Yhdessä oltu jo seitsemän vuotta. Avoparina pari vuotta. Jo muutama vuosi sitten puhuttiin hyvin selvästi, että naimisiin mennään, ja siis jopa toistemme kanssa. Asiasta on puhuttu monesti tässä, joskaan ei tietysti tauotta. Mies sanoo, että rakastaa (ja siltä se kovasti vaikuttaisikin) ja että haluaa naimisiin, mutta jos yritän puhua edes tarkoitukseen sopivasta vuodesta, niin hän iskee jarrut pohjaan. "Sitten joskus", "no ei nyt vielä ens vuonna"...
Keskenämme puhumme, että olemme kihloissa, mutta (jostain syystä?) on sovittu myös, ettei sitä kylille huudella. Sormuksia ei ole, vaikka nekin miehen mielestä kuuluu kuulemma jossain vaiheessa olla (minä en näe tarvetta erikseen kihlasormuksille, mutta passaa sekin). Mistään pettämisestä tai muiden katselusta ei kuitenkaan ole kyse, mies on hieman kotihiiri, erittäin uskolliseksi osoittautunut ja omien puheidensa mukaan hyvin tyytyväinen suhteeseemme ja myös sen seksipuoleen.
Kyse ei ole siitä, että olisin pakottamassa häntä naimisiin. Olin valmis elämään avoparinakin hamaan hautaan asti, mutta hän itse on tehnyt selväksi, että hänen mielestään kuuluu mennä naimisiin. Toki minäkin aviossa mieluummin elelen, mutta suhteen nimitys on täysin toissijainen asia sen rinnalla, että sana olla tämän ihmisen kanssa elämäni. En kaipaa mitään häitä, minulle on ihan sama järjestetäänkö sellaiset vai hoidetaanko homma kahdestaan.
Kun hän on ilmaissut itse haluavansa naimisiin, eikä esitä mitään syytä sille, miksei nyt tai ensi vuonna tai sitä seuraavana, alan tehdä asiasta itselleni ongelman. Miksei? Mikä on vikana?
Keskenämme puhumme, että olemme kihloissa, mutta (jostain syystä?) on sovittu myös, ettei sitä kylille huudella. Sormuksia ei ole, vaikka nekin miehen mielestä kuuluu kuulemma jossain vaiheessa olla (minä en näe tarvetta erikseen kihlasormuksille, mutta passaa sekin). Mistään pettämisestä tai muiden katselusta ei kuitenkaan ole kyse, mies on hieman kotihiiri, erittäin uskolliseksi osoittautunut ja omien puheidensa mukaan hyvin tyytyväinen suhteeseemme ja myös sen seksipuoleen.
Kyse ei ole siitä, että olisin pakottamassa häntä naimisiin. Olin valmis elämään avoparinakin hamaan hautaan asti, mutta hän itse on tehnyt selväksi, että hänen mielestään kuuluu mennä naimisiin. Toki minäkin aviossa mieluummin elelen, mutta suhteen nimitys on täysin toissijainen asia sen rinnalla, että sana olla tämän ihmisen kanssa elämäni. En kaipaa mitään häitä, minulle on ihan sama järjestetäänkö sellaiset vai hoidetaanko homma kahdestaan.
Kun hän on ilmaissut itse haluavansa naimisiin, eikä esitä mitään syytä sille, miksei nyt tai ensi vuonna tai sitä seuraavana, alan tehdä asiasta itselleni ongelman. Miksei? Mikä on vikana?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oletteko keskustelleet asiasta niin, että olisit saanut häneltä jonkun selityksen siihen minkä vuoksi hän ei ole vielä valmis avioitumaan? Jos asialla on nimenomaan hänelle merkitystä, tuntuu erikoiselta se, ettei hän ole valmis tekemään asian eteen mitään ratkaisevaa.
Kihlautumisen pointtina on ainakin jossain määrin luullakseni se, että asia tehdään kaikkien tiettäväksi ja osoitetaan aikomus tulevasta avioliitosta. Kihlautumisesta sellaisenaan ei teidän tapauksessanne kai voine puhua, kun kyseessä ei kuitenkaan ole kaikille julkiseksi tehty asia?
Asiasta on puhuttu - melkein kuluneeksi asti - mutta selitystä en ole saanut. Ei vain ole oikea aika tai "onko tässä nyt niin kiire" tms.
Kihlautuminenhan tarkoittaa sitä, että sovitaan että mennään naimisiin. Tuo kriteeri täyttää. Ei se julkisuutta tarvitse.
Ei kihlautuminen julkisuutta tarvitse. Salailu on sitten asia erikseen. Salailu ja se että lupauksista huolimatta mitään ei tapahdu, tuntuu erittäin oudolta:O Kurjaa ettet saa miehestäsi enempää irti. Tulee mieleen, että hän pelkää jotain -pelkää tekevänsä virheen menemällä juuri sinun kanssasi naimisiin tai pelkää esim. häissä saatavaa huomiota (tuo kihlauksen piilottelu viittaisi myös siihen, ettei halua ylimääräistä huomiota). Olettko keskustelleen siitä, haluaako mies (sitten joskus) häät vai ei? Se voi olla joillekin miehille kynnyskysymys.
Olen tässä aiemmin tuolla miesten logiikan puolella kysellyt, että mikä miestäni vaivaa kun ei voi tehdä päätöksiä.
Sain monenlaisia vastauksia, mutta oletan, että oikea vastaus meidän asiassa oli, että hän on niin tottunut, että minä teen päätökset, ettei hänen tarvitse kuin odottaa minun päätöstäni.
Aina kun meillä on suurempi hankinta, hän vetkuttelee, ei saa mitään irti. Minun piti kesällä räjähtää oikein kunnolla, että sain tärkeän perhettämme koskevan päätöksen hänestä irti. Sen jälkeen hän on ollut hyvin tyytyväinen elämäänsä ja myös avioliittoomme. Hänelle vain päätösten tekeminen on TODELLA vaikeaa. Onko kyse sitten vastuun ottamisesta vai mistä?
Siitä oppineena annan neuvon, että pistä miehesi seinää vasten ja vaadi päätöstä, oli se sitten myönteinen tai kielteinen. Jos hän todella rakastaa sinua ja haluaa naimisiin, hän sanoo milloin tai sitten hän ei halua naimisiin.
Meillä kihlauksen pointtina ei ainakaan suinkaan ollut se, että asia tehdään kaikkien tietäväksi tai että muiden pitäisi tietää meidän aikeistamme. Eikä meillä ollut sormuksia. Mielestäni silti olimme kihloissa vaikka emme olleetkaan "julkisesti". Jotkut kutsuvat tätä salakihloiksi. (Tai no kerroimme kyllä vanhemmille.) Kihlauksen pointti mulle on se, että ennen kuin mennään naimisiin, pitää sopia yhdessä, että mennään = kihlaus. Tässä tapauksessa ei tunnu kyllä, että miehen tarkoitus (ainakaan lähiaikoina) on mennä naimisiin tai hän ei oikein vielä ole kovin varma. Joten silloin ei kai ole mitään pointtia mennä kihloihin... Meillä meni kihlauksesta puoli vuotta siihen, että menimme naimisiin.
Nooh. Hän todellakin vihaa sellaista ylimääräistä huomiota ja hössötystä. Mutta myös lounastaukoa maistraatissa on tarjottu vaihtoehdoksi. Hänestä häät kuitenkin "kuuluu järjestää", ja toisaalta hän saattaa pelätä sitäkin että minua kaduttaa jos "suostun" pikaisiin maistraattivisiittiin, vaikka näin ei tule tapahtumaan. Eli painii itse oman eipäs-juupas-dilemmansa kanssa, tai esittää sen vain syyksi jotta asiaa voisi lykätä.
Tiedä häntä.