Mitä miehet ajattelette jos naisella on henkisesti raskas työ? Juoksetteko karkuun kengän kannat vilkkuen vai herättääkö se enemminkin kunnioitusta? Vai herättääkö naisen työ ylipäätään yhtikäs mitään ajatuksia? Tuli mieleen kun luin jostakin että lääkärit, asianajajat, psykiatrit (lääkäreitä hekin) ja psykologit johtavat itsemurhatilastoja jos ammatillisesta näkökulmasta katsotaan. Akateemisia kaikki, mutta työ on rankempi henkisesti varmasti kuin tradenomilla. Ja siitä nuo tilastotkin ikävä kyllä osaltaan kertovat. On kuolemaa ja sairautta (lääkärit), julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta (asianajajat), ja psykologit pesee sitten näiden edellämainittujen asioiden henkiset jälkipyykit.
Itse opiskelen psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, ja kyllä, välillä sitä miettii mihin soppaan on lusikkansa pistänyt. Ja joskus myös miettii, viitsiikö sitä ihan puolitutulle mennä sanomaan mikä minusta isona tulee. Eli mitä mieltä?
Itse opiskelen psykiatriseksi sairaanhoitajaksi, ja kyllä, välillä sitä miettii mihin soppaan on lusikkansa pistänyt. Ja joskus myös miettii, viitsiikö sitä ihan puolitutulle mennä sanomaan mikä minusta isona tulee. Eli mitä mieltä?
Vastaukset 19
Vanhimmat
täytyy itse olla henkisesti vahva, muuten siitä ei tule mitään.
Perustuiko nuo sinun heitot johonkin tutkimuksiin? Olis vaan mielenkiintoista tietää, että miten asianajajan ammatti liittyy epäoikeudenmukaisuuteen? Heidänhän pitäisi olla juuri oikeutta jakamassa. Itsekin vähän siihen liittyvällä alalla.
Tuli ehkä hieman huono sanavalinta, mut tarkoitin sillä epäoikeudenmukaisuudella sitä mitä autettavat ihmiset joutuvat kokemaan, kuten pahoinpitelyjä, läheisten tappoja tms. kauheuksia.
En muista mistä luin, mutta jostakin tämä jäi päähäni. Ja kyllähän minullakin on tiedossa useampi tapaus, niistä ei vain puhuta. Juteltiin tästä myös opiskelutovereiden kanssa. Vaikka oma työkin varmasti tulee olemaan murheiden kuulemisen täyteistä, siihen ei liity kuitenkaan niin valtavaa vastuuta ihmisen elämästä kuin akateemisilla, esimerkiksi psykologeilla, jotka kirjoittavat lausuntoja jne, ja lääkäreillä, jotka tekevät hoitopäätökset. Että sinänsä tämä on aavistuksen helpompaa.
Olet valinnut hyvän ammatin. Muistat vaan, että työajan ulkopuolella ei kanneta muiden murheita omilla harteilla ja omasta hyvinvoinnista muutenkin pidät huolta. Ihmisiä jotka uskaltaa olla lähellä kun ihmisen mieli sairastaa, tarvitaan!
Kaikki riippuu siitä miten paljon niistä töistään tuo kotiin ja onko se oma mies se ainainen sylkykuppi.
"Tuli mieleen kun luin jostakin että lääkärit, asianajajat, psykiatrit (lääkäreitä hekin) ja psykologit johtavat itsemurhatilastoja jos ammatillisesta näkökulmasta katsotaan. Akateemisia kaikki, mutta työ on rankempi henkisesti varmasti kuin tradenomilla. Ja siitä nuo tilastotkin ikävä kyllä osaltaan kertovat. On kuolemaa ja sairautta (lääkärit), julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta (asianajajat), ja psykologit pesee sitten näiden edellämainittujen asioiden henkiset jälkipyykit."
Ja kaikista ammattiryhmistä kuljetusalan ammattilaiset kuolevat keskimäärin kaikista nuorimpina.
Arvostan kyllä ammattiasi.
Mutta itse en haluaisi seukata
kaltaisesi naisen kanssa. Tuntuisi
varmaan että hän analysoisi minua
ja tekemisiäni aivan liikaa.
Kun teet työtäsi persoonallasi
niin miten jätät analyyttisen
ammattiminäsi työpaikalle?
Vastaan itse: et mitenkään!
Eipä tullut tuollainen ajatus mieleenkään, kun tein töitä mielisairaanhoitajana. Ettäkö analysoisin miestäni tai muuta lähipiiriäni? En todellakaan =) Kyllä se oli ihan eri homma olla töissä kuin kotona ja vapaa-ajalla.
että pikemminkin kunnioituksella - toisaalta sitä välittömästi tekee jonkinlaisen intuitiivisen arvion onko naisesta (ei siis naisena vaan henkilönä sinänsä) kestämään työpainetta ja pystyykö irrottautumaan halutessaan. Jos tuntuu että on ja pystyy, niin sehän on vain plussaa, jos ei niin sitten pitkä miinus...
Ongelmahan se on sitten kun työstressistä tulee elämää ohjaava tekijä, ei siinä parisuhteelle jää mitään tilaa.
"Tuli mieleen kun luin jostakin että lääkärit, asianajajat, psykiatrit (lääkäreitä hekin) ja psykologit johtavat itsemurhatilastoja jos ammatillisesta näkökulmasta katsotaan."
Itse muistaisin lukeneeni, että kaikkein eniten psyykkisistä häiriötiloista kärsivä ammattiryhmä olisi opettajat- 1/3 osalla masennusta, burn outia yms ja tietenkin alkoholismia. Lääkäreillä ja sairaanhoitajilla on tietenkin paha ja liiankin yleinen tapa sortua lääkkeiden väärinkäyttöön, mikä pitää aina ottaa huomioon ammatinvalintaa tehdessä.
Itselläni ei ole henk. koht. kokemusta psykiatrisista sairaanhoitajista, mutta kavereilta kuullut juttuja, ja ei mitenkään mairittelevaa kys. ammattiryhmää kohtaan: ilmeisesti työ ja sen luonne tekee ihmisestä puhtaan sadistin vuosien saatossa. Yksi tuttu on ollut töissä vankimielisairaalassa ja kertoi, että sekunniksikaan ei pysty kääntämään selkäänsä "asiakkaille" eikä koskaan saa olla yksin, ts. ilman toisen hoitajan (miehen) läsnäoloa. Siis sen vuoksi, että "asiakkaat" käyvät heti kimppuun, kun vain näkevät tilaisuuden.
Muttaniin, tärkeintähän olisi pystyä jättämään se työ sinne töihin eikä ottaa sitä kotiin mukaan, mutta ihan oikeasti, siihen ei pysty kukaan. Työn luonne muuttaa kyllä ihmistä sen verran rankasti, että jos on pienintäkään epäilystä ammatin valinnasta, niin harkitsisin kyllä toisenkin kerran.
Ja mitä taas tulee naisen rankaan työhön: ei sillä ole sinänsä merkitystä. Tietää ainakin, että nainen on nähnyt muutakin elämää kuin sen keskiluokkaisen rivarielämän ja normitylsän opiskelijaelämän. Toisaalta turhauttavaa katsoa vierestä, miten työ imee pikku hiljaa kaikki voimat toisesta ja vie elämän halun. Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta yleisesti noin.
Minä olisin vain ylpeä, jos vaimo pärjäisi hyvin työelämässä. Mutta minä en halua elää ihmisen kanssa, joka ei osaa erottaa työ- ja vapaa-aikaa toisistaan. En minäkään tuo töitä kotiin, vaikka kohtuullisen hyvin olenkin työelämässä pärjännyt.
Ps. Kaikista nuorimpana kuolevat ruumiillisentyöntekijät. Eivät suinkaan psyykkisestisterssaavaa työtä tekevät mainitsemasi akateemiset ryhmät.
ei ollutkaan kyse kuolemisesta, vaan itsemurhista. Kuolemaan johtavia tapaturmiahan sattuu rakennustyömaalla, kuljetusalalla jne. varmasti eniten, mutta nyt oli kyse itsemurhista.
Ja tuosta työn ja vapaa-ajan erottamisesta. Kannattaa muistaa että ei tämän alan ihmiset tuo työasioitaan kotiin sen herkemmin kuin kukaan muukaan, vaan varmasti kaikki miettii tulevaa työpäivää illalla, etenkin jos on jotakin erityistä tiedossa. Päinvastoin, olen huomannut että tämän alan ihmisillä on usein jokin intensiivinen harrastus joka vie ajatukset pois työasioista. Opiskelu- ja työtoverini ovat huomattavasti aktiivisempia vapaa-ajalla kuin muut ystäväni, esim. kosmetologit ja kaupan kassat.
Työskentelin kesän eräällä psykiatrisella osastolla, jossa oli töissä myös eräs nuori psykologi. Oikeastaan silloin aloin miettiä tätä aihetta, kun hän kirjoitteli lausuntoja, mietin kuinka valtavasti siinä on vastuuta nuorelle psykologille. Ei sillä, hyvin ammattitaitonen hän oli/on edelleen, mutta usein kahvitauolla juttelin hänen kanssaan. Hän oli varsin mutkaton, ja hänelle työ tuntui olevan työtä. Toisaalta hän oli hyvin lämmin ihminen, joka varmasti välitti potilaistaan, ammatillisesti. Vapaa-ajan hänellä täytti harrastukset ja ystävät, ei työ. Mutta ennenkaikkea hän vaikutti henkisesti vahvalta. Tähän itsekin pyrin sitten tulevaisuudessa.
En väitä, etteikö työ muokkaisi ihmisen ajatusmaailmaa. Ja vaikuttaahan ajatusmaailma työn valitsemiseen, miksi juuri tälle alalle päätyy kun helpommallakin voisi päästä. Tällekin psykologille työ oli kutsumusammatti, vaikea häntä oli muuhun työhön kuvitella. Toivon että hän jaksaisi tulevaisuudessakin suhtautua työhönsä sillä tavalla kuin kesällä.
Luulen kuitenkin että vapaa-ajan vietolla ei loppupeleissä suuria eroja kuitenkaan tehdä. Henkinen vahvuus on tärkeää. Niinkuin joku tuolla ylempänä sanoikin, niin kannattaa varmaankin tarkastella sitä puolta ihmisessä. Toiset pystyvät tähän, toiset eivät. Vaikka kuinka olisi vapaa-aika kunnossa, kaikista ei näihin töihin ole jos henkinen vahvuus ei ole kunnossa. Onko se minulla kunnossa, selviää joskus tulevaisuudessa.
että kaikki olettaa, ettei psykiatrinen sairaanhoitaja pysty erottamaan työtä ja vapaa-aikaa. Töitä ei saa tuoda kotiin, kun on vaitiolovelvollisuus, ei sitten mitään. Monet sellaset hoitsut on mukavia ihmisiä, mulle kelpais :)
ei piittaa pätkääkään potilaista
psykiatriset hoitajat pelottelevat potilaita esim. nuorille saatetaan sanoa, että "ei se sun äitis tule täällä käymään". Lisäksi mieshoitajissa saattaa olla homoja, jotka ahdistelevat miespotilaita. Ihmeellisiä havaintoja on myös, että potilaita oikein kannustetaan polttamaan tupakkaa, vaikka monilla psykiatrisilla potilailla on päihderiippuvuus. Hoitajat, psykologit ja psykiatrit ovat itsekin aika repsahtaneita, joten heillä ei ole paljon kykyä hoitaa potilaita.
Mielisairaaloissa on ongelmana, että kaikki sairaat sekä esim. masentuneet että skitsofrenikot pidetään samoissa hoitolaitoksissa, jolloin esim. masentuneet masentuvat vielä enemmän nähdessään näitä hulluja ja saavat huonoja vaikutteita. Päihderiippuvaiset potilaat pitäisi ehdottomasti eristää muista potilaista, ettei huonot tavat leviä.
Ikävää luettavaa tekstisi, osittain totta ja osittain täyttä sontaa.
Olen töitä alalla tehnyt, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään sanoneen potilaalle mitään noin julmaa ja ajattelematonta kuin kuvaat. Saati sitten että olisin kuullut moisista hyväksikäyttö tapauksista, en koskaan! Ja jos nyt mietin potilaskuntaa, niin jos olisin homomies, ahdistelisin ehkä jotakuta muuta jossain muualla, luulisin. (Joskaan mitään en tässä maailmassa pidä mahdottomana, eivät kaikki tarvitsevat ole minkäänlaisessa hoidossa.)
Tupakointiin tuskin missään hoitolaitoksessa kannustetaan. Joissain tilanteissa on kuitenkin parempi toistaiseksi pitää paha tapa kuin tehdä muutoksia, esimerkiksi silloin jos lääkityksen suhteen on muutokset tekeillä (tupakoinnin lopettaminen on stressaava kokemus). Joissain tapauksissa myös laiton (alle 18-vuotiaiden) tupakointi sallitaan, jos se on potilaan yleistilan kannalta toistaiseksi mitätön harmi ja sen salliminen helpottaa hoitosuhteen muodostumista ja hoitopaikkaan sopeutumista.
Jokaiselta alalta ja lähes jokaiselta työpaikalta löytyy ihmisiä, joista työ on vienyt mehut ja joilla ei enää ole työlleen annettavaa.
Tuosta potilaiden sekoittamisesta olen sataprosenttisesti samaa mieltä kanssasi. Läheskään aina potilas ei ole sellaisessa paikassa, joka olisi hänen psyykkiselle kehittymiselleen tai terveydentilalleen suotuisin, mutta tällöin hän usein on lievimmässä laitoksessa jossa voidaan huolehtia samalla sekä hänen, muiden potilaiden että henkilökunnan turvallisuudesta. Eli vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Kymmenkesäiselle suljettu osasto teiniangstaajien kanssa ei ole todellakaan hyvä paikka, mutta jos turvallisuusresurssit muualla pitämiseen ei riitä, niin se on paras paikka. Sama pätee päihderiippuvaisiin: heille löytyy ihan omia hoitopaikkojaan, jossa riippuvuus huomioidaan paremmin, mutta jos potilas on niin vaarallisessa tai vaikeahoitoisessa vaiheessa, hänet on pidettävä siellä missä turvallista on - vaikka se ei aina tarkoita tarkoituksenmukaisinta hoitoa.
Suomessa ei ole tarpeeksi erikoistuneita ja pieniä osastoja vastaamaan kaikkien tarpeisiin. Ei ole tarpeeksi henkilökuntaa, ei ole tarpeeksi syvällistä koulutusta. Ei ole tarpeeksi tiloja eikä rahaa. Ei ole tarpeeksi aikaa. Eikä tarpeeksi painotusta työn eettiseen puoleen.
Resurssit ovat sellaiset, että joudumme joskus aloittamaan kaikkien hengissä pitämisestä. Valitettavasti. Se on perseestä.
zzzzzzzzzzzzzzz
Nyt kun ihan haastoit minutkin pohtimaan tätä
kysymystä, niin pitää rehellisesti todeta
että ottaisin miehenä elämänkumppaniksi
mieluummin jonkun muun kuin terveydenhoitoalan
ammattilaisen.
Parhaan ystäväni vaimo on sairaanhoitaja, ja
jopa minäkin olen useasti saanut kuulla alan
vaikeuksista. Liian vähäisestä työvoiman määrästä,
kehnosta palkkauksesta, ainaisesta kiireestä. Potilaita
pistetään pihalle jopa puolikuntoisena, hoitajat
eivät saa tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat,
kiire ja stressi painaa, alko-ongelmaisia on yhä
enemmän hoidossa, mielenterveyspotilaille
reseptejä kuulemma uusitaan liukuhihnalla
näkemättä edes potilasta kasvotusten,
hoitohenkilökunnan osaamisvaatimukset
kasvavat jatkuvasti, ja teet kaiken henkisesti
vaativan työn useasti 3-vuoro(pätkä)työssä.
Annat mielestäni hieman ruusuisen kuvan
terveydenhoitoalasta. Alan vaikeudet eivät voi
olla heijastumatta vapaa-aikaan ja parisuhteeseen.
http://www.suomenkuvalehti.fi/sk-netti/lehdet/2001/sk-222001-aiheet/hyvasti-potilaat.aspx
Eli Summa Summarum: yksi hymyilevä ja
iloinen, reipas kaupankassaneiti minulle kiitos,
mieluummin kuin stressaantunut hoitaja.
nyt kyse työn henkisestä raskaudesta, ei fyysisestä kiireestä. Tosin ei sillä, etteikö hoitsujen kolmivuorotyö olisi raskasta myös henkisesti. Toiset puhuu aidasta ja toiset aidan seipäästä..Kyllähän sitä kiirettä varmasti löytyy esim.kaupalliselta alalta ja miltä muulta alalta tahansa jos tälle tielle lähdetään. Ja jos tarkkoja ollaan, niin psykiatrisella alalla (esim. poliklinikat) ei esim. psykologeilla ja psykiatrisilla sairaanhoitajilla ole kolmivuorotyötä vaan päivätyö.
Minusta on alkanut tuntua näitä tekstejä lukiessa, että ihmiset joiden on itse vaikea kestää toisen hätää, epäilevät että ei kukaan muukaan voi siitä täysijärkisenä selviytyä.
Kunnon duunit on rankkoja, ja ne tunkee väistämättä myös siviiliin. Henkilö, joka saa töissä kunnon rumbaa osaa taatusti nauttia vapaa-ajastaan ja pienistä hyvistä asioista enemmän kuin "nolladuunia" tekevä.
Rankasta duunista saa ainakin minulta 2 lisäpistettä.
Tunnen yhden psykologin, eikä tämä neiti kyllä tarvitse vapaa-ajalleen mitään maata järisyttävää. Hänellä on kyky nauttia arjen pienistä jutuista, ja ennenkaikkea, iloita niistä ja tulla niistä onnelliseksi.
Aina puhutaan negatiivisesti, työ tulee vapaa-aikaan jne... Itse näkisin asian positiivisena. Muiden murheiden kantaminen työkseen opettaa varmasti enemmän kuin maailman kiertäminen 10 päivässä. On hyvä jos naisella on näkökulmaa elämän muihinkin asioihin, kuin oman navan tuijotteluun.