lapsia tai lasten kera. Ja syy voi olla mikä tahansa erillekasvamisen, kolmannenpyörän ja lapsen väliltä. Ja minä en ainakaan ole niitä naisia, jotka elävät parisuhteessa vain lasten takia. Meillä tuossa ennen tätä lasta ryvettiin sellaisissa pohjamudissa, että jouduimme todella pohtimaan yhdessä ja erikseen, keitä me oikein olemme ja mitä tahdomme tältä elämältä. Ja ilman tuota kriisivuotta emme olisi siinä, missä nyt olemme. Ja elämämme ehti kyllä jo vakiintua ennen päätöstä lapsen hankinasta.
Ja eihän tästä elämästä oikeasti tiedä, mitä se tuo tullessaan, oli sitten sinkku, parisuhteessa elävä lapseton tai lapsellinen. Ja jos meidän parisuhde joskus päättyy, niin onpahan siitä jäljellä joku kaunis muisto molemmille. Olisikohan tämä se kaipaamasi itsekkyysnäkökulma? Miehiä menee ja tulee, mutta lapsi (vaikka onkin lainaa vaan) on jotain kutakuinkin omaa ja pysyvää...=)
Ja totta, kyllähän sitä lasten hankkimista on syytä pohtia. Mutta kuitenkin se on aika luonnollinen asia ja rakastettuja ja hyvin hoidettuja lapsia syntyy vaikka ne olisivat pitkän harkinnan tulos tai vahingossa alulle pistettyjä... Tämä lapsikeskustelu on vaan niin kovin polarisoitunutta. Toisessa päässä meuhkaavat ne, joiden elämän ja parisuhteen lapsen tulo on rikkonut ja muuttanut suorastaan helvetilliseksi. Ja toisessa päässä onnesta kiljahtelevat ne joiden mielestä elämässä ei ole mitään ihanampaa kuin oma lapsi ja kaikki sujuu kuin tanssi ja lapsen ehdoilla tietenkin. Että muistutukseksi vaan, että niitä keskitien tallaajia on yllättävän paljon. Ehkäpä minulla on vähän idealistinen kuva tästä lapsiperheen elosta, koska lapsemme on helppohoitoinen, mutta uskon että elämästä tulee suurinpiirtein sellaista kuin siitä haluaa tehdä. Unohtamatta kuitenkaan sitä tosiasiaa, että aina voi kuitenkin tulla vastaan ikäviä yllätyksiä...
Niin minä olen se, joka tuossa aiemmin kyseli mitä niillä lapsilla tehdään.. Täytyy sanoa, että sun kirjoitukset oli jotenkin mukavan realististia ja vailla sen kummempaa kiihkoilua (kuten itsekin kirjoituksessasi mainitsit nämä ääripäät). Ylipäätään asiallisen kuuloista meininkiä teillä.
Ja se kyssärin vastaus "ööö.. ei kait mitään?" kirvoitti täältä kyllä melkoisen makeat naurut :D
sait jotain irti noista mun sepustuksista=) Sä varmaan pohdit niitä samoja asioita kuin meikäläinenkin vähän aikaa sitten... Mulla ei ole ollut ikinä vauvakuumetta enkä oikein pystynyt kuvittelemaan, mitä iloa lapsesta voisi olla. Työpaikallakin kuuli vaan päivästä toiseen kuinka rasittavia ja väsyttäviä lapset ovat, mutta kuitenkin niiin ihania-höpinöitä. Yhdessä perheessä oli lopetettu sanomalehden tilaaminen ja television katseleminen lasten tultua kehiin ja toisessa perheessä ei äiti parka ollut nukkunut kunnon yöunia suurinpiirtein viiteen vuoteen eli esikoisen synnyttyä jne. Ja sitten oli tietysti nämä toinen toistaan kauheammat synnytystarinat, joita oli pakko kuunnella. Että tehdä nyt sitten lapsi, kun paikat hajoaa ja vartalo menee ja vaivan palkaksi saa kakaran joka imee kaiken ajan ja vie yöunet ja kaiken entisen elämän mennessään, mutta kun ne silti on niiin ihania..! Että hohhoijaa ja no thank`s.
Mutta kuten todettu, niin erinäisten elämänkoukeroiden jälkeen päätin jättää noiden paremmin asioista perillä olevien puheiden kuuntelun vähemmälle ja antaa vauvalle tilaisuuden tulla, jos on tullakseen. Raskausaika sujui alkupahoinvoinnin helpottamisen jälkeen ihan omallapainollaan ilman kummempia hömpötyksiä ja hysterioita. Samoin synnytys, aamulla 07 sairaalaan ja vauva ulkona klo 14. Ja siitä sitten kolmen päivän päästä kotiin. No olihan se alkuaika omalla tavallaan aika jännää ja uuden opettelua. Mutta kuten sanottu, vauvamme oli hyvä nukkuja ja syöjä ja maitoa tuli yli tarpeiden. Että siinä mielessä pääsimme helpolla.
Ja tässä on parin ystävän kanssa todettu tuo sama asia, että liian paljon meuhkataan siitä, että miten lapsen tulo muuttaa koko elämän päälaelleen. Eikä kukaan puhu siitä, että sen lapsen kanssa voisi olla ihan mukavaakin aikaa ja muutakin elämää voi ylläpitää sen lapsen ohella. Toki poikkeuksen tekee, jos lapsi ei ole terve. Silloin on asiat tietysti ihan toisenlaisia. Samoin, jos koliikki vaivaa. Toisaalta sekin helpottaa aikanaan...
Yhdellä kaverilla esikoinen on ollut samanlainen kuin tämä meidän tyttömme mutta toinen lapsi sitten aivan toisesta ääripäästä. Ja niillä oli melkoista arjesta selviytymiskamppailua tuo kakkosen ensimmäinen elinvuosi (oli huono nukkuja se ipana) mutta nyt kun sekin on jo 1,5 vuotias ja nukkunut yli puoli vuotta pitkät yöunet, totesi lasten äiti tässä vähän aikaa sitten, että nythän tästä elämästä rupeaa jo taas nauttimaan. Että uskaltaisin väittää, että parisuhteella on mahdollisuus onnistua lapsista huolimatta, jos se ennestään on jotakuinkin hyvällä pohjalla.
Ja lopuksi vielä, että kukaan ei varmasti pysty sinua vakuuttamaan siitä, että lapsen teko on mukavaa ja järkevää ja lapsesta olisi jotain hyötyä. Ts. minä en ainakaan koskaan kuullut mitään järkevää argumenttia sen puolesta. Ja jos kuulinkin, niin osasin sen kyllä kääntää jotenkin niin, että se ei ollut enää ollenkaan järkevä ajatus...
Mutta siis, jos joskus uskallat heittäytyä mukaan tähän lapsentekoprojektiin, niin muista se, ettei kaiken tarvi olla niin maailmoja mullistavaa... (niin hyvässä kuin pahassa). Ja, että on olemassa myös parisuhteita joihin lapsen tulo voi tuoda jotain lisää sen sijaan, että se veisi siitä kaiken pois...
Hauskaa, että pohdit näitä asioita=)
Ai niin, ja joku tuolla totesi voivansa heittää henkensä silmää räpäyttämättä lapsensa puolesta. Minä puolestani todella toivon, ettei sellaista tilannetta tule ja kyllä mun silmä ja moni muukin paikka siinä rupeaisi väräjämään ja toivoisin, että tilanteesta voisi vielä jonkun kanssa neuvotella=D
Lapsen kasvaessa voi tulla vaikka mitä vastaan, helppouteen ei kannata tuudittautua. Mitä ihmettä se erilleenkasvaminen oikein tarkoittaa? Sitäkö että jätetään parisuhde hoitamatta. Iän myötä jokainen muuttuu ja jos ei kumppaninsa muuttumista hyväksy niin sanotaan että kasvettiin erilleen. Tai oman itsensä muuttuminen, halutaankin jotain erilaista niin sitä sanotaan erilleenkasvamiseksi. Kurjaa vaan lasten kannalta kun noita eroperheiden kauniita muistoja tulee kuin sieniä sateella ja uusperhettä pukkaa päälle. Joka suhteesta pitää jäädä joku muisto vaikka kärsiviä jäisi jälkeen kuinka paljon. Harvat pystyy eron jälkeenkin luomaan lapselle tasapainoisen elämän ilman traumoja.
Elämästä voi tulla juuri sellainen hyvä kuten sanoit eikä poukkoilla sinne sun tänne kuin päätön kana. Jos noin pitkä suhdekkin on takana ennen lapsen tekoo niin tuskin siihen kolmas pyörä tulee ellei itse aiheuta omalla käyttäytymisellään. Syntyy hyvinhoidettuja lapsia kuten taas valitettavasti tuntuu yhä enemmän syntyvän heitteillejätettyjä lapsia vanhempien tyhmyyden takia. Vanhempien joilla ei ole aikaa eikä halujakaan paneutua lapseensa muuta kuin perustarpeiden tyydyttämiseen niin ei kannattaisi tehdä yhtäkään lasta sillä lapsi tarvitsee enemmän nykyään kuin vaan hengissä pysymisen.
Nuo erosyyt nyt olivat niitä, mitä ensimmäisenä tuli mieleen. Siis mitä nyt yleensä keksitään eroamisen syyksi. Eli ihan esimerkinomaisena tuohon vaan heitetty. Ei kannata niihin kummemmin paneutua..=)
Ja todellakin 9 kuukautta lapsiperheen elämää on vielä lyhyt aika. Ja tulevaisuudessahan voi tapahtua vaikka mitä. Puhunkin tässä vaan ja ainoastaan tällä omalla pienellä kokemuksella... Ja voin sanoa siis, että lapsemme on ainakin tähän mennessä ollut helppohoitoinen ja kulkenut mukana siellä missä mekin eikä ole vienyt parisuhdettamme hajoamisen partaalle. Eikä elämämme ole monista peloitteluista huolimatta kääntynyt päälaelleen.
Mutta se on totta, että en edes pysty kuvittelemaan, mitä elämä saattaa pahimmillaan olla perheessä, jossa on useampi pikkulapsi. Ainoa kokemus on kaverini perheestä, jossa on kaksi lasta 3,5 ja 1,5 vuotiaat. Heillä oli aika rankaa kakkosen ekan vuoden ajan, mutta niin vain selvisivät siitä voittajina ts. ei ainakaan eroa tullut lasten takia vaikka lähellä saattoivat käydäkin...
Saattaapa olla, että me tulemme vielä pohtimaan tarkoin sitä sisaruksen tekemistä. Ehkäpä vielä tarkemmin kuin tämän ensimmäisen alulle panoa..=)
Siitä olen kyllä samaa mieltä, että tässä yhteiskunnassa on ja tulee aina olemaan liikaa kaltoinkohdeltuja lapsia ja vanhemmuuteen täysin kykenemättömiä vanhempia. Ja se jos mikä on valitettavaa!
Jotain tiedän pitkästä parisuhteesta kahdenkymmenen vuoden ajalta eikä sekään ole vielä pitkä suhde. Lyhyt verrattuna puolet enemmäm olleiden suhteisiin. Meillä kriisiaikoja oli alussa päinvastoin kuin muilla alussa helppoo mutta lopussa vaikeeta. Kasvettiin yhteen eikä erilleen ja ihmisen kasvua tapahtuu lopun elämän eikä se pysähdy mihinkään, huolestuttavaa onkin jos kasvu pysähtyy :)
Kukaan ei ole tosiasiassa valmis koskaan eikä mihinkään mutta on ainakin oikee suunta jos haluaa oikein elää rakentaen eikä rikkoen. Uskon että lapsille on kaikkein parasta vanhempien tasapainoinen parisuhde ja onnellisuus ilman mitään salailuja ja teeskentelyjä. Lapsethan vaistoo ihan kaiken kuten olen olen kuullut monen aikuisen kertomuksia vanhempiensa suhteesta.
Ja vaikka peloitellaan niin et ole antanut valtaa ja vaikutusta niille. Tuskin kukaan antaa vaikuttaa muiden mielipiteisiinsä jos jotain haluaa niin toteuttaa. Todella hyvä kun tunnette toisenne niin pitkältä ajalta kun jotkut tekee tuntematta laisinkaan kumppaniaan niin kuin venäläisessä ruletissa, onnistuu tai ei, samantekevää kunhan lapsi saadaan aikaiseksi. Siinä voikin olla pelko että jos kumppania alkaa liikaakin tuntee niin ei varmasti halua lasta sellaisen ihmisen kanssa jos ei heti aluksi paksuksi hankkiudu. Siksi monilla naisilla kiire naimisiin ja heti paksuksi jottei luonneviat tule ilmi. Samoin miehilläkin ja siitä syntyy järkyttävä erojen määrä kun perhe on pakko tehdä vaikka päävikasena tai muuten ei ole yhteiskuntakelpoinen.
Jos sinua ei vakuuta "on niin ihanaa..." niin älä tee lapsia. Noita vanhus vaipan vaintajiakaan ei pidä kuunnella sillä ilmastopakolaisia tai muitakin pakolaisia tulee tänne tulevisuudessa. Ilmasto pakolaisia kun ihminen on tuhonnut koko maapallon väestöräjähdykselläänkin. Älykääpiöt vaan kannustaa et tehdä lisää kakaroita! MIKSI?
löydy kun mietit, mitä virkaa sulla itselläsi on tai mitä hyötyä sunkin elämästä on jollekin. Jollet löydä vastusta niin olet varmaan turha tyyppi tällä pallolla
Ei ole ollut havaittavissa. Jos suhde on muuten vakaalla pohjalla, ja perusasiat kuten uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan ja tahto olla toisen kanssa koko elämä, se kestää.
Eli jos asiat on kunnossa, rakkaus kestää sekä hyvinä että pahoina päivinä :)
Vanhemmat ovat siis hankkineet lapset "pelestamaan "parisuhteen..?? (ja eroavat)??
Lasta EI tule hankkia ellei parisuhde ole kunnossa...!!!!!
Eli jos ero portilla, niin lapsi varmasti muutoksellaan "pilaa" sen..
Kun tunnemme raikkaimpamme, ja haluamme hankkia yhden elämän lisää.. "se kaiken ottaa ja kaiken antaa"..!!
(seksi eikun vain paranee !! =) )...ja ajoitetaan toisinaa "pikaisiin"..
Aikaa lapsen syntymän jälkeen ja ennen voi toki ottaa itselle..
, mutta miksi me vain ajattelemme itseämme ?? Olemmeko todella niin itsekeskeisiä ettemme voi uhrata enää mitään lastemme vuoksi ??
(onneksi uhraan osan .. =) ) Ja vain osan.. =)
Eli parisuhde täytyy hoitaa !! Jo lapsensakkin hyvinvoinnin vuoksi !!!
Pilkettä vain !! Älkääkä antako nyky-yhteikunnan antaa "ohjeita" tai "paineita" tai "stereotypioita"!
=) PÖH sanon minä..
Jokainen joka lapsen on synnyttänyt tietää olevansa etuikeutettu joka elämän saralla! Kakaralla saa asemaa jos ei lukemalla onnistu pääsee mihinkään piireihin. Tyhmäkin ihminen saa arvostusta levittämällä jalkansa, naimalla jos ei muutakaan ole korvien välissä.
Matkustellessa olen päässyt lapsen kanssa passijonojen ohi ja saanut aina istumapaikan täydessä bussissa. Ja invavessaa/lastenhoitohuonetta voi käyttää hyvällä omallatunnolla. Ei tarvi jonotella muissa vessajonoissa. Ihanaa olla etuoikeutettu!
paras! Sun kaltaisia, sopivan lunkisti ottavia äitejä tosiaan tarvitaan! Ei kaiken tarvii aina olla niin vakavaa..
Kyllä. Kun rahkeet ei riitä muuhun, niin väännetään muutama kakara, ja yritetään päteä niiden kautta.
yksinään onnistu mitään parisuhdetta pilaamaan. Jos sitä pelkäät niin älä ihmeessä mene vaan hankkimaan lapsia...
Tottakai lasten saanti on iso mullistava juttu kenelle tahansa. Ja niinkun nyt aina isot uudet asiat niin myös lasten saanti on monesti ainakin jonkinlainen kriisi parisuhteelle.
Mutta kuten jo aikaisemmin kirjoitettiin ehkä odotuksetkin vaikuttavat asiaan. Pudotus on korkea, jos ei ole jo valmiiksi varautunut että arjen pyörittäminen on toisinaan rankkaa. Valmiiksi kannattaa miettiä myös onko ympärillä minkäänlaista tukiverkostoa? Voiko lapsen viedä välillä hoitoon, että vanhemmat saa tarvittaessa hetken huilata.
Itse olen sitä mieltä, että on vähän vääränlainen kuva elämästä, jos ei halua lapsia. Tyyliin elän tässä nyt vain itselleni. Mielestäni kypsään aikuisuuteen kuuluu, että kykenee ottamaan ja kantamaan vastuuta muustakin kun vain itsestään.
En tiedä, kai se sitten on nykyaikaa, että halutaan tulla ja mennä mahdollisimman vapaasti. Mihinkään ei haluta sitoutua eikä mistään ottaa vastuuta?
Lapset tuo mielestäni elämään sisältöä ja miksei kasvatustehtävääkin voi ottaa haasteena. Pieni velka ja tieto, että täytyy elättää perheensä antaa potkua ahkeruuteen ja työntekoon. Nämä vain omia mielipiteitä, mitkä saattavat poiketa muiden mielipiteistä.
Jokaisen oma-asiahan se tietysti on haluaako niitä lapsia vai ei.
"Itse olen sitä mieltä, että on vähän vääränlainen kuva elämästä, jos ei halua lapsia. Tyyliin elän tässä nyt vain itselleni. Mielestäni kypsään aikuisuuteen kuuluu, että kykenee ottamaan ja kantamaan vastuuta muustakin kun vain itsestään."
Se, ettei halua hankkia omia lapsia ei todellakaan merkitse sitä, että elää vain itselleen. Vapaaehtoisesti lapseton näkee maailman laajemmin: vastuuta voi kantaa muistakin ihmisistä kuin siitä omasta biologisesta jatkeestaan. Tunnen paljon lapsettomia, jotka hoitavat esimerkiksi sairaita vanhempiaan tai muita sukulaisiaan. Lapsettomia myös työskentelee paljon opetus- ja hoiva-alalla, jotka ainakin minun mielestäni ovat vastuuta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Niin en tietenkään halua yleistää tilannetta, että kaikki lapsettomat haluavat elää vain itselleen. Ei kaikki, mutta uskon, että lapsettomien joukosta löytyy näitäkin. Mielestäni toisista ylempänä olevista kirjoituksistakin heijastuu sen kaltainen asenne.
Ja tietysti täytyy muistaa sekin, että toiset voivat olla lapsettomia, vaikka olisivat halunneetkin lapsia. Tai toisinpäin. Elämä ei aina oikeudenmukaista.
ne, ketkä tekevät lapsia ja haluavat sen jälkeen elääkin itselleen? Näitäkin ihmisiä katsos on.
Totta, että kyllä lapsia hankkineissakin esiintyy itsekkyyttä ja halua elää vain itselleen, lapsista välittämättä liiaksi, onneksi kyllä poikkeustapauksina.
En näe mitään pahaa siinä, että haluaa elää vaikka itsekkäästikin ja jättää lastenteon muille, se on jokaisen oma valinta. Mutta ne, jotka haluavat syödä kakkua ja säästää, saavat veren kiehumaan. Toki useimmat heistäkin mitenkuten hoitavat lapsensa, mutta heti kun pitäisi vähän uhrautua ja olla vastuussa valinnoistaan, alkaa tällä (onneksi vähemmistöllä) kitinä ja vaatimukset siitä, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa asia. Argh!
käytiin jo läpi jo edellisissä liitoissa.Nyt molemmat ovat teini-ikäisiä,helpommalla puolella parisuhteen kannalta.
Vielä meilläkin olisi mahdollisuus hankkia lapsia mutta olemme päättäneet että tämä "uus-liitto" on vain lähestulkoon meitä kahta varten.Ja hyvä niin.