Olisin kiitollinen, jos saisin kuulla, millaisia ajatuksia teissä muissa herättää elämäntilanteeni. Itse en voi olla tekemistäni valinnoista mitenkään ylpeä, enkä myöskään voi puhua asiasta kenellekään, koska kumppanini voisi silloin joutua vaikeuksiin.
Olen ollut vuoden ajan salaisena toisena naisena perheelliselle miehelle. Tavallaan olen yllättynyt siitä itsekin, koska aikaisemmin olin aina tarkka siitä, että en koske varattuihin miehiin. Astuin pois kaidalta polulta tilanteessa, jossa pitkäaikainen tuttavani, hyvin mukava ja kiltti mies, oli juuri aikeissa erota vaimostaan. Tiesin, että heillä oli mennyt huonosti vuosikausia ja että ainoa heitä yhdessä pitävä asia oli pitkään ollut heidän tyttärensä, joka oli siinä vaiheessa 17-vuotias. No, aloimme tapailla toisiamme salaa, ja perustelin sen itselleni sillä, että hän oli jo päättänyt erota, eli ero ei olisi minun syyni. Kunhan he tästä ihan kohta eroavat ja pöly on ehtinyt vähän laskeutua, meidän tapailemisemme voitaisiin sitten sopivassa vaiheessa muuttaa salaisesta julkiseksi - näin siis kuvittelin. Tässä vaiheessa jo arvaattekin jatkon: eron konkreettinen tapahtuminen lykkäytyi ensin viikoilla, sitten kuukausilla, ja sitten hän ilmoitti että tyttären pyynnöstä he olivat päättäneet siirtää eronsa siihen asti kun tytär olisi ensin aikuistunut ja muuttanut pois kotoa, siis johonkin vuosien päähän. Hän oli halukas jatkamaan suhdetta minun kanssani, mutta minusta vuosien mittainen salasuhde oli niin mahdoton ajatus, että sanoin haluavani lopettaa suhteemme ja olla vain ystäviä. Sen jälkeen minulla oli niin ikävä häntä, että pian aloitimme minun aloitteestani salasuhteen uudestaan. Sillä tiellä olemme yhä.
Tunne-elämän latistumisesta ja arkipäiväistymisestä ei tällaisessa kuviossa ainakaan ole vaaraa... Silloin harvoin kuin tapaamme, olen seitsemännessä taivaassa. Tunnelman juhlavuutta lisää se, että hänellä on minulle tosi vähän aikaa, viime aikoina yhdessäolo on rajoittunut muutaman tunnin tapaamiseen keskimäärin kerran kuussa. Se on aika luonnetta koettelevaa, kun haaveilen kuitenkin kaikenlaisesta mitä hänen kanssaan olisi kiva tehdä, jos vain joskus olisi sitä aikaa. Vielä paljon raskaammalta kuin tämä tapaamisten harvinaisuus tuntuu kuitenkin koko jutun salailu hänen perheeltään, ja erityisesti sen edellyttämä omillekin ystävilleni ja sukulaisilleni valehteleminen.
Viime aikoina olen yhä useammin huomannut olevani dramaattisen mustasukkainen hänen vaimolleen. Korvistani nousee sakea musta savu, kun hän kertoo lähtevänsä vaimonsa kanssa lomamatkalle, järkkäävänsä ohjelmaa tämän synttärijuhliin, auttelevansa tätä siinä tai tässä käytännön asiassa jne, eli siis antavansa vaimolleen sellaisia huomionosoituksia, joita hän ei minulle anna suhteemme salaisen luonteen takia. Tosin en kyllä juurikaan saa häneltä sellaisiakaan huomionosoituksia tai käytännön apua, joita olisi mahdollista antaa suhteemme paljastumatta. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että olen välillä kiukutellut hänelle tästä, mutta samaan aikaan oloni tuntuu silti jotenkin epäsuhtaiselta, koska olen itse nähnyt paljon vaivaa ja luopunut muutamista itselleni tärkeistä projekteista auttaakseni häntä yhdessä työasiassa.
Olen kertonut kaikista yllämainituista tunteistani myös hänelle, mutta en ole aina onnistunut tekemään sitä niin rakentavaan sävyyn kuin olisin halunnut... Hän suhtautuu kyllä kaikkiin purkauksiinikin hyvin kiltisti, mutta pelkään silti, että jossain vaiheessa karkotan hänet sillä, että en osaa suhtautua tilanteeseen tämän tyynemmin.
Kaikesta tästä huolimatta hän näyttää mielestäni olevan aivan rehellinen vakuuttaessaan minulle, että hänellä on paljon lämpimämmät tunteet minua kuin vaimoaan kohtaan. Hän on itse asiassa ollut yllättynyt siitä, että olen mustasukkainen, hänestä siihen ei nimittäin ole aihetta, koska tunteissaan hän kuitenkin asettaa minut ykköseksi.
Joskus olen kuullut sanottavan, että toisena naisena olemisen houkuttelevuus on osaksi siinä, että silloin ei tarvitse sitoutua. Olen eri mieltä: ainakin omassa tapauksessani olen tämän vuoden kestäneen tapailemisen tuloksena perinpohjaisen sitoutunut. Huomaan torjuvani nykyään rutiininomaisesti kaikki sinänsä ihan mukavat vapaat miehet, jotka minua yrittävät lähestyä, koska minua kiinnostaa vain tämä yksi johon olen kiintynyt.
Olen siis jatkanut tätä suhdetta sekä siksi, että kyseinen mies on todella mukava ja pidän hänestä hyvin paljon, että myös siksi, että olen yhä juuttuneena siihen alkuperäiseen ajatukseen, että he ovat siis päättäneet erota, joten minulla voisi olla toivoa saada sen jälkeen seurustella hänen kanssaan ihan normaalisti, se eron konkretisoitumisen odotusaika vain on vaihtunut alun muutamasta viikosta muutamaan vuoteen. Hetkittäin kyllä iskee uskonpuute ja mietin, mahtavatko he erota koskaan.
Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä teissä herättää. Jos olisin reilu vuosi sitten lukenut jonkun kirjoittavan tällaista, olisin varmaan pöyristyneenä ehdottanut, että lopeta ihmeessä se suhde. Ainakaan en olisi ikinä uskonut olevani itse tällaisessa elämäntilanteessa.
Olen ollut vuoden ajan salaisena toisena naisena perheelliselle miehelle. Tavallaan olen yllättynyt siitä itsekin, koska aikaisemmin olin aina tarkka siitä, että en koske varattuihin miehiin. Astuin pois kaidalta polulta tilanteessa, jossa pitkäaikainen tuttavani, hyvin mukava ja kiltti mies, oli juuri aikeissa erota vaimostaan. Tiesin, että heillä oli mennyt huonosti vuosikausia ja että ainoa heitä yhdessä pitävä asia oli pitkään ollut heidän tyttärensä, joka oli siinä vaiheessa 17-vuotias. No, aloimme tapailla toisiamme salaa, ja perustelin sen itselleni sillä, että hän oli jo päättänyt erota, eli ero ei olisi minun syyni. Kunhan he tästä ihan kohta eroavat ja pöly on ehtinyt vähän laskeutua, meidän tapailemisemme voitaisiin sitten sopivassa vaiheessa muuttaa salaisesta julkiseksi - näin siis kuvittelin. Tässä vaiheessa jo arvaattekin jatkon: eron konkreettinen tapahtuminen lykkäytyi ensin viikoilla, sitten kuukausilla, ja sitten hän ilmoitti että tyttären pyynnöstä he olivat päättäneet siirtää eronsa siihen asti kun tytär olisi ensin aikuistunut ja muuttanut pois kotoa, siis johonkin vuosien päähän. Hän oli halukas jatkamaan suhdetta minun kanssani, mutta minusta vuosien mittainen salasuhde oli niin mahdoton ajatus, että sanoin haluavani lopettaa suhteemme ja olla vain ystäviä. Sen jälkeen minulla oli niin ikävä häntä, että pian aloitimme minun aloitteestani salasuhteen uudestaan. Sillä tiellä olemme yhä.
Tunne-elämän latistumisesta ja arkipäiväistymisestä ei tällaisessa kuviossa ainakaan ole vaaraa... Silloin harvoin kuin tapaamme, olen seitsemännessä taivaassa. Tunnelman juhlavuutta lisää se, että hänellä on minulle tosi vähän aikaa, viime aikoina yhdessäolo on rajoittunut muutaman tunnin tapaamiseen keskimäärin kerran kuussa. Se on aika luonnetta koettelevaa, kun haaveilen kuitenkin kaikenlaisesta mitä hänen kanssaan olisi kiva tehdä, jos vain joskus olisi sitä aikaa. Vielä paljon raskaammalta kuin tämä tapaamisten harvinaisuus tuntuu kuitenkin koko jutun salailu hänen perheeltään, ja erityisesti sen edellyttämä omillekin ystävilleni ja sukulaisilleni valehteleminen.
Viime aikoina olen yhä useammin huomannut olevani dramaattisen mustasukkainen hänen vaimolleen. Korvistani nousee sakea musta savu, kun hän kertoo lähtevänsä vaimonsa kanssa lomamatkalle, järkkäävänsä ohjelmaa tämän synttärijuhliin, auttelevansa tätä siinä tai tässä käytännön asiassa jne, eli siis antavansa vaimolleen sellaisia huomionosoituksia, joita hän ei minulle anna suhteemme salaisen luonteen takia. Tosin en kyllä juurikaan saa häneltä sellaisiakaan huomionosoituksia tai käytännön apua, joita olisi mahdollista antaa suhteemme paljastumatta. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että olen välillä kiukutellut hänelle tästä, mutta samaan aikaan oloni tuntuu silti jotenkin epäsuhtaiselta, koska olen itse nähnyt paljon vaivaa ja luopunut muutamista itselleni tärkeistä projekteista auttaakseni häntä yhdessä työasiassa.
Olen kertonut kaikista yllämainituista tunteistani myös hänelle, mutta en ole aina onnistunut tekemään sitä niin rakentavaan sävyyn kuin olisin halunnut... Hän suhtautuu kyllä kaikkiin purkauksiinikin hyvin kiltisti, mutta pelkään silti, että jossain vaiheessa karkotan hänet sillä, että en osaa suhtautua tilanteeseen tämän tyynemmin.
Kaikesta tästä huolimatta hän näyttää mielestäni olevan aivan rehellinen vakuuttaessaan minulle, että hänellä on paljon lämpimämmät tunteet minua kuin vaimoaan kohtaan. Hän on itse asiassa ollut yllättynyt siitä, että olen mustasukkainen, hänestä siihen ei nimittäin ole aihetta, koska tunteissaan hän kuitenkin asettaa minut ykköseksi.
Joskus olen kuullut sanottavan, että toisena naisena olemisen houkuttelevuus on osaksi siinä, että silloin ei tarvitse sitoutua. Olen eri mieltä: ainakin omassa tapauksessani olen tämän vuoden kestäneen tapailemisen tuloksena perinpohjaisen sitoutunut. Huomaan torjuvani nykyään rutiininomaisesti kaikki sinänsä ihan mukavat vapaat miehet, jotka minua yrittävät lähestyä, koska minua kiinnostaa vain tämä yksi johon olen kiintynyt.
Olen siis jatkanut tätä suhdetta sekä siksi, että kyseinen mies on todella mukava ja pidän hänestä hyvin paljon, että myös siksi, että olen yhä juuttuneena siihen alkuperäiseen ajatukseen, että he ovat siis päättäneet erota, joten minulla voisi olla toivoa saada sen jälkeen seurustella hänen kanssaan ihan normaalisti, se eron konkretisoitumisen odotusaika vain on vaihtunut alun muutamasta viikosta muutamaan vuoteen. Hetkittäin kyllä iskee uskonpuute ja mietin, mahtavatko he erota koskaan.
Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia tämä teissä herättää. Jos olisin reilu vuosi sitten lukenut jonkun kirjoittavan tällaista, olisin varmaan pöyristyneenä ehdottanut, että lopeta ihmeessä se suhde. Ainakaan en olisi ikinä uskonut olevani itse tällaisessa elämäntilanteessa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hankala tilanne!! joskus valitettavasti ihminen tarvitsee toisen jotta pystyisi irrotautumaan aviopuolisostaan. Joskus kyseessä on ns. tukisuhde jonka tehtävä on viedä ero läpi. valitettavasti usein käy niin että kun tehtävä on täytetty myös suhde loppuu.
Toisaalta moni uusi liitto alkaa juuri noin!!
Vaikea uskoa että tyttären pyyntö olisi avoin ja molempien tiedossa??
teki mies minkä ratkaisun tahansa, sinun on kuuneltava itseäsi ja rehellisesti katsottava peiliin. Mitä sina saat ja mistä luovut jos päätät lopettaa/jatkaa suhdetta? Terv. mies joka melkein erosi vaimostaan
Kiitos viestistäsi, nimimerkki Aurinko paistaa tänään, samoin Nimetön jos satut lukemaan tätä. Teidän molempien vastauksista oli minulle kovasti lohtua.
Ulkopuolista suhdetta tosiaan taidetaan usein käyttää tukena omasta vanhasta suhteesta irrottautumiseen. Hassua kyllä, tässä meidän tilanteessamme näyttää olevan päinvastoin. Miesystäväni oli käsittääkseni ihan rehellinen sanoessaan, että heidän tulossa oleva eronsa oli selvä ja väistämätön asia jo ennen kuin hän alkoi tapailla minua. Mutta kun sitten olimme muutaman kerran olleet yhdessä (myös sängyssä), hän kertoi minulle hyväntuulisesti, että hänelle on minun ansiostani tullut niin paljon rennompi ja parempi olo, että kotonakin on alkanut sujua leppoisammin ja riidattomammin. En silloin vielä tajunnut, että seuraava askel tulisi olemaan, että he eivät sittenkään eroa... Ironista kyllä, olen siis ehkä pelastanut heidän avioliittonsa ;)
Tyttären rooli on tässä se, joka minullekin on ollut vaikein ymmärtää. Jos miehen ja vaimon suhde on tosiaan niin henkisesti kuollut kuin mies antaa ymmärtää, luulisi ettei ole tyttärenkään edun mukaista viettää koko kasvuaikansa aikuisuuteen asti sellaisessa suhteessa - siis elää jatkuvasti jännittyneessä koti-ilmapiirissä ja jäädä vaille malleja mistään toisenlaisista, lämpimistä ja toista kunnioittavista tavoista olla parisuhteessa. Mutta tämä on asia, josta olen tietysti äärimmäisen jäävi sanomaan mitään.
Omalta osaltani tiedän, mitä haluan ja aion tehdä: pidän tästä miehestä niin paljon, että olen valmis jatkamaan suhdetta (jos mieskin haluaa) nämä vuodet kunnes tytär muuttaa kotoa, jotta voin katsoa, olisiko minulla sitten mahdollisuuksia siihen, mitä olen koko ajan toivonut, eli normaaliin avoimeen seurustelusuhteeseen. (Ja jos he eivät silloinkaan eroa, uskon että motivaationi suhteen jatkamiseen loppuu.) Se, mikä minulla tässä nykyisessä vaiheessa vielä on vähän hakusessa, on niiden keinojen etsiminen, joilla saisin pidettyä itseni tarpeeksi tyynenä ja kärsivällisenä nämä vuodet...
Nimetön, tunnen tosiaan sympatiaa myös sinun tilannettasi kohtaan. Kun toista ihmistä tapailee mukavissa merkeissä, siinä aika väistämättä kiintyy, ja se kiintymys tekee irrottautumisesta tuskallista silloinkin kun järki neuvoo irrottautumaan. Ehkä meillä itse kullakin ainoa vaihtoehto on antaa ajan kulua siihen asti, että on varma siitä mitä haluaa tehdä, jolloin se varmuus antaa ne voimat joita vaikeiden asioiden tekemiseen tarvitaan.
Kiitos ajatustenne jakamisesta, ja pitäkää hyvää huolta itsestänne ja lähimmistänne.
Olipa kiva kirjoitus. Itse olen elänyt vuoden salasuhteessa 14-vuotta vanhemman miehen kanssa. En tiedä nauttiiko hän tästä, mutta kuulemma ei halua lopettaa. Itseäni satuttaa se, että hänellä on perhe aina minun tarpeita edellä. Tiedän, ettei tämä koskaan johda mihinkään. Hänen ikäinen mies ajattelee niin järjellä. Hänellä on vaimo joka on hyvässä virassa, joten tuskin koskaan jättää häntä. Rimpuilen taas, että voisin irrottautua hänestä.. minullakin on perhe. Tämä kaikki on vienyt voimani.. Mutta jotakin turvallista hänessä on, kun yhä uudelleen ja uudelleen haluan tavata häntä. Toivon saavani jonain päivänä voimaa itsestäni niin paljon, että voin vain nauraa tälle jutulle.. Eli paljoa en osannut sanoa. Tää on vaan tällaista ja menee omallapainollaa vielä vähän aikaa näin...
Ymmärrän jotain tilanteestasi mutta ulkopuolinen eitiedäkaikkea eikä voi koskaan täysin ymmärtää. Itselläni on kokemusta toisena naisena olemisesta. Minulle kävi niin että tajusin koko kuvion vasta jälkeenpäin. Suhteen aikana minulla oli niin voimakkaita tunteita kuin olla voi. Myöhemmin tajusin että olisi pitänyt jättää väliin että olin tuhlannut aikaani ja olen paremman arvoinen. Kyllä mies on varmaan ihana ja hänellä kaikki hyvin iso tytär, vaimo tutut rutiinit ja perheen sosiaaliset kuviot, ei tarvitse olla yksin on perheen seura ja turva ympärillä ja lisämausteena ihana eroottinen suhde sun kanssa joka tuo jännitystä ja energiaa. Kysy itseltäsi mitäs sinulla itsellä on kun vertaat?????? Toisena naisena olo näivettää ihmisen ja siinä on paljon häpeää. Totuus on että mies ei koskaan jätä vaimoaan ja jos jättää niin hän aloittaa uuden elämän uuden naisen kanssa eikä entisen rakastajattaren kanssa. Dr Phil sanoo että jos vaikka saisit miehen itsellesi ja menisit naimisiin niin on 92% todennäköisyys että ero tulee pian.Teet nyt kuten sydämesi sanoo mutta sydänsuruja on nyt tiedossa mutta kyllä selvät.
Kokemusta on: ystävättäreni oli toisena naisena vuosikausia ja mies lupasi, että kun lapset ovat aikuisia hän eroaa ja nainen uskoi ja odotti aina paidat silitettynä miestä luokseen.
Niinhän siinä sitten kävi, että kun miehen lapset olivat lukion käyneitä, mies erosi mutta samalla hänellä oli jo uusi nainen, jonka kanssa menikin välitömästi naimisiin ja on ollut naimisissa jo lähes 10 vuotta. En ole kuullut sanontaasi aiemmin, mutta totta on.
tuo mies järkkäilee vaimonsa synttäreitä ja auttelee häntä kaikenlaisissa asioissa, ei minun mielestäni vaikuta siltä, että heillä menisi kovinkaan huonosti. Minun mieheni ei todellakaan tee mitään sellaista minun eteeni. No, meillä ei kovin hyvin oikeasti menekään. Saan hänen apuaan vain jos sitä pyydän, tai oikeastaan vaadin, enkä lähes koskaan silloinkaan. Se että hän järjestelisi synttäreitäni, on ihan utopistinen ajatus. Pelkäänpä, että sinun tilanteessasi mies varmaan oikeasti rakastaa sinua, mutta jollain tasolla myös vaimoaan. Ainakin hän on kiintynyt vaimoonsa, mutta toki intohimo ja uutuudenviehätys vaimoa kohtaan on kadonnut vuosien saatossa. Minä luulen, että mitä pidempään olet suhteessa häneen, niin uutuudenviehätys katoaa myös sinusta. Hän ei luultavasti tule eroamaan vaimostaan sinun vuoksesi koskaan. Lapsi lienee tekosyy, jolla hän voi venyttää omaa päätöstään. 17-vuotias lapsi elää jo niin omaa elämäänsä kavereineen, ettei mielestäni ole oikeasti eron este. Ehkä joudut toteamaan tuhlanneesi elämästäsi monta vuotta ukkomieheen, joka haluaa sekä perhe-elämän että poikamieselämän edut. Jäät katkeroituneeksi miehiin pettyneeksi naiseksi, joka ei koskaan saa omaa perhettä, kun tuhlasi parhaat vuotensa haaveillen turhaan. Mutta hei, on myös toinen vaihtoehto; mies on niitä harvoja, jotka oikeasti odottavat lasten lentoa pesästä ja sitten eroaakin vaimostaan. Ehkä oikeasti saatkin hänet joskus omaksesi. Tai no, omaksesi on ehkä liikaa sanottu. Kai hän pettäisi sinuakin, kun teille tulisi suhteessa huonompia aikoja. Ellei hän sitten olisi iän mukana vähän menettänyt seksuaalisia tarpeitaan.
Olin itse toinen nainen. Mies erosi ja esitteli minut sukulaisilleen ja ystävilleen. Seurustelimme avoimesti hänen eronsa jälkeen ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Olin rakastunut tosissani.
Kuinka ollakkaan, eräänä päivänä tajusin, että miehellä oli jälleen toinen nainen, jota piilotteli minulta. Silloin tajusin, että en enää ikinä ala toiseksi naiseksi, vaikka tilaisuuksia tulisi - en ikinä.
Tajusin, että toisena naisena ei saa mitään muuta, kuin salattua hetken yhdessäoloa. Kaikki normaaliin elämään kuuluva jää kokematta, siis parisuhteen normaaliin elämään.
Seksiähän saa ilmankin, että pitää alkaa toiseksi naiseksi. Toisena naisena oleminen siten, että tämä ensimmäinen nainen hyväksyy ja tietää tilanteen voisi olla eri juttu - olen kuullut, että sellainenkin on mahdollista, mutta silloinkin toisen naisen kohtalo on olla seksiobjekti tai vain kuuntelija ja ymmärtäjä. Jos siihen tyytyy, niin sitten.
Minä haluan elämältä enemmän. En ole katkera, vaikka yksin olenkin nyt - mieluummin yksin ja rehellisesti kuin salailla ilojaan jatkuvasti.
Jokainen elää kuitenkin kuten haluaa. Minun ajatukseni eivät välttämättä auta sinua, mutta kirjoitin kuitenkin. Luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu. Ainoa asia, minkä voin sanoa on, että ole rehellinen itsellesi äläkä soimaa itseäsi omista valinnoistasi. Tunteet ovat tosi vahvoja, mutta vältä sääliä.
Tälläkin miehellä on kolme lasta. Kaksi jo aikauista ja nuorinkin on jo 17-vutias. Hänellekkin on tärkeää lapset, ei kuulemma niinkään 30-vuoden avioliitto... mutta varmaan ei ole uskallusta ottaa askelta eteenpäin vaikka haluja olisi. Ja ajatteleppa kuinka ríitaisa ero voisi olla. Kaikki 30-vuoden aikana hankittu omaisuus saattaisi valua tuomareille... se voi panna miehen ajattelmaan... onko se sen arvoista. Olen ajateelut joskus, että onko hänestä kehittynyt minulle pakkomielle..
tyypillinen sinisilmäinen "toinen nainen". Jos mies sanoo että parisuhde on kuivunut kokoon, se on vain "myyntikikka" saadakseen toiselta naiselta seksiä. Tätä lausetta miehet ovat käyttäneet jo kauan kusettaakseen naisia. Todellisuudessa tällä miehellä ja perheellä voi mennä hyvinkin, mies haluaa vain pientä piristystä arkeensa.
En usko, että mies tulee koskaan jättämään vaimoaan. Ainakaan sinun takiasi. Tuonlaisessa tilanteessa mies olisi tehnyt sen jo, jos olisi tuntenut että sinä olet se oikea. 17-vuotias lapsi on jo niin iso, että se ei luultavasti ole yhdessäolon syy. Ei myöskään kukaan mies joka ei rakasta vaimoaan lähde tämän kanssa lomamatkoille ja järjestä synttäreitä. Otahan nyt jo järki käteesi. Jos mies joskus jättää nykyisen vaimosi ja ottaa sinut, luultavasti mies löytää ennen pitkää uuden "toisen naisen" ilokseen, niin kuin edellisessä tekstissä jollakin on jo asiasta kokemusta. Luottaisitko tämänlaiseen mieheen, joka pettää vaimoaan? Petos on aina huono alku uudelle ihmissuhteelle, tiedät sen varmaan itsekin.
Ihan tosissani suosittelisin että jättäisit yhteydenpidon mieheen. Sano ettet voi elää enää toisena naisena, ellet saa häntä kokonaan. (Jos siis haluat petollisen miehen itsellesi... ?? )Suomi on pullollaan kunnollisia ja mukavia miehiä, joihin varmaan ennen pitkää ihastuisit. Tee siis palvelus sekä itsellesi että miehellesi ja lopeta suhde! Harvemmin tuollaisesta vuosien pelailusta enää mitään vuosisadan rakkaustarinaa tulee, usko pois.
Itse olinvähän samantyyppisessä tilanteessa muutama vuosi takaperin. Suhde alkoi, niinkuin kovin useasti, työpaikan juhlissa - siitä ei sitten mennyt kauaakaan kun jouduimmekin töissä työpariksi ja siitä sitten alkoi pikkuhiljaa tunteet sotkeutua pahasti asioihin. Olimme päivittäin niin paljon tekemisessä toistemme kanssa ja se vain sitten jatkui vapaa-ajallekin.
Tiesin ennen tuon suhteen alkua tilanteen hänen kotonaan, mikä ei vuosikausiin ole muistuttanut parisuhdetta vaan kahden yhteisen lapsen huoltajuutta saman asuntolainallisen katon alla. Kummallakin ollut omat menot jo pitkään ja hyvä jos lomaakan viettävät yhdessä. Lapset olin tavannut useammankin kerran ja he pitivät minusta kovasti, eivät tietenkään tienneet muuta kuin että olen isin työkaveri.
Aikaa kului ja suhteemme kehittyi syväsi rakkaudeksi, joka ei tietenkään voinut olla näkymättä työyhteisössä jossa asia oli julkinen salaisuus vaikka kumpikaan meistä ei suhdetta koskaan kenellekään myöntänyt. Tosin tietenkin jos toinen auttaa muutossa, on katsomassa asuntoa, kuskaa töihin jne., kulkee duunireissuille yhdessä ja siellä on melko avoimesti enemmän kuin vain kavereita, käy lomilla yhdessä kavereiden kanssa, viettää synttärit yhdessä, käy katsomassa toistensa urheilukisoja... Niin eihän tuo tietty salassa pysy, ei se kuitenkaan meitä haitannut.
Itsellä oli edellinen suhde mennyt erittäin pieleen ja olin täysin kyllästynyt seurustelemaan, siksi tämä mies oli ideaalinen - häneen ei tarvinnut sitoutua, koska en missään nimessä olisi hänen antanut jättää vaimoaan takiani, sen tein selväksi jo alussa. Mutta kun tuota sitoutumista on montaa sorttia, eli jos rakastuu toiseen niin ei siinä sitten muita enää katsele kun tunteet ovat kiinnityneet yhteen kohteeseen. Muutaman vuoden jälkeen aloin jo huomata kaipaavani "oikeaa" suhdetta ja siis aloin tehdä eroa mielessäni pikkuhiljaa - sitten onneksi tarjoutui työpaikan vaihdos, joka onneksi ratkaisi tilanteen. Näimme edelleen, mutta koska emme enää työskennelleet joka päivä yhdessä oli minun helppo alkaa vähentämään kontaktia.
Niin siis homma kuihtui kokoon romanttisessa mielessä ajan mittaan ja ystävyys säilyi. Emme juurikaan tapaa enää, mutta puhumme silloin tällöin puhelimessa jne. Ilmiselvää edelleen on, että jos tilanne olisi toinen niin asiat olisivat toisin, mutta kun se ei ole niin minä sekä osittain hänkin olemme jatkaneet elämäämme. Itse olen nyt ollut puoli vuotta suhteessa vapaaseen mieheen, jota itseasiassa näen harvemmin kuin tuota varattua - elämän ironiaa kai. Tuo suhde kuitenkin on toiminut minulle laastarina ja itseasiassa aion jättää tuon miehen, eheänä ja valmiina oikeaan avoimeen suhteeseen jonkun sellaiseen henkisesti kypsän ja vapaan kanssa.
Eli ei mitään kauhumuistoja, vain pelkkiä kauniita sellaisia on minulla ajasta toisena naisena.
Itse olinvähän samantyyppisessä tilanteessa muutama vuosi takaperin. Suhde alkoi, niinkuin kovin useasti, työpaikan juhlissa - siitä ei sitten mennyt kauaakaan kun jouduimmekin töissä työpariksi ja siitä sitten alkoi pikkuhiljaa tunteet sotkeutua pahasti asioihin. Olimme päivittäin niin paljon tekemisessä toistemme kanssa ja se vain sitten jatkui vapaa-ajallekin.
Tiesin ennen tuon suhteen alkua tilanteen hänen kotonaan, mikä ei vuosikausiin ole muistuttanut parisuhdetta vaan kahden yhteisen lapsen huoltajuutta saman asuntolainallisen katon alla. Kummallakin ollut omat menot jo pitkään ja hyvä jos lomaakan viettävät yhdessä. Lapset olin tavannut useammankin kerran ja he pitivät minusta kovasti, eivät tietenkään tienneet muuta kuin että olen isin työkaveri.
Aikaa kului ja suhteemme kehittyi syväsi rakkaudeksi, joka ei tietenkään voinut olla näkymättä työyhteisössä jossa asia oli julkinen salaisuus vaikka kumpikaan meistä ei suhdetta koskaan kenellekään myöntänyt. Tosin tietenkin jos toinen auttaa muutossa, on katsomassa asuntoa, kuskaa töihin jne., kulkee duunireissuille yhdessä ja siellä on melko avoimesti enemmän kuin vain kavereita, käy lomilla yhdessä kavereiden kanssa, viettää synttärit yhdessä, käy katsomassa toistensa urheilukisoja... Niin eihän tuo tietty salassa pysy, ei se kuitenkaan meitä haitannut.
Itsellä oli edellinen suhde mennyt erittäin pieleen ja olin täysin kyllästynyt seurustelemaan, siksi tämä mies oli ideaalinen - häneen ei tarvinnut sitoutua, koska en missään nimessä olisi hänen antanut jättää vaimoaan takiani, sen tein selväksi jo alussa. Mutta kun tuota sitoutumista on montaa sorttia, eli jos rakastuu toiseen niin ei siinä sitten muita enää katsele kun tunteet ovat kiinnityneet yhteen kohteeseen. Muutaman vuoden jälkeen aloin jo huomata kaipaavani "oikeaa" suhdetta ja siis aloin tehdä eroa mielessäni pikkuhiljaa - sitten onneksi tarjoutui työpaikan vaihdos, joka onneksi ratkaisi tilanteen. Näimme edelleen, mutta koska emme enää työskennelleet joka päivä yhdessä oli minun helppo alkaa vähentämään kontaktia.
Niin siis homma kuihtui kokoon romanttisessa mielessä ajan mittaan ja ystävyys säilyi. Emme juurikaan tapaa enää, mutta puhumme silloin tällöin puhelimessa jne. Ilmiselvää edelleen on, että jos tilanne olisi toinen niin asiat olisivat toisin, mutta kun se ei ole niin minä sekä osittain hänkin olemme jatkaneet elämäämme. Itse olen nyt ollut puoli vuotta suhteessa vapaaseen mieheen, jota itseasiassa näen harvemmin kuin tuota varattua - elämän ironiaa kai. Tuo suhde kuitenkin on toiminut minulle laastarina ja itseasiassa aion jättää tuon miehen, eheänä ja valmiina oikeaan avoimeen suhteeseen jonkun sellaiseen henkisesti kypsän ja vapaan kanssa.
Eli ei mitään kauhumuistoja, vain pelkkiä kauniita sellaisia on minulla ajasta toisena naisena.
Heippa!
Samanlainen tilanne minullaki. Nyt on se irtipyristelemisen vaihe menossa mitä ollaan tehty yhdessä jo vuoden päivät ainaki..Silti toinen aina ratkeaa ottamaan yhteyttä ja tapaamaan jne. Tunteita on niin paljon, ettei pysty ajattelemaan järkevästi kun rakastaa vaan niin kovasti!
Tiedän ettei mies jätä vaimoaan, mutta tiedän myös että hän rakastaa aidosti minuakin.. Haluan irti koska haluan oikean suhteen ja oikean oman miehen itselleni, jolle saa osoittaa rakkautta juuri niin paljon kuin ikinä haluaa.. Olen vielä nuori..mies jonkus verran vanhempi ja lapsia on monta..Ne vaikuttavat asiaan varmasti.
Tiedän mille tuntuu kun vaimo saa kaiken huomion ja säälin ja lohdutuksenki osakseen ja itse usein jää nuolemaan näppejään. Ei saa tuke ja arjen yhdessäoloa mitä minä ainakin kaipaan ja paljon =( Kamalaa on yksin miettiä kotonaan mitä mies vaimon kanssa puuhaa jne..
Vaikka kaksi ihmistä voi silti rakastaa toisiaan. Olen sitä mieltä, vaikka itsekin olen rakkaudessani roikkunut, ettei mies ole tosissaan sinun suhteen ellei aika nopeasti jätä vaimoaan..poikkeuksiakin toki voi olla, mutta yleensäpä ei kuitenkaan. Toivon, että itse jaksaisin repiä itseni eteenpäin, sillä se on totta mitä joku sanoi: Toisen naisen elämä näivettää ja kuihduttaa ihmisen. Tulee katkeraksi eikä voi elää vapautunutta elämää =(. Ottakaa opiksi ja koittakaa päästä yli. Ikävä tulee muttei siihen tarvitse kuolla. Varmasti voi vielä löytää parempaa, vaikkei siihen itse uskokaan.
Tämä nyt ei ehkä ollut niinkään vastaus alkuperäisen kirjoittajan kommenttiin, mutta omakohtainen kokemus silti.
Tsemppiä kaikille!! kyllä se vielä siitä
hei! pakko vastata... pyörittelin vain päätäni kun luin viestisi. ja varmaan arvaat miksi. itselläni on 2 kokemusta suhteessta varattuun mieheen. molemmat kesti yli vuoden. sitten järki voitti (onneksi!).. niin, Sinä olet sitoutunut (liikaakin!) mutta etkö käsitä mihin se mies on sitoutunut???? miksei odottaa että mies ottaa eron ja palata sitten yhteen? jos siitä enää mitään tulisi......
jos haluat tyytyä tuohon, niin ole ihmeessä ja nauti, Mutta sulla olisi mahdollisuus saada "oma" mies. nyt roikut tässä hepussa, joka on sitoutunut perheeseensä!!
Muutamia vuosia takaperin olin myös se toinen nainen. Sitä kesti reilun vuoden. Meillä tilanne oli sellainen, että kumpikin oli tahoillaan naimisissa. Ehkä se oli hyväkin, sillä tavallaan ymmärsimme asian samalla tavalla. Oma avioliittoni oli jo kuollut, mutta lapsen takia vaan oltiin jatkettu tuota näytelmää. Tällä miehellä oli sama tilanne, mutta lapsia kolme.
Tutustuimme yhdellä reissulla, jonne hän tuli kaverinsa seuraksi paikkaamaan yhden poisjääneen paikkaa, eli hän ei kuulunut alkuperäiseen porukkaan mitenkään. Heti ensisilmäyksestä sisällä liikahti jotain. Tuon matkan aikana ei välillämme silti tapahtunut muuta kuin muutama suukko salaa ja yö vierekkäin. Oma moraalini ei sallinut muuta. Matkan päätyttyä emme vaihtaneet puhelinnumeroita eikä jakosta sovittu mitään. Asumme suht kaukana toisistamme, eli mahdollisuus törmätä jossain oli poissuljettu. Kuvittelin asian jäävän siihen ja elämän jatkuvan entiseen tappavaan tahtiin...
Ei jatkunut, ei. Hän selvitti numeroni ja alkoi viestitellä, soittelimme ja lopulta sovimme tapaamisenkin. Vielä silloinkaan en suostunut sänkyyn, mutta jatkoa seurasi ja niin siihen tuli mukaan myös seksi. Kaikki oli taivaallisen ihanaa. Sain prinsessan kohtelun ja kaiken huomion. Kotona valheiden vyyhti kasvoi ja kasvoi. Se oli tuon asian karmein puoli. Välimatkan takia emme kuitenkaan noita tapaamisia usein pystyneet järjestämään. Tiesimme, että se tilanne ei voi jatkua ja jotain täytyy päättää. Minä tein ratkaisuni ja erosin, hän ei. Jonkin aikaa eroni jälkeen vielä pidimme yhteyttä ja tapasimmekin pari kertaa, mutta sitten vaan en enää jaksanut. Soitin viimeisen puheluni hänelle ja pyysin, että hän ei enää ottaisi yhteyttä. Itkin ja voin huonosti siitä tuskasta, mutta se toinen tuska ei ollut yhtään helpomi kestää.
Toisena naisena en halua olla enää koskaan! Se on todella rankka osa, vaikka miten ne varastetut hetket olivatkin jotain upeaa. Omatuntokin voi hyvin, kun ei tarvitse jatkuvasti valehdella muille. Itselleen siinä tilanteessa valehtelee kuitenkin eniten.
Järki käteen ja tunteet sivuun, olisi minun neuvoni.
Eli tiivistetäämpä hieman.
* Mies on vahvempi / niskan päällä. Eli kun yritit katkaista suhteen, päätit sitten jatkaa sitä oma-aloitteisesti. Tämä antaa miehelle aika suuren vallan toimia oman edun mukaan hyvinkin helposti.
* Viestistä ei tullut mitään ilmi että miehellä olisi ongelmia avioliittonsa kanssa, siis mitään normaalia isompia. Ainoa mitä olet sannut on sanoja ja ne on niitä samoja mitä jokainen "eroava" mies syöttää. Ja koska tarvitset miestä enemmän kun hän sinua, niin näköjään uskot kaiken.
* 17-v tyttären takia ei voi erota.... no huh huh.
* Ajattele mitä mies haluaa. Hyvää koti/perhe elämäää... hänellä on jo se ainakin joissain määrin. Tuoretta seksiä / seuikkailua, eli sinut. Tuskin hän haluaa samaa kotileikkiä sinun kanssa, sitähän sinä kuitenkin häneltä haluaisit pitkällä tähtäimellä? Ja vaikka saisitkin (et saa), niin sitten voit vaan miettiä kauan menee ennen kuin on uusi toinen nainen kuvioissa.
* Se että hänellä on paljon "lämpimämmät tunteet" sinua kohtaan ei merkkaa paskan vertaa, ne on lämpimät vain siksi että sitä arkea sinun kanssa ei ole - eli käytännössä teillä menee kuitenkin leijonaosa yhteisestä ajasta lakanoiden pöllyttämiseen ja muuhun kivaan. Tottakai lapset tykkää karkkipäivästä enemmän kun muista päivistä.
Niin se vaan on että rakastunut ihminen uskoo mitä vaan. Sinulla on kaikki todisteet siitä miten asiat on ja tuskin tulee muuttumaan... ja jos muuttuisi mitä saisit? Tunnetun valehtelijan ja pettäjän kumppaniksesi.
* Jos vaimo ja mies ovat yhdessä vain lapsen takia, niin silloinhan sinun olemasa olo ei pitäisi olla mikään salaiasuus, hyshys juttu ehkä, mutta periaattessa se että mies hake pesää kotinsa ulkopuolelta ei pitäisi tulla yllätyksenä vaimolle. Mitäs luulet, tietääkö vaimo sinun olemassa olosta.... aivan.
* "Hetkittäin kyllä iskee uskonpuute ja mietin, mahtavatko he erota koskaan."
Kerrataan vielä, että eivät eroa ja vaikka eroaisivatkin, niin luuletko että mies haluaa saman ruljanssin aloittaa sinun kanssasi seuraavaan sataan vuoteen...
Ajattele asia ihan papereilla vaikka, mitä sinä halut ja mitä saat. Vertaa siihen mitä mies OIKEASTI haluaa ja mitä saa. Ei pitäisi vaatia laajaa matikkaa tämä yhtälö.
Sorry mutta näin on näkkilepiä, tsemppiä kuitenkin.