Kuinka monta vuotta mielestäsi vei puolisoltasi sopeutua Suomeen?
Sopeutumiselta tarkoitan sitä, että osaa käyttäytyä suomalaisten tavoin kaupoissa, työpaikalla, julkisilla paikoilla. Kotona tietysti voi olla miten haluaa.
Ja sitä, että pärjää Suomessa. Saa työpaikan jne.
Omalla puolisollani sanoisin sen vieneen 8 vuotta.
Sopeutumiselta tarkoitan sitä, että osaa käyttäytyä suomalaisten tavoin kaupoissa, työpaikalla, julkisilla paikoilla. Kotona tietysti voi olla miten haluaa.
Ja sitä, että pärjää Suomessa. Saa työpaikan jne.
Omalla puolisollani sanoisin sen vieneen 8 vuotta.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Meidän isäntä on ollut Suomessa vasta vajaat kaksi vuotta. Osaa kyllä käyttäytyä ja pärjää suomeksi ainakin kaikissa paikoissa, missä tähän mennessä on tarvinnut, mukaan lukien työhaastattelut, työtilanteet, lääkärissä asioinnit ja kaikenmoiset ostosten teot. Tällä hetkellä mies tekee vähän kausiluontoista työtä ja on aloittamassa opiskelun ammattiin, koulutuksen jälkeen työpaikka on aika varma. Eli voisi väittää miehen jo sopeutuneen. Ja kotonakin käyttäytyy melko suomalaisesti.
neljä vuotta riittää.
Oma muija sai ensimmaisen tyotarjouksen (ei hakenut vaan tultiin tarjoamaan) radiotekniikan alalta 2 vuotta suomessa oltuaan. Taysin suomalaisille tavoille oppiminen on elinikainen prosessi. Saihan tuo ajokortin 3 vuotta oltuaan suomessa mutta viinaa se ei osaa juoda vielakaan.
No jos käännetään asia toisinpäin, että kuinka kauan multa meni sopeutua toiseen EU maahan, jonka kieltä osasin pari sanaa. Työpaikka oli saatu Suomesta käsin.
Kyllä se pari vuotta, kun siellä viihdyin oli aika hyvä, koska silloin tuntui, että on oppinut kielen ja on sopeutunut toiseen maahan ja kulttuuriin. Tosin tietenkin yhä opin tästä maasta ja kielestä uusia asioita, mutta että pääsee siihen pisteeseen että pärjää niin mulle se pari vuotta oli aika sopiva. Olisin varmaan jäänyt pidemmäksikin aikaa mutta tuli aika jatkaa opiskeluita Suomen puolella.
Uskon, että miehelläni menisi saman verran myös, jotta pääsee hyvin perille kielestä ja kulttuurista. Tosin tällä hetkellä olemme kaukosuhteessa, joten hän oppii jo nyt vähän sanoja ja fraaseja sekä jotain uutta Suomesta.
Eiköhän se myös motivaatiosta ole kiinni kuinka nopeasti oppii. Jotkut eivät opi ikinä, koska ei ole minkäänlaista syytä oppia esim. kieli.
Kysyin asiaa juuri kauniimmalta puoliskoltani. Seitsemän vuoden jälkeen vaimo puhuu suomea, maisterin tutkinto on rinnastettu Opetushallituksessa, suomalainen opettajan pätevyys hankittu, asunto ostettu, töissä oltu jo joitain vuosia. Käytöstavoista sun muista on turha puhuakaan tässä yhetydessä. Molemmilla meillä on yleismaailmallinen käyttäytymisnormisto hyvin hallussa. Ei siihen kossua, lenkkimakkaraa tai pesäpalloa tarvita.
Tästä kaikesta huolimatta vaimo väittää, ettei hän ole sopeutunut, eikä ikinä sopeudukaan Suomeen. Taitaa olla enemmän asenne kuin havaittavissa oleva sopeutumisongelma. Vähän kuin minun pitäisi muuttaa maalle. Elää osaisin, mutta tuskin koskaan sopeutuisin. Helpommin sopeutuisin takaisin Lontooseen.
Puolisoni on myös Itä-Aasiasta, ei kuitenkaan sieltä Nipponista. Niin on tavat ja ajatusmaailma erilaiset, että epäilen onko täydellinen sopeutuminen koskaan mahdollista.
Olen nyt tasa tarkkaan puolet elämästäni asunut Suomessa. Pintapuolisin on sopeutuminen ollut täydellistä ja olen uskonut välillä itsekin siiheen. Minulla on akateeminen tutkinto, vakituinen työpaikka, aikuset lapset, ja avioliitoa 23 vuotta. Mutta käydessäni kotimaassa koen eläväni täällä Suomessa henkisesti köyhempää elämää. En sittenkään ole tottunut Suomessa ollessani ihmisten etäisuuteen ja kylmyyteen. Sydänystävä suomalaisesta ei saa koskaan. Nyt kaikkien vuosien jälkeen on pakko tämäkin hyväksyä.
muu maa mustikka, sanoo suomalainen sananlasku.
Ja toinen sananlasku kuuluu näin: Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
Pari kansainvälistä viisautta:
Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.
Niin makaa kuin petaa.
Juuri näin ajattelee ihminen, kuka ei ole joutunut jättämään toiseen maahaan rakkaita vanhempia, sukulaisia, ystäviä. Kysymys on tunnesiteistä.
millälailla suomalaiset ovat kylmiä? miksei heistä saa sydänystävää?
Itse olen siis suomalainen ja minulla on vain yksi sydänystävää. Hänkin etääntyy, koska elämämme menee niin eri suuntiin, mutta ystävyys ainakin vielä säilyy. Monesta olen ihmetellyt, miksi he esittävät ystävää, mutteivät sitten kumminkaan välitä,juorujen toivossako? Minulla on ystävälle aina aikaa kun hän sitä tarvitsee ja muutenkin autan, järjestän omia menojani...
Minä olen joutunut jättämään perheeni ja monet rakkaat ihmiset Suomeen, kun lähdin ulkomaille asumaan ja nyt täällä aviossa asuessa Suomeen takaisin muutosta ei ole jäänyt kuin iltapäivätuntien aikaiset haaveet. Ja silti olen sitä mieltä, että jos lähtee maailmalle, niin on yritettävä sopeutua uuteen kotimaahan. On yritettävä suvaita sen kulttuuria ja ainakaan ei saa pahaa puhua uudesta kotimaasta sen omille kansalaisille, se loukkaa.
Suomalainen on yksinäinen selviytyjä. Ehkä alitajunnassa suomalainen pelkää, että toisesta ihmisestä voi tulla taakka, ehkä on vaikeisiin tilanteisiin ylivaikeaa löytää kantavia ja rohkaisevia sanoja, kuunella. Ehkä suomalainen syvällä sisimmässään ei koskaan luota ja on aina varuillaan muualta tullut ihmisen seurassa. Minulle ystävyys on vastavuoroisuutta ja se on hyvin toiminut ei suomalaisten kanssa. Voi olla, että on vain sattunut olemaan joitenkin suomalaisten kanssa huono tuuri, en tiedä. Olen siitä johtuen hieman surullinen, koska Suomeen muuttaessani olin varma, että pystyn täälläkin luomaan ystävyssuhteita. Ja olen niitä saanutkin, mutta ne eivät ole suomalaisia.
Oletko koskaan kuullut vanhoista ihmisistä, ketä muuttaa takaisin synnyinseuduille elämän loppupuolella? Ja normaali ihminen ei pysty asumaan vieraassa kulttuurissa 30 vuotta sopeutumatta siiheen.
Haluaisin kysyä sinulta kuinka jaksat? Etkö ajattele että haluat palata kotimaahasi? Tunnetko sen todella kotimaaksesi oltuasi niin kauan Suomessa? Ja lopuksi - kuinka olet ollut tekemisissä suomalaisten kanssa? Itse suomalaisena en koe meitä kylmiksi lainkaan, myöskään ulkomaalaisia kohtaan. On monia suomalaisia ketkä suorastaan innostuvat ulkomaalaisista ja ylpeilevät ulkomaalaisilla ystävillään. Mutta ehkä tämä johtuu siitä että kuulun sinua nuorempaa sukupolveen, olenhan "vasta" 30. Hyvin paljon on myös itsestä kiinni, tuskinpa kukaan tulee ovellesi koputtamaan ja ystävyyttän tarjoamaan. Toivottavasti voit kuitenkin olla onnellinen elämässäsi.
siitä että suomalaisilla ei ole sellaista suvun turvaverkkoa. Täällä jos sinulle jotain sattuu, olet yksin, perhe ei auta. Eli AINA on pidettävä takaportti auki, jos haluat selvitä hengissä. Jospa tähän tulisi muutosta ajan myötä...
Kirjoitin tuntemuksista, mitä harvemmin yksikään Suomeen muualta muuttanut haluaa ilmaista. Käydessäni synnyinmaassa en puhuu koskaan mitään negatiivistä Suomesta ja silloin Suomi tuntuu niin kaukaiselta ja siellä haluan elää toisenlaisessa arjessa. Niin täällä kuin siellä olen näinsanotusti menestyjä, ulkopulisin kaikki asiat kunnossa.
Kysyit miten jaksan? Kiitos kysymästä. Koska nyt vihdoinkin olen ymmärtänyt suomalaisia ihmisiä ympärilläni ja hyväksynyt erilaisuuden ja sen, että kaikkea ei voi saada (suomalaista sydänystävää), koen olevani vapaa odotuksista ja osaan olla onnellinen niistä ihmisistä ja asioistaja mitä minulla on. Koen antoisammaksi laadukasta ystävyyttä kuin ikuista säästä, viikonlopun menemisistä, omistamisesta puhumistä. Olen joka päivä tekemisissä suomalaisten kanssa suomalaisessa työyhteisössä ja minulla on melko paljon tuttuja, jotkut niistä sanovat minua ystäväkseen. Mutta tiedän sen eron... minulle he ovat hyviä tuttuja. Ystävän kanssa voit olla omana itsenä, sinua ei nosteta jalustalle, eikä sinua kyseenalaisteta ihmisenä, saa erehtyä ja olla allapäin ja ystävä osaa olla möyskin iloinen sinun kanssasi.
Toiseen kulttuuriin sopeutuminen on elinikäinen prosessi. Välillä tuntuu, että olet hyvin sopeutunut ja arki luistaa leppoisasti, sitten voi tulla yllättävä takapakki ja joutuu huomamaan, että on asioita, mitä ei osannut nähdä etukäteen.
Jos ajattelen mieheni sopeutumista näiden mainitsemiesi asioiden kannalta niin sanoisin että hän oli sopeutunut jo Suomeen muuttaessaan. Vuodet Euroopassa olivat kai opettaneet tavoille, jotka eivät kummemmin huomiota herättäneet myöskään Suomessa. Työ löytyi myös epätavallisen nopeasti ja työpaikalle mies on tuntunut sopeutuvan oikein hyvin alusta asti.
Oma mies on mielestäni ollut niin sopeutuvainen, että sanoisin hänellä kestäneen 6kk (työn saantiin asti) siinä että pääsi jollakin tavalla "päteväksi" osaksi yhteiskuntaa. Suomalaista hänestä ei tietenkään täysin käyttäytymiseltään ja tavoiltaan koskaan tule eikä tarvitsekaan, mutta olin tosi yllättynyt kun pari viikkoa sitten lomaillessamme kotimaassaan hän kertoili Suomesta perheelleen ja tuttavilleen täynnä suurta ylpeyttä. Hän osasi kuvailla todella hienolla tavalla sellaista "tosi-suomalaisuutta", jota itsekään en välttämättä osaisi kuvailla. En ollut oikeastaan aiemmin ymmärtänyt miten hienona ja hyvänä maana hän Suomea pitää, verrattuna esimerkiksi kotimaahansa Marokkoon. Kuunnellessani hänen kuvailujaan suomalaisista ihmisistä ja elämästä Suomessa heräsin itsekin ajattelemaan että meillä tosiaan on Suomessa lähes kaikki asiat erinomaisesti.
Tunsin mieletöntä ylpeyttä omasta kotimaastani ja samalla aikaa miehestäni jonka huomasin sopeutuneen Suomeen kahdessa vuodessa enemmän kuin hyvin.
Mieheni alkoi selvästi viihtymään Suomessa reilun puolen vuoden - vuoden kuluttua saapumisestaan. Käytännössä mies alkoi viihtymään kylmän talven jälkeen, silloisen ihanan intiaanikesän koittaessa. Mies ihmetteli miten ei ollut koskaan tajunnut, että täälläkin tulee lämmin! :o)
Sitten parin vuoden kuluttua tuli taantumisvaihe, kun uutuudenviehätys karisi (3. vuosi Suomessa). Miestä ärsytti ja masensi kaikki, meille tuli ongelmia ja asuimme hetken asumiserossa... Raskasta aikaa. :o/
Kotimaakseen mies alkoi tuntemaan Suomen ehkä neljä vuotta sitten, eli oltuaan Suomessa reilun viisi vuotta.
Käytöstapoihin sun muihin en kirjoituksessani puutu, viihtymiseen ainoastaan, koska miehelläni ei ole koskaan ollut moisissa mitään moittimista. Hän ei ole ihmetellyt suomalaisia tapoja tai toiminut itse jotenkin poikkeavasti. Työpaikka on myös ollut jo Suomeen saapuessa ja sen jälkeen opintoja, suomalaisia ystäviä, uusia työpaikkoja jne. eli ei minkäänlaista syrjääntymistä tai oman kulttuurin pariin käpertymistä. Hän on myös ollut rohkea hoitamaan omia asioitaan, eikä ole liikaa turvannut minuun, lieneekö sitten hyvän englanninkielen taidon ansiota. Suomella hän pärjäsi noin 3 vuotta maassa oltuaan, nykyisin sujuvasti.
Mielestäni pärjääminen Suomessa ja varsinainen sopeutuminen ovat vähän eri asioita. Suomalaisen täytyy yleensä "pärjätä" jo ensimetreillään ulkomailla tarkoittaen, että oma ruoka ja asumus täytyy itse kustantaa. Tähän liittyen suomalaisen on myös "pakko" kyseisen maan kieli opetella etukäteen tai mahdollisimman nopeasti maahan tulon jälkeen..
Varsinainen sopeutuminen tietenkin vie aikaa riippuen kuinka erilaiseen maahan on muuttanut.
Jos suomalainen ei esim. vuoden jälkeen pärjää keskitasoisesti uuden maan kielellä, voi sitä jo pitää aika kummallisena..eli jos Suomeen muuttanut ja asua haluava ei esim. 2-3 vuoden jälkeen puhu juuri ollenkaan suomea, voidaan mielestäni puhua melkoisesti laiskuudesta ja toisten niskoille heittäytymisestä...
Suomeen muuttavalla mamulla on helppoa. sopeutuminen ei ole mikään pakko vaan voi elellä kuin pellossa ja nostaa sossusta rahaa. Kielen opettelu on vapaaehtoista kuten kaikki muutkin velvoitteet. Toista se on jos suomalainen muuttaa pois Suomesta. Sopeutuminen on pakko, koska muutoin ei saa elantoa eikä kattoa pään päälle.
Fiksut mamut, yleensä länsimaista tai Aasian talouskkeskuksista tulleet, tietty sopeutuu nopeasti mutta sitten on näitä kehitysmaalaisia jotka ei sopeudu ikinä.
Käy kaupassa (hoitaa kaikki meidän kauppa-asiat). Hänellä on harrastus, jossa hän tapaa suomalaisia ihmisiä. Pärjää virastoissa ja hoitaa omat asiansa. Hän opiskeli suomen kieltä pari vuotta, ja tulee suomen kielellä toimeen suomalaisten kanssa. Hän on opiskellut myös ammattitutkinnon, ja on työmarkkinatukitöissä.
Periaatteessa hän on siis sopeutunut Suomeen. Mutta töitä hän ei ole saanut. Työn haussa joudun auttamaan häntä (kirjoittamaan hakemukset, koska hänen suomen kielen kirjallinen osaaminen on heikkoa). Rasismia/ennakkoluuloja työnantajilla on ulkomaalaista kohtaan, sen huomaa kyllä.
Huh, kun pelästytti nuo viestit, joissa kerrottiin sopeutumisen kestäneen vuosia...
Minun mieheni muuttaa parin viikon päästä Suomeen. Työpaikka jo tiedossa, jonka uskon auttavan hyvin paljon suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa, vaikka enpä usko erityisen vaikeaa olevan, kun kulttuurimme eivät kuitenkaan kovin erilaisia ole. No sen näkee sitten. Parhaani mukaan yritän häntä tukea sinä aikana, minkä Suomessa aiomme viettää.
Minun kihlattuni myös on muuttamassa suomeen parin viikon päästä, hänellä myös valmiina työpaikka. Vähän jännittää kuinka hän selviää pitkän ankean syksyn/talven koska aikaisemmasta ei ole kokemusta. Uskon että työpaikka tuo paljon apua soputumiseen sillä työpaikka on todella sellainen mitä hän tahtookin tehdä.
Voin kuvitella että vaikeeta tulee olemaan kielen kanssa (yllättäen) vaikka alkeet osaakin ja hänellä on hyvä kielipää..
Mutta eniten pelkään kuinka hän sopeutuu ns. normaaliin perhe elämään. Hän tulee maasta missä olemme ns. "rikkaita" kotona on ollut aina meidi/t (siivoojaa,kokki,lastenhoitaja) = siis supernainen/naiset. Olemme asuneet hänen maassaa ja minä joudun myös myötymään kodinavun palkkaamiseen sillä työpäivät venyivät usein 12h päivää viikkossa.
Täällä Suomessa kun kaikki on toisin, kaupassa käydään itse, siivotaan,tehdään ruoka ja kaikki itse ja yhdessä sillä minä en hänen "orjaksi" ryhdy :) tämä on suurin pelkoni vaikka tiedän että hän soputuu myös siihen mutta se voi viedä aikaa ja hermoja... Häntä kummastuttaa miten me muka hyvä tuloiset emme pysty palkkaamaan siivojaa esim. Kysymys kun ei ole pystymisesta vaan haluamisesta. Minä en halua sitä.. meillä on aikaa pitää kotimme siistinä ja ruoka saadaan pöytään ihan itse.
Saa nähdä miten elämämme alkaa sujumaan Suomessa kun toisaalta kaikki on niin erilaista.
Toivotaan että kaikki menee hyvin ja talvi tulee mukavana piristeenä ;)
Kaverini on marokosta ja hän ei edes puhu suomea. Ollut täällä jo seitsemän vuott!! Ei tee muuta kuin valittaa että on niin vaikeeta ja suomalaiset rasisteja. Ei haluaisi tehdä töitä laikaan. Kaiken pitäisi tippua taivaasta. Olis hanellekin parempi lähteä takaisin kotimaahansa.