Olen rakastunut, enkä tiedä pitäisikö mennä tunteella vai juosta karkuun. Pelottaa.
Tapasin poikaystäväni keväällä, hän oli kaikkea sitä mitä en ollut koskaan tiennyt etsiväni, ei minun ihanne mies, mutta kuitenkin niin täydellinen. Komea vaalea, täydellinen. Tuntui että hän oli minun toinen puoliskoni, kaikki oli täydellistä. Kunnes rakastuin. Tulin epävarmaksi, en tiennyt tunsiko hän minua kohden samaa kuin mitä minä häntä kohden, olinko hänelle vain kaunis lelu. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun rakastuin,
ennen häntä olen seurustellut usean vuoden ja asunutkin ex poikaystäväni kanssa yhdessä. Kuitenkin tämä rakkaus oli jotain niin suurta.
Kun tajusin välittäväni hänestä niin paljon pelästyin, ahdistuin ja muutuin vihaiseksi. Kiukuttelin hänelle, halusin hänet alitajuisesti varmaan pois elämästäni, en voinut olla hetkeäkään miettimättä häntä kun oltiin erossa. Se rakkaus oli tuskaa! Sitten poikaystäväni jätti minut, ja olin pohjalla. Tuntui etten jaksa enää mitään tai halua mitään, kaikki oli mennyttä. Sitten hieman piristyin ahdingostani ja yllättäen poikaystäväni palasikin luokseni. Kaikki jatkui taas hyvin, en haastanut riitaa ja yristin vaan nauttia ja tehdä hänen olonsa hyväksi, olla hänen arvoisensa. Nyt ollaan seurusteltu 5kk ja hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Hän ei koskaan puhu tunteistaan minulle tai siitä mitä tuntee minua kohtaan. Kehuu vaan pinnallisia asioita kuten vartaloa ja kasvoja. Tahtoisin varmuutta tähän suhteeseen, tuntea olevani turvassa. Kuitenkin tuntuu että ihankun hän odottaisi että vastaan kävelee vielä minuakin ihanempi tyttö. En ymmärrä miksi hän tuhlaa aikaani ja toisaalta mietin sekoilenko minä vain. Ehkä ajattelen liikaa, ehkä hän välittää minusta paljon. Hänellä ei ole ollut montaa suhdetta, yksi ennen minua,sekin alta vuoden mittainen. Minulla on ollut useimpia. Exän kanssa en hetkeäkään pelännyt ihastua ja rakastua, sen kanssa oli varmaa että se suhde "kestää"..
Poikaystäväni suunnittelee tulevaisuuttaan ja kertoilee siitä minulle, hänen omia suunnitelmiaan, ei mitään että minä kuuluisin niihin. Mitä minun pitäisi tehdä? Lähteä karkuun, vaikka sydän itkee verta? Muuten hän on kyllä todella kultainen, tuo aamiaisen aamulla sänkyyn ja pusuttelee ja halailee jatkuvasti, mutta tahdon erilaista hellyyttä. Olenko outo?
Tapasin poikaystäväni keväällä, hän oli kaikkea sitä mitä en ollut koskaan tiennyt etsiväni, ei minun ihanne mies, mutta kuitenkin niin täydellinen. Komea vaalea, täydellinen. Tuntui että hän oli minun toinen puoliskoni, kaikki oli täydellistä. Kunnes rakastuin. Tulin epävarmaksi, en tiennyt tunsiko hän minua kohden samaa kuin mitä minä häntä kohden, olinko hänelle vain kaunis lelu. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun rakastuin,
ennen häntä olen seurustellut usean vuoden ja asunutkin ex poikaystäväni kanssa yhdessä. Kuitenkin tämä rakkaus oli jotain niin suurta.
Kun tajusin välittäväni hänestä niin paljon pelästyin, ahdistuin ja muutuin vihaiseksi. Kiukuttelin hänelle, halusin hänet alitajuisesti varmaan pois elämästäni, en voinut olla hetkeäkään miettimättä häntä kun oltiin erossa. Se rakkaus oli tuskaa! Sitten poikaystäväni jätti minut, ja olin pohjalla. Tuntui etten jaksa enää mitään tai halua mitään, kaikki oli mennyttä. Sitten hieman piristyin ahdingostani ja yllättäen poikaystäväni palasikin luokseni. Kaikki jatkui taas hyvin, en haastanut riitaa ja yristin vaan nauttia ja tehdä hänen olonsa hyväksi, olla hänen arvoisensa. Nyt ollaan seurusteltu 5kk ja hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Hän ei koskaan puhu tunteistaan minulle tai siitä mitä tuntee minua kohtaan. Kehuu vaan pinnallisia asioita kuten vartaloa ja kasvoja. Tahtoisin varmuutta tähän suhteeseen, tuntea olevani turvassa. Kuitenkin tuntuu että ihankun hän odottaisi että vastaan kävelee vielä minuakin ihanempi tyttö. En ymmärrä miksi hän tuhlaa aikaani ja toisaalta mietin sekoilenko minä vain. Ehkä ajattelen liikaa, ehkä hän välittää minusta paljon. Hänellä ei ole ollut montaa suhdetta, yksi ennen minua,sekin alta vuoden mittainen. Minulla on ollut useimpia. Exän kanssa en hetkeäkään pelännyt ihastua ja rakastua, sen kanssa oli varmaa että se suhde "kestää"..
Poikaystäväni suunnittelee tulevaisuuttaan ja kertoilee siitä minulle, hänen omia suunnitelmiaan, ei mitään että minä kuuluisin niihin. Mitä minun pitäisi tehdä? Lähteä karkuun, vaikka sydän itkee verta? Muuten hän on kyllä todella kultainen, tuo aamiaisen aamulla sänkyyn ja pusuttelee ja halailee jatkuvasti, mutta tahdon erilaista hellyyttä. Olenko outo?
Vastaukset 6
Vanhimmat
suhde muuttuu aikaa myöten. alussa kumpikin on korvia myöten ihastunut toiseen, maalaillaan vaaleanpunaisia kuvia jne. varsinkin naisilla on tällainen tapa (ainakin minulla). kun suhde kestääkin pitempään eli suhde ns. vakinaistuu, toisesta tulee ns. itsestäänselvyys. tästä kertoo esim. se, että hellyyttä ei enää osoiteta niin paljon julkisella paikalla, ei pusutella yhtä usein kuin seurustelun alkuaikoina ja muutenkin saatetaan viettää aikaa kavereiden kanssa, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan seurustelun alussa.
suhde on kuitenkin yhteinen, ei vain jomman kumman. suhteessa mennään eteenpäin me-menetelmällä, sellaisen käsitteen voi unohtaa kuin "minä" tai "sinä". suhteessa on vain "me".
ehdottaisin saijdalle että hän ottaisi asian puheeksi rohkeasti miesystävänsä kanssa. jos tällaisista asioista ei voi puhua kasvokkain, eipä taida suhteessa olla puhettakaan luottamuksesta. tunteet, rakkaus, tulevaisuus, ne kuuluvat kaikki suhteeseen. jos jokin puuttuu, ei suhteella ole kummoista tulevaisuutta. valitettavasti suhteessa ei vain voi olla yksin, vaan se tarvitsee toisenkin. mikäli miesystävä ei tätä ymmärrä, sinulle on tarkoitettu elämänkumppaniksi joku muu.
Sinuna olisin laittanut johonkin kohtaa viestiä selvennyksen, että puhut vain omista näkemyksistä, etkä luule latelevasi universaaleja totuuksia. En nimittäin tiedä montaa ihmistä, ketkä yhtyisivät seuraaviin.
"ja muutenkin saatetaan viettää aikaa kavereiden kanssa, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan seurustelun alussa"
Kuulostaa säälittävältä. Ihminen tarvitsee elämässään paljon enemmän ihmisiä kuin sen yhden mielitiettynsä. Terve normaali ihminen ainakin. En näe mitään syytä laiminlyödä suhteitani kavereihin, jotka ovat myös rakkaita ja tärkeitä minulle omalla tavallaan. Ystävyyssuhteet ovat elintärkeitä oman mielen- ja sielunterveytensä kannalta sekä välttämättömiä omassa sosiaalisessa verkostoitumisessa, joka on avain niin moneen elämän osa-alueeseen.
"suhde on kuitenkin yhteinen, ei vain jomman kumman. suhteessa mennään eteenpäin me-menetelmällä, sellaisen käsitteen voi unohtaa kuin "minä" tai "sinä". suhteessa on vain "me""
We are the borg, resistance is futile. Just just, kuulostaa taas säälittävältä ruikutukselta, joka tarttuu siihen yhteen ihmiseen kaiken muun elämän korvikkeena. Totta helvetissä suhteessa on SINÄ ja MINÄ omine vahvuuksine ja heikkouksineen. Seurustelen itsekin ja rakastan sekä kannustan nimenomaan HÄNTÄ enkä takerru ajatukseen MEISTÄ. Kuulostaa myös synkältä ajatus oman minuuteni kadottamisesta suhteessa. Mikään ei ole hienompaa kuin tuntea naisen ihailevan MINUA sellaisena kuin MINÄ olen.
Ja alkuperäiselle kirjoittajalle sanoisin, että jos miehesi pitää sinua hyvänä, niin olisit iloinen siitä. Sanoit sen itsekin, että saatat ajatella liikaa. Mustakin vaikuttaisi siltä. En aio antaa mitään neuvoja, koska en tunne sua tai poikaystävääs, mutta ihan omana itsenäni sanoisin, että itse henkilökohtaisesti olisin pettynyt naiseeni, jos oikeasti rakastaisin häntä ja hän epäilisi minua jatkuvasti.
Kyllähän mä olen onnellinen siitä mitä mulla on, en vaan ole tottunut tälläiseen, ettei tunteista puhuta. Jos sanon että on ikävä niin vastaus ei ole "niin mullakin sua kulta" se ei koskaan sano edes kullaksi, ei sano että olen ihana. Mutta jaksaa hokea " ihanat vaatteet" "näytät hyvältä "ihana tukka". Ei me olla päivittäin yhdessä, meillä on paljon omia harrastuksia jotka vie aikaa ja ollaan sosiaalisia niin tuo oma ystäväpiirikin on kummallekkin tärkeä. Joten yhteistä aikaa on muutama kerta viikossa arki iltoisin ja viikonloppuisin. Viikonloppuisinkin usein nähdään mun tai sen kavereita jos ehditään, käydään ulkona jne... Vituttaa vaan kun ahdistaa aina kun ei nähdä kun en tiedä mitä sen päässä liikkuu, kun ysritän kysyä niin ei se kauheesti suostu kertomaankaan. Yleensä sen vastaus on ettei se itsekkään tiedä mistään mitään. En vaan viitsisi tuhlata aikaani jonkun kanssa joka ei mua oikeesti halua, mutta on vaikea päästää irti kun ei ole varma..
laiffii.
No siis en edelleenkään tunne sua tai sun miestäs yhtään, mutta kuulun itsekin sellaisiin miehiin, jotka eivät puhu tunteistaan (paitsi jollain foorumilla :D). Mun mielestä se on jotenkin noloa ja epämiehekästä tilittää ikuista rakkauttaan naiselleen, vaikka kuinka rakastaisi ja välittäisi oikeasti. Sanooks sun mies kuitenkin "ihana"? Hmm, jotenkin ei käy yhteen nyt toi miesmäinen käyttäytyminen ja tollainen kielenkäyttö :D
No, en edelleenkään tunne sun miestäs :) Itse kyl kehun naistani, mut en todellakaan "hoe" kohteliaisuuksia. Silloin kun se tuntuu sopivalta ja todella tarkoitan sitä, eli en arvostele tämän pukeutumisvalintoja tuon tuosta. Eikä sanota toisiamme "kulliksi" (kulloiksi?:)) . Itse asiassa en voi kuvitellakaan, että naiseni sanois mua "kullaksi" - ja hyvä niin!
Mutta joo, jos totta puhutaan, ei meilläkään ihan ruusuista oo ja tässä tapauksessa MÄ oon samassa päässä ku itse tunnut olevan, tosin en ehkä kärsi siitä niin paljon. En minäkään oo ihan varma naisestani ja joskus sellaiset ajatukset kalvavat sydäntäni, vaikka mä luulen, että olen vähitellen tottunut elämään sen asian kanssa, että en voi kuitenkaan omistaa häntä ja olla varma siitä, mitä tulevaisuus tuo. Ainoa varma asia elämässä on se, että me joskus kuolemme.
laiffii.
(Viesti saattaa tulla toistamiseen, sori, mut s24-WC oli tukossa)
No siis en edelleenkään tunne sua tai sun miestäs yhtään, mutta kuulun itsekin sellaisiin miehiin, jotka eivät puhu tunteistaan (paitsi jollain foorumilla :D). Mun mielestä se on jotenkin noloa ja epämiehekästä tilittää ikuista rakkauttaan naiselleen, vaikka kuinka rakastaisi ja välittäisi oikeasti. Sanooks sun mies kuitenkin "ihana"? Hmm, jotenkin ei käy yhteen nyt toi miesmäinen käyttäytyminen ja tollainen kielenkäyttö :D
No, en edelleenkään tunne sun miestäs :) Itse kyl kehun naistani, mut en todellakaan "hoe" kohteliaisuuksia. Silloin kun se tuntuu sopivalta ja todella tarkoitan sitä, eli en arvostele tämän pukeutumisvalintoja tuon tuosta. Eikä sanota toisiamme "kulliksi" (kulloiksi?:)) . Itse asiassa en voi kuvitellakaan, että naiseni sanois mua "kullaksi" - ja hyvä niin!
Mutta joo, jos totta puhutaan, ei meilläkään ihan ruusuista oo ja tässä tapauksessa MÄ oon samassa päässä ku itse tunnut olevan, tosin en ehkä kärsi siitä niin paljon. En minäkään oo ihan varma naisestani ja joskus sellaiset ajatukset kalvavat sydäntäni, vaikka mä luulen, että olen vähitellen tottunut elämään sen asian kanssa, että en voi kuitenkaan omistaa häntä ja olla varma siitä, mitä tulevaisuus tuo. Ainoa varma asia elämässä on se, että me joskus kuolemme.
..
olenko väärässä, jos sanon että aloittajan suhteessa ei ole kaikki kohdallaan ? eikö jo otsikkokin "kamala rakkaus" kerro jotain ? ainakin sen, että nainen rakastaa miestään, mutta jotain kamalaa suhteessa silti on ?
kyllä puoli vuotta pitäisi riittää kertomaan ihmiselle, tunteeko jotain suhteen toista osapuolta kohtaan, esim. rakkautta tai sitoutumista. jos toinen rakastaa ja luottaa toiseen, se täytyy ilmaista jotenkin. ja muutenkin, ainakin minusta tuntuu että alkuperäisen kirjoittajan miesystävä on ulkonäön perään. jos kerran jättää, voi jättää toisenkin kerran.
missä on se kuuluisa "Minä rakastan sinua", "olet ihana", "olet kultainen". näitä minä mieluummin kuulen mieheni suusta kuin "ihana tukka". vai onko tällä foorumilla vielä naisia, jotka eivät halua kuulla puolen vuoden kuluessa seurustelun alkamisesta "Minä rakastan sinua" ?