Avoliittoa meillä takana 3 vuotta.Nyt tuntuu ettei mulla vaan ole enää mitään tunteita, en rakasta enää. Olen jo aikoja sitten tavallaan mielessäni eronnut miehestä, mutta en vaan ole saanut vielä sanotuksi kun on tässä ollut kaikenlaista. Ja olen ajatellut että jos se vaan on jotain ohimenevää, mutta ei näytä olevan. On niin paljon kaikkia pieniä/isojakin harmittavia/ärsyttäviä juttuja, jotka vaikuttaa. Tuntuu vaan etten pysty elämään sellaista elämää tässä suhteessa kuin haluaisin. Enkä pysty enää olemaan onnellinen miehen kanssa! Mut ero ei oo vaan niin yksinkertaista...
Olis todella kiva vaihtaa ajatuksia jonkun samaa kokeneen kanssa! En viitsi tänne kaikkea kirjottaa..
Olis todella kiva vaihtaa ajatuksia jonkun samaa kokeneen kanssa! En viitsi tänne kaikkea kirjottaa..
Vastaukset 29
Vanhimmat
En ole kokenut samaa mutta koen tällä hetkellä. Aivan samat tuntemukset.. Oletko minkä ikäinen? Itse olen vasta 24-vuotias, 5-vuotta ollaan asuttu yhdessä, nykyään tuntuu kuin asuisin veljeni/kaverini kanssa. Nyt vaan tuntuu niin typerältä kaikki, jos en lähde, kadunko ja jos lähden niin kadunko sittenkin :O kaiken huippu oli kun lauantaina pussailin baarissa yhden miehen kanssa enkä tuntenut minkäänlaista katumusta!! en ole koskaan tehnyt mitn tuollaista ja nyt tein. huoh. voisiko joku tulla kertomaan mitä teen??
Samat tuntemukset oli minullakin pitkän aikaa. Ikää myös 24. Takana 6 yhteistä vuotta ja 3,5 vuoden avoliitto. Kaikki sitten kärjistyi lopulta viime keväänä juuri kuten sinullakin, eksyin toisen miehen vietäväksi. Eikä edes kaduttanut. Kerroin miehelleni ja yritimme tässä puoli vuotta vielä, mutta ei! Viikko sitten päädyttiin lopulta eroon ja ensi viikolla muutan pois yhteisestä kodistamme. On haikea, mutta kuitenkin helpottunut olo.
sama tilanne.. Kuinka miehesi otti pettämisen? Joskus kun olen suutuspäissäni sanonut miehelle että haluan erota, olen hetken aikaa ollut helpottunut, mutta sitten taas ajattelen että eihän me oikeasti voida erota, äiti odottaa jo lapsenlapsia ymsyms. Tiedän ettei muiden takia kannata suhteessa olla. Sekin että meillä on yhteinen talo, vaikeuttaa jotenkin asioita. Viime viikolla ajattelin että jos asuisimme vuokralla, olisin varmasti muuttanut jo pois.
avoliittoa 3 votta takana. Olen vasta 21. Liian nuoriko olin suhteen seuruselun alussa, 16. Välitän miehestäni ystävänä, mutta en rakastajana.
Nyt opiskelen ja olin vaihdossa, tutustuin siellä yhteen mieheen ja tyhmänä rakastuin häneen (haluaisin olla sen kanssa, myös hän sitä haluaa). Palattuani Suomeen huomasin, etten pysty olemaan vanhassa suhteessa. Se on väärin miestäni kohtaan ja muakin kohtaan. Olen ihan hukassa... Puhuttiin mieheni kanssa, ettei mulla ole enää tunteita. Se sanoo, että ei halua erota. Mitä teen? en tiedä....
..Että en ole yksin tällaisessa tilanteessa! Itse olen 21, mieheni hieman vanhempi.
Ja pakko nyt häpeäkseni tunnustaa, että olen myös eksynyt toisen miehen vietäväksi... eikä kyllä kaduta ainakaan niin kun pitäis!
Miten miehesi(tai entinen) otti silloin asian?
Omakotitalo, jossa vielä paljon remontoitavaa. Mua ei vaan kiinnosta yhtään enää! Olisin kans jo varmaan eronnut ellei olis tota taloa...
Missä suhteessa / millaisessa elämässä sitten pystyisit elämään sellaista elämää mitä haluaisit? Kaikkihan kyllästyvät kaikkiin ennen pitkää, ja asiaan usein auttaa se kun alkaa itse rakentamaan kaikkea kivaa tekemistä, virikettä, harrastuksia ym. Tämän jälkeen alkaa helposti pikku hiljaa huomata niitä vanhoja ja myös uusia hyviä puolia kumppanissaan.
Ei se elämä vaihtamalla parane (sama kyllästyminen on edessä tulevissakin suhteissa), paitsi tietysti jos toinen pahoinpitelee, pettää tai jotain muuta arveluttavaa. Usein sekin selitys että "ollaan liian erilaisia" jotuu puhtaasti kyllästymisestä toiseen ja siitä seuraavan mielenkiinnon puutteesta. Kaikki asiat vain ärsyttävät siinä toisessa silloin.
Hei. Tuli mieleen omat kokemukset vastaavasta asiasta. Mullakin sama tilanne aiemmin ja nyt asiat ovat jo paljon paremmin!! Luulin menettäneeni tunteeni miestäni kohtaan ja pohdin eroa ihan tosimielessä. Keskusteltiinkin asiasta siksi että miestäni alkoi ottaa tunteettomuuteni päähän. Juttelusta ei kuitenkaan ollut suoraa apua,sillä mielessäni painoi se,että olin jo tavallaan henkisesti eropäätökseni tehnyt ja torjuin automaattisesti kaiken hyvän mielestäni.
Sitten satuin juttelemaan eräänä hetkenä hyvän ystäväni kanssa joka sai kaiketi silmäni avautumaan. Hän kysyi että olitko onneton ja kyllästynyt kun tapasitte ja aloitte seurustella ja mikä nyt on muuttunut niin paljon,että tekee onnettomaksi. En keksinyt hyvää vastausta tähän ja olinkin miettiä asioita hieman positiivisemmin. Totesin ettei toiseen vaihtaminen tai sinkkuileminen paranna sitä että kyllästyisin taas seuraavassakin jutussa jossain vaiheessa kuka ikinä kumppani olisikaan.
Suhde alkoi yhtäkkiä parantua pikku hiljaa ja aloin taas tykätä mieheni seurasta. En sitten tiedä johtuiko tämä siitä että muutin asennettani vai se että toistemme välttelyn sijaan aloimme viettää entistä enemmän aikaa yhdessä kaiken kivan tekemisen merkeissä ja muutenkin. Huomasin että minulla onkin oikeastaan tosi hyvä & rakastava mies kaikista pikkuvioista huolimatta. En tiedä missä olisin jos olisin eronnut. Luultavasti en yhtä onnellinen kuin nyt.
Tsemppiä sinulle!!! Ei kannata luovuttaa pelkästään siksi että tunteet laimenevat päällisin puolin. Ne saa tarvittaessa takaisin kunhan muistaa vaan tehdä työtä avoliiton ja kumppanin eteen.
Minä en ole miehelleni siitä kertonut,enkä usko että kerronkaan. En missään vaiheessa ole tuntenut mieheeni palavaa rakkautta, lähinnä etsinyt turvallisuuden tunnetta ja ripustautumista. Haluaisin kokea sen palavan rakastumisen ja onnellisen elämän, en tosiaankaan halua elää loppu elämääni ihan ok suhteessa jossa ei ole intohimoa tai hauskuutta.
Liian nuori olin minäkin suhteen alkaessa, en ole koskaan ennen ollut baarissa yksinäni, kuin vasta nyt lauantaina ja näin kävi. Nykyään ihastun lähes kaikkiin vastaantuleviin miehiin ja kehittelen suhteita mielessäni. voi jeesus mun elämää :O
Kaikki nämä täällä kirjoitetut tarinat ovat aika hyvin kuin suoraan minun elämästäni. Olen myös nuori, 21 vuotias ja olemme seurustelleet noin 7 vuotta, joista noin 3 asuneet avoliitossa. Olin siis 14 kun aloitimme! Meidän suhteemme ei myöskään ole koskaan ollut mitään palavaa rakkautta, sitä on vaan jääty yhteen, joku kuvasikin sitä täällä jo hyvin. Nykyään minustakin tuntuu, että olemme kuin "veli ja sisar".
Ja aivan niinkuin Eliisa, ihastun jokaiseen vastaantulijaan nykyään, flirttailen ja pohdin, minkälaista erilaisten miesten kanssa olisi olla. Itse olen jo pitkän aikaa vihjannut, että en jaksa enää suhdettamme, mutta avokkini mielestä voisimme kyllä jatkaa. No, olenpa minäkin melkein jo eksynyt toisen syliin ja vielä naapurin miehen. Se on nyt vielä toistaiseksi suudelmien tasolla..
Jotenkin se eropäätös vain on niin hankala. Sitä pohtii peloissaan, että jääkö loppuelämäkseen yksin, entä jos ei löydäkään "intohimoisempaa" rakkautta, entä jos ......
Huojentavaa että on muitakin jotka ajattelevat samoin. Minä pelkään myös että jään yksin loppuelämäksi, mutta onko se sitten parempi olla suhteessa josta haikailee pois? Olen myös ajatellut että jos lähden nyt, minulla on mooonta vuotta aikaa löytää se elämäni mies, mutta jos lähden 3kymppisenä se on jo moninverroin hankalampaa, silloinhan siinä voi olla mukana jo lapsiakin kärsimässä.
Minäkin olen vihjaillut etten jaksa enää.. Mies ottaa sen "taas se aika kuukaudesta" tyyliin. huoh. Toisaalta pelottaa sekin miten se ressukka pärjää yksinään, kumpikaan meistä ei ole koskaan asunut yksin. Sekin rasittaa, ensin vahti äiti ja nyt on vahtinut mies. Oma elämäni on hukassa jossain, en ole koskaan saanut päättää ihan itse monelta menen kotia, mitä teen ruuaksi, minkälaisen sohvan haluan ymsyms.
Voi kun voisin sanoa miehelle että pidetäänkö vuoden tauko ja katsotaan sitten niitä lapsia yms. (:
Ihastun myös (melkein) jokaiseen vastaantulijaan, flirttailen jne... Oikeen hävettää välillä (tai aikauseinkin!)
Siis Tosi Helpottavaa kuulla että muillakin on samanlaista! Oon jo pelänny olevani ainut tällainen.. :/
Reippaasti vain katselemaan ja hoitaa asiat niin, että on helppo lähteä. Taustat suojattavaksi ja ystävät avuksi. Sen jälkeen jälkiä jättämttä pitää lähteä. Eikä pidä ilmoittaa uutta paikkaa tai osoitetta ja puhelinnumero salaiseksi.
Heh. Nämä kaikki jutut on ihan niin ku minun elämästä.
Minä oon 26-vuotias ja menossa poikakaveri nro. 7. Aloitin seurustelut 15-vuotiaana. 6 pojan kanssa 7:stä olen ollut yhdessä vähintään vuoden ja 2 kanssa avoliitossa. 7:n kanssa ollaan oltu yhdessä yli 2 vuotta.
Nro. 6 oli kinkkisin tapaus. Molemmat oli epätoivoisia kun ei meinannut löytyä ketään sopivaa ja sen takia varmaan kelpuutettiin toisemme vaikka ei muuten ois varmaan yhteen menty.
Kalliiden asumiskustannuksien takia muutettiin sitten yhteen, mutta me ei oltu ikinä mikään hyvä pari. Me ei tunnettu kuuluvamme yhteen. Rakkautta oli, mutta näin jälkikäteen ajatellen se oli jotenkin onnetonta.
Suhteen aikana mitään epäsopivuusasioita ei halunnut pyöritellä mielessä, koska ne on pelottavia. Erosta puhuttiin, mutta koskaan ei uskallettu erota. "Mitä jos erotaan ja sitten kadutaan sitä loppuikämme? Entä jos ei erota ja kadutaan sitä loppuikämme?"
Nyt nuo lauseet naurattaa ja voin sanoa, että eroa EI KADU JÄLKEENPÄIN. Sitä on helpottunut, että pääsi toisesta eroon. Uskokaa minua, hyvät naiset. Minä oon eronnu 6 poikakaverista 16-24 -vuotiaana. Eikä sielä ollu mitään pahoinpitelijäpoikakavereita tai muita hörhöjä. Mukavia tyyppejä, mutta ei oikeita mulle. Siltikään en kadu, että niistä oon eronnu.
Tämä poikakaveri nro 7 on se minun Suuri Rakkaus. Aikaisempiinkin olen ollut rakastunut, mutta en yhtä voimakkaasti ja palavasti ku tähän seiskaan.
Tämänkään kanssa ei elämä ole aina ihanaa vaikka ollaankin kuin vakka ja kansi. Minä oon miehen mielestä liian tempperamenttinen. "Minä luulin alussa, että sinä oot yhtä rauhallinen ku minä, mutta ethän sinä ookkaan!"
Ja minä oon huomannu miehessä vaikka mitä "vikoja". Esim. tänään tapeltiin 3000 euron taloremontista, jonka mies oli omin päin päättänyt tehdä ilman minun hyväksyntää! Se osti jo remonttitarpeet ja kaikki! Enkä yhtään tykkää siitäkään, että nykyään mies muistuttaa käytökseltään hirveästi isäänsä (jonkalaisesta miehestä en tykkäis yhtään).
Kaikkien 6:n kanssa on kuitenkin ollut tosi vaikea erota. On tuntunut, että haluais erota, mutta ei kuitenkaan halua tai uskalla. On pelänny, että kukaan muu ei minua huoli, jään yksin ja miettinyt, että jos tämä elämä tästä alkais sujumaan jos vielä ois yhdessä. Eikä oo oikein raskinut jättää toista. Mutta ei se elämä ala sujumaan.
Erojutut oli sitä vaikeampia päätöksiä, mitä vanhemmaksi tulin. Sitä ottaa itselleen semmosia ennakko-odotuksia kuten "Tämän ikäisen kuuluis olla jo kihloissa" tai "Se ja se sai tämän ikäisenä jo vauvan ja mulla ei oo vielä edes kunnon miestä!"
Nyt 26-vuotiaana niitä odotuksia vasta onkin. "Jos eroan nyt, oon varmaan 32-vuotias ennen ku oon löytäny hyvän miehen, seurusteltu, menty kihloihin ja saatu lapsi!" Ja se on omasta mielestä hirveän kauan.
Oon muuten huomannu, että se ei oikeasti mene noin. Jos vanhana löytää kivan kumppanin, sen kans perustaa heti perheen eikä seurustele ensin vuositolkulla. Joten siinä mielessä ei oo yhtään ihmeellistä, jos te eroatte 24-vuotiaana, koska saatte muut myöhemmin "kiinni".
Minusta teidän, jotka ootte 24 tai nuorempia, "kannattaa" vielä erota. Se ei oo minusta vielä paha, että löytää 24 vuoden jälkeen vasta Sen Oikean. Mutta se johtuu tästä iästä. 24-vuotiaana se tuntui pahalta, mutta 26-vuotiaana se ei enää tunnukkaan pahalta jos 24-vuotias eroaa.
Monet ihmiset on tottumuksesta yhdessä. Ne on alkaneet seurustelemaan alle parikymppisenä, menneet kihloihin (ehkä juuri näiden ennakko-odotusten takia?) ja hankkineet muksuja. Koko ajan olleet "laimeassa" suhteessa, joka on niin ku OK, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvä.
Sitten ku nämä ihmiset on kohta 40-vuotiaita tai yli, ne vihdoin herää siihen, että "Hei, oon keski-ikäinen ja ollu tuon paskiaisen kanssa yli 15 vuotta. Oon tuhlannu koko nuoruuteni väärän ihmisen kanssa ja tehny lapset väärän ihmisen kanssa".
Siltikään ne ei välttämättä eroa vaan etsivät samalla uutta naista/miestä, jotta ei jäisi vähän niin ku tyhjän päälle jos ei oo ketään. Sitte lopulta erotaan ku parempi löytyy. Mutta sitten pitää kärvistellä loppuelämän sen tiedon kanssa, että on tehnyt lapset väärälle ihmiselle kun sitten yli 40-vuotiaana löytyikin itselle sopiva kumppani, jonka kanssa on oikeasti mukava olla. Miten ihana oiski ollu tehdä lapsia oikean ihmisen kanssa jo alunpitäen!
Joten: EROTKAA nyt ku olette vielä 24-vuotiatia ja löytäkää oikeasti mieluinen kumppani, jonka kanssa on oikeasti ihana saada lapsia ja elää! Se ei ole yhtään paha!
Se ikäkysymys on vain teidän omassa päässänne! Unohtakaa oma pää.
Eikös se jokin sananlasku sanokin, että ei pidä ottaa miestä, jonka kanssa on mukava elää vaan mies, jota ilman ei voi elää!
Ps: Teidän kannattaa keskustella joidenki 35-50 -vuotiaiden sukulaisten kanssa näistä asioista. Tätien, enojen tai setien vaimojen. Menkää käymään kylässä, seuratkaa heidän elämäänsä. Jos hyvä sauma tulee, kysykää vaivihkaa siltä naispuoliselta ihmiseltä niiden suhteesta esim. "Miten pysytään yhdessä noin kauan kuin te?" Juttu saattaa lähteä siitä kulkemaan ja saatte hyviä vinkkejä tai ainakin vaihtaa ajatuksia.
35-50 -vuotiaat sukulaisihmiset on siitä parempia parisuhdeneuvojia kuin esim. 60-vuotiaat ja sitä vanhemmat, että ne on vähän niin ku nykyaikaisia kuitenkin ja jotenki samalla aaltopituudella vielä nuorten kanssa. Eläkeläiset ois kyllä pidempään olleet yhdessä, mutta niiden näkökulmat saattaa olla vähän kalkkeutuneita. =) Mene ja tiedä.
Heh... Viestisi oli varsin hauskaa luettavaa. Tietyllä tapaa naivisti kirjoitettu, mutta en siis sano, että sinä olisit naivi. Aivan loistava teksti!
Täydellinen potkaisu takalistolle meikäläisille, jotka jahkaavat eron kanssa ja pelkäävät sitä, vaikka tietävät tasan tarkkaan mitä haluavat. Joka tuutista toitotetaan "ei se vaihtamalla parane"... No sittenhän sitä voisi mennä yksiin ensimmäisen vastaantulijan kanssa ja ruveta työstämään parisuhdetta. Miksi nähdä vaivaa ja etsiä itselleen sopivaa kumppania jos kaikki ovat samalla viivalla kuitenkin? Tuntuu kuin nykymaailmassa ei aikuinen ihminen saisi haluta erota kumppanistaan ellei tämä satu olemaan alkoholisti, väkivaltainen tai paatunut pettäjä. Se on totta tietenkin, että parisuhteen eteen pitää tehdä hommia. Ei se itsestään luista ja kompromisseja on tehtävä. Omista mielihaluistaan pitää joustaa ja ei saa haihatella pilvilinnoissa. Arki on arkea, oli siinä rinnalla sitten kuka tahansa. Mutta ei se silti tarkoita, että parisuhde onnistuu ja tuntuu hyvältä kenen kanssa tahansa kunhan jaksaa rehkiä. Joskus toinen vain on epäsopiva... Sille vain ei voi mitään. Ei siinä ihmisessä mitään vikaa tarvitse olla, mutta jos ei tunnu hyvältä, niin turhahan sitä on pakottaakaan.
Itse olen ihan samassa tilanteessa kuin monet muutkin kirjoittelijat. Minulla on ulkoisesti täydellinen mies, mutta olen tutustunut häneen liian nuorena. Rehellisesti voin sanoa, että jos hän tänään kävelisi elämääni ensimmäistä kertaa, en ihastuisi pätkän vertaa. Sen verran olen muuttunut ja kasvanut teinivuosista. Nyt kun hän kuitenkin on kulkenut tuossa rinnalla ties miten monia vuosia, niin onhan sitä kasvanut yhteen ja toista rakastaa perheenjäsenenä.
Mutta koskaan en ole rakastunut häneen. Yksinäisinä teinivuosina kaipasin läheisyyttä ja perhettä, jonka sitten hänestä sain. Hän on ollut tuki ja turva vuodesta toiseen, hyvä kumppani ja rakastaa minua. Vaikka olenkin alunperin väärin perustein suhteeseen lähtenyt, pettänyt ja vaikka mitä, niin kyllä minä silti ansaitsen elämässäni tuntea itsekin sen rakastumisen tunteen. Siihen tulokseen olen nyt tullut kun olen sen kokenut ja huomannut, miten valtavan mahtavasta asiasta oikeasti on kyse. En minä ole paha ihminen vaikka hölmöjä juttuja olen tehnytkin. Ja yhtyen muutamiin muihin kirjoittajiin, mietin myös mitä se kertoo tunteistani ja arvostuksestani omaa miestäni kohtaan jos en edes huonoa omaatuntoa tunne siitä, että olen korviani myöten rakastunut toiseen mieheen.
Kyllä ne meidän ihanat nykyiset kunnon miehemmekin ansaitsevat sellaisen puolison, joka rakastaa heitä ja arvostaa heidän ansaitsemallaan tavalla. Aivan yhtälailla kuin me ansaitsemme rakastaa jotain ihmistä, kuten meitä rakastetaan. Parisuhden vaatii vaivaa, mutta se on yhteishomma! Siihen vaaditaan kaksi, joilla on halua ja intoa sitä parisuhdetta työstää!
...loit muhun just paljon positiivista energiaa ja varmuutta!! :) tähän tekstiin voisin melkein palata aina kun pahin eroahdistus ja eron kyseenalaistaminen sadannen kerran iskee! :)
Oon jo pitkään roikkunut ns. huonossa suhteessa jossa en ole kokenut olevani onnellinen. Silti jokin asia pitää minut suhteessa. Ehkä se on jonkinlainen turvattomuuden tunne, läheisriippuvaisuus (selviänkö yksin, JÄÄNKÖ yksin?), tuska nähdä toinen kärsimässä erosta tai vain tottumus ns. kulissisuhteeseen jossa asiat eivät sitten pinnan alta olekkaan todellakaan kunnossa.
Tekstisi sai minut todella ajattelemaan ja uskomaan huomiseen!!! :)
Olen 26, eli juuri "siinä iässä" kun kaveripiiri alkaa mennä naimisiin, saada lapsia ja sukulaiset odottavat kutsuja häihin jne. Tämä sai minut osaltaan miettimään että nyt tai ei koskaan. Aiemmin olin aina miettinyt että ehkä tämä tästä. Ehkä ne tunteet tulevat myöhemmin ja onhan nyttenkin ihan ok. Tämä ei vain enää riitä!! Haluan jotain enemmän!! Tiedän, että rankempaa lähteminen tulee olemaan 5-10v päästä kun on lapset ja sitoutuminen toiseen jo ihan toisella asteella...
Pelkään silti jääväni yksin. MISTÄ muka JUURI HÄN, elämäni rakkaus mnuka voisi löytyä??? (vinkkejä?) ;)
Ja ennenkaikkea tämä sananlasku on loistava ja aijon pitää sen jatkossakin mielessä: "ei pidä ottaa miestä, jonka kanssa on mukava elää vaan mies, jota ilman ei voi elää!" :) -niinhän se on. Yksinkertaista? :)
Aivan. Tsemppiä sinulle, jotta jaksat erota kun kerran oikeasti haluat erota. Et vaan ole tähän mennessä uskaltanut.
Voit miettiä asiaa vaikka siltä kantilta, että miltä tuntuisi tehdä lapsia sen nykyisen miehesi kanssa? Niitä kun väkisinkin tulee tehtyä tavan vuoksi jos jäätte yhteen.
Yhdessä tuttavaperheessä on vastaavanlainen tapahtuma tapahtunut 20-30 vuotta sitten. Nyt, kun mies ja nainen ovat 40-50 -vuotiaita ja olleet yhdessä vain lasten takia melkein koko suhteensa ajan, he eivät pääsekkään toisistaan eroon vaikka ovat halunneet sitä semmoset 10-20 vuotta! He ovat niin jämähtäneet toisiinsa. Ethän halua olla jämähtänyt siihen nykyiseen mieheesi vielä 45-vuotiaana?
Tiedän, että pelkäät jääväs yksin. Minäkin pelkäsin ja varmaan vähän jokainen, joka tähänkin ketjuun on kirjoittanut. Se on hirveää.
Mutta ihan oikeasti en usko, että jäät yksin. Jos alkaa miettimään eronneita ihmisiä vaikka omasta tuttavapiiristä, ni voisin sanoa, että 99%:lla ihmisistä on jossain vaiheessa eron jälkeen ollut vähintään romanssi.
Se yks prosentti, joka tuli mieleen, on nyt yli 80-vuotias, pyörätuolissa oleva mummeli, jolla oli ihastus 1940-luvulla. Mummeli ei huolinut miestä ja jäi vanhaksipiiaksi loppuelämäkseen. Seurustellut se ei ole ikinä. Minä en usko, että sinä olisit samanlainen. =)
Elämänsä Miehen löytämiseen tarvitaan ihan sairaan hyvä säkä. Oikeastaan et voi löytää Elämäsi Miestä jos sinun ei ole tarkoitettu sitä löytää.
En halua kuulostaa mitenkään hihhulilta, mutta niin ku tuonne toiseen tekstiini kirjoitin, minä löysin Elämäni Miehen rukoilemalla, että löytäisin Elämäni Miehen.
Taisin pyytää yhtä uskovaista kaverianikin rukoilemaan minun puolesta, että elämäni järjestyis parhain päin. Omat rukoukset tuntui toimivan huonosti, koska välit Yläkerran Ukkoon eivät ole niin läheiset kuin voisivat olla. Uskovaisystävän rukous tuntui menevän heti "perille". =) Jumala totetuttaa paremmin niiden toiveet, jotka uskovat Jumalaan.
Jos rukousjutut tuntuu typerältä, ei jää oikeastaan muuta kuin oma, hyvä tuuri, joka saattaa teidät yhteen jos on saattaakseen.
Paikkaa en osaa tarkemmin sanoa. Ihmisiin tutustuu monenlaisissa paikoissa. Sen tiedän ainakin, että siellä täytyy olla vähintään yksi mies. =D
Siis en ois uskonu että näin monilla on tasan samanlaisia ajatuksia ku mulla, sitä jotenki luulee olevansa niin yksin tän asian kanssa... Tai niinhän sitä tavallan yksin onkin, mut niin helpottavaa kuulla että meitä on muitakin samanlaisessa tilanteessa.
Ja siitä vielä, että katselee muita miehiä vaikka on varattu: niin tein minäkin.
Ja seurustelin vielä poikakaveri nro. 2:n kanssa kun rakastuin nro. 3:een. Samoin seurustelin poikakaveri nro. 6:n kanssa kun rakastuin nro 7:aan. Eli hyppäsin suoraan toiseen mieheen kun entisen kans tuntui, että me ei passata ollenkaan yhteen.
Minusta se, että esim. kapakassa katselee muita miehiä, flirttailee yms., vaikka on varattu kertoo siitä, että sinä et ole tyytyväinen nykyiseen parisuhteeseen ja etsit jotenkin ehkä itseltäsikin salaa toista miestä, jonka varjolla voit sitten jättää nykyisen. "Jos vaikka löytyis joku kivempi."
Varsinki jos on vähän kännissä, on mukava kattella uutta. Minäkin mietin niiden 6 edellisen poikakaverin kanssa ollessani, että "Minkähänlaista tuon miehen kans ois olla" kun näin jonku tuntemattoman, kivannäköisen miehen baarissa tai kun tapasin mukavan kaverin kaverin.
Se on niin kivaa kun on uus mies, jonka turvaan hypähtää vanhasta, onnettomasta suhteesta. Ei tarvi pelätä, että jää yksin!
Mutta tiedättekö tytöt mitä? Nyt kun olen löytänyt maailman minulle sopivimman miehen, ei tee enää yhtään mieli katsella muita! Ne ei edes kiinnosta. Ei pätkääkään. Olin sitten kännissä tai selvinpäin, kotona, koulussa, töissä tai baarissa.
Tämä on siis jotenki tahtoasia. Jos toisen kanssa tahtoo olla ei huoli muita. Vaikka meilläki kaikenmaailman riitoja on. Se on vaan siitä kiinni, että löytyy se juuri sinulle oikea mies!
Minun ja poikakaveri nro. 7:n välillä oli semmoinen välitön "kliksahdus". Ensinäkemältä kiinnostus, muutaman lauseen puhuttua jo ihastus, loppuiltaan mennessä rakastuminen. =D Meillä se ainaki meni niin, että kyllä sen vaan tietää kun se oikea tulee kohdalle! Joillaki saattaa olla erilailla ja ne on silti onnellisesti yhdessä vielä 20 vuoden päästä.
Mutta minä kyllä oikeasti rukoilin monta monta kertaa, että löytäisin itselleni oikean miehen. Kyllä se sieltä sitten tuli. Nykyään rukoilen, että pääsisin sen kans naimisiin ja saatais vauvoja! =D
Tänään kyllä ku riideltiin ei haluttanu naimisiin pätkääkään. Pikemminki ajattelin, että "Voiko tuommosen miehen kanssa elää". Mutta nyt oon taas varma, että haluan just tuon örrimörriäisen enkä ketään muuta. Ikinä.
Tosi mukava lukea näitä kun omat ajatukset selviää edes vähän. Olen huomannut että eniten minua pelottaa mitä muut ajattelevat, miten selitän äitille että haluan erota hänen unelma vävystään koska tuntuu siltä? kaikki on niin hyvin kuin voi, mutta haluan silti? Kiltin tytön pää nousee aina kun edes ajattelen eroa. Olen lähes varma että haluan erota, missä vaiheessa, en tiedä. Sitten kun olen tarpeeksi vahva. Toinen asia, olemme siis seurustelleet koko nuoruusiän, kaikki ystävät on yhteisiä, onko minulla ystäviä eron jälkeen? jos ei, mistä saan yksinäni uusia? Yksinäisyys pelottaa minua kamalasti.
Heh, täällähän meitä saman läpikäyviä riittää ystäviksi asti. ;) Kyllä ystävät ovat ystäviä eronkin jälkeen, toiset enemmän toiset vähemmän. Ja uusiakin tuttavuuksi tulee varmasti kun eron myötä omat toimintatavat ja ympäristöt jonkin verran muuttuvat. Älä huoli, kyllä kaikki aina järjestyy jotenkin päin.
Tänä aamuna se ajatus sitten oli päässä. Tämä loppuu. Tiedän niin tarkkaan mitä haluan, se vain pelottaa ja epäilen olevani idiootti. Vielä kun saisi voimaa, selkärankaa ja rohkeutta pistää ero alulle ja käydä se läpi kokonaisuudessaan. Tiedän olevani niin lähellä palata vanhaan heti kun näen toisen surun, mutta hitto vie... Sääli ei ole syy mihinkään.
Voih!
Ihan kuin minun kirjoittamaani tekstiä. Olen 22-vuotias. Suhdetta takana 2 vuotta, yhdessä olemme asuneet vuoden. Avomieheni on aivan täydellinen mies. Laittaa ruokaa, siivoaa, kehuu... Kaikkea mahdollista, vaikka itse olen aina kuin myrkyn niellyt ja tiuskiva epäkohtelias eukko. En vaan voi kertoa, että en enää jaksa tätä laimean onnellista ok suhdetta. Pelkään murtavani hänet aivan täysin. Toisaalta minulla on jatkuvia omantunnontuskia siitä, että olen hänen kanssaan, vaikka en enää jaksa rakastaa ja olla Hyvä Tyttöystävä. Tuntuu jotenkin, että mies ei tajua kuinka paha minun on olla. Ja sitten kun mies vannoo rakkautta ja ihanuutta kirkkain silmin, niin minua alkaa vain ällöttämään, kun en vaan saa itseäni tuntemaan samoin. Ihastun lähes kaikkiin mahdollisiin vastaavntuleviin miehiin, jotka ovat minulle vähänkään mukavia. Mitä teen... Odotan, että milloin mies tajuaa, että ei olla tarkoitettu toisillemme...
Mukava kuulla, että teillä muilla eropohtijoilla on ns. hyvät miehet. Itse olen oikeastaan koko suhteemme ajan saanut kärsiä siitä, että mies ei ota minua huomioon missään ja ryyppää entisessä kotikaupungissa ystäviensä kanssa joka viikonloppu.. Tuntuu että koskaan emme ole tehneet oikeastaan mitään kivaa yhdessä.
No, hyvä tai huono mies, jos se ei ole oikea niin kyllä ehdottomasti kannattaa erota. Itse olen päätöksen onneksi saanut kypsyteltyä ja oma asunto on jo haussa. Ei meistä kukaan yksin jää, alku varmasti on vaikeaa. Minäkään kun en ole juuri yksin asunut.
Naapurini, jonka kanssa on siis pitkään ollut säpinää, on nyt jokaisen päiväni kohokohta. Kun tulen töistä, odotan vain, että törmään häneen vilaukselta. Säälittävää, mutta ilmeisesti eroamassa olevan on jollain tavalla todisteltava itselleen, että on vielä käypää tavaraa markkinoilla. Tästä voisi johtua ihastumiset ja flirttailut..
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=500000000000010&posting=22000000028586034
Löysin tuolta uskottomuus palstalta tämmöisen. Lukekaa. Joten ehkä se on meidänkin TODELLAKIN parempi nyt lähteä kuin tuossa tilanteessa.
Uskomatonta, että eilen kirjoitin noin. Vieläkin olen varma siitä mitä haluan, mutta pelkään perustavani päätökseni väärille syille. Omien ajatustensa ja tunteidensa selvittely on kyllä todella vaikeaa!
Itse olen rakastunut toiseen mieheen. Syvemmin ja täysin eri tavalla kuin mitä olen koskaan tuntenut nykyistä puolisoani kohtaan. Olen kuitenkin sen verran järki-ihminen, etten tunne tämän olevan alkuunkaan järkevä syy eroamiselle. En halua erota toisen miehen takia, vaan siksi, että nykyinen suhteeni ei ole sitä, mitä haluan jatkossa ja elämässäni. Mutta mistä voin olla varma, etten vain "uskottele" itselleni niitä huonoja tulevaisuuden kuvia oman puolisoni kanssa?
Epäileviä ajatuksia omasta suhteestani minulla on ollut ennenkin... Paljonkin ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Sen jälkeen ne ovat vain vahvistuneet. Toisaalta en voi olla ajattelematta, eikö niille häiritseville asioille voi tehdä mitään? Tai etteikö epäilevät tunteet olisi normaaleja... Olen puhunut puolisoni kanssa pahasta olostani ja epätietoisuudestani tunteiden kanssa. Hän ei kuitenkaan voi tilannetta ymmärtää lainkaan. Hänen mielestään tunteet ovat yksiselitteisiä. Jos ei rakasta, ei rakasta... Siihen ei sitten mikään auta. Itse haluaisin ajatella, että niille voisi tehdä jotain. Jos voisin rakastaa omaa puolisoani samalla voimalla ja tunteella kuin nyt rakastan tuota toista miestä, olisin ylen tyytyväinen.
Ehkä olen muutosta pelkäävä... Pelkään tekeväni sen suuren virheen jos eroan, ja siksi yritän ajatella "ehkä tämä tästä paremmaksi muuttuu". Sehän olisi tavattoman helppo ratkaisu jos voisi jatkaa kuin ennenkin, normaalia arkea tasaisella tahdilla. Mutta olisinko siihen koskaan tyytyväinen? Vaan miten voin näin itsekkäällä asenteella loukata tuota kultaista puolisoani? "Anteeksi... Olet kyllä ihana, mutta et riitä minulle." Kuulostaa niin naurettavalta!!
Suuri kysymys päässäni onkin: Olenko vain selkärangaton raukka, joka ei uskalla tehdä niinkuin paras (ainakin itselleni) olisi, vai olenko rakkauden sokaisema, tyhmä ja tyypillinen nainen?
Se vielä selkeyttämään tilannetta, että mitään takuita suhteesta ei ole tämän rakastamani toisen miehen kanssa. Joten en voi perustaa ajatteluani pelkurimaiselle "suhteesta toiseen" toiminnalle. En siis tätä haluaisikaan... Kuten kirjoitin, en halua toisen miehen olevan syy eroon, vaan syyn on oltava nykyisessä suhteessa.
Onko mahdollistakaan olla varma siitä mitä pitäisi tehdä?
kaksi vaihtoehtoa, puhu, avaudu, mahdollisesti parisuhde terapia. mitä haluat? minkälaiset miehen haluat? mitä et tällä hetkellä saa? mitä miehesi haluaa? voiko hän hyvin? mitä hänelle kuuluu? hanat auki. ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen. olen vannonut valat. mieti niitä. mikä on muuttunut niistä ja siitä päivästä? kuuluuko tähän olotilaasi kenties ihastus johonkin toiseen mieheen mikä pistää sinut miettimään? jos miehesi on kunnolllinen, kohtelee sinua kohteliaasti ja kunnioittavasti, pitää mahdollisista lapsista huolta, kodista huolta jne. en näe mitään syytä lähteä. onko kyse rakkauden puutteesta vai kyllästymisestä? mieti sitä. iso päätös. mutta jos on kyse yksinkertaisesti rakkauden puutteesta- jätä puolisosi. ei ole oikein tuhlata hänen elämänsä päiviä sinun kanssasi olemiseen jos et halua olla hänen kanssaan. mutta useinmiten on kysymys rakastusmis vaiheen loppumisesta. syyt ihastumiseen tuntuvat kadonneet. tuntuu oudolta eikö? miksi minä olen tuon kanssa? älä pitkitä asiaa turhan kauan. onnea päätöksen tekoon.
Nyt ollaan asiasta vihdoin vähän puhuttu.Olin jo pitkänaikaa niin varma että haluan erota. Rakkautta puuttuu. Eikä mulla enää ole oikein tunteita..tai siltä ainakin tuntuu. Mieskin on huomannut ja sanonut siitä jo kauan sitten, jolloin en vielä itse edes asiaa tiedostanut. Tuntuu ettei mies oikein kunnioita mua, lapsia meillä ei ole (onneksi), ja kotiasiatkin on jääny kaikki mulle. Tai no joskus harvoin mieskin jotain pientä tekee. Mutta monta kertaa saan pyytää esim. ruohon leikkaamista!
Nyt kuitenkin mies haluaisi vielä yrittää yhdessä, itse en tiedä...en usko enää tunteitteni muuttuvan, eikä mieskään tosta taida mihinkään muuttua. Mut vasta vuoden päästä kannattais talo myydä ni ei mee veroja. Täytyy täs nyt yrittää saada omaan elämään jotain uutta sisältöö... Jospa se siitä sitte ajan kanssa?!?
Lähtekää ajoissa suhteesta, tai teette kuten minä. Tuhlaatte aikaa ja satutatte toista.
Mä olen myös sen 24, yhdessä oltiin myös sen 6 vuotta.
Alussa rakastettiin kovasti, suhde oli yhtä intohimoista rakastamista ja riitelemistä, alle vuoden jälkeen kihloihin ja parin vuoden päästä yhteen asumaan. Meillä kyllä teistä muista poiketen oli paljon ongelmia, riideltiin menemisistä, rahasta, kotitöistä, luottamuksesta yms. ja erottiinkin kerran, mut palattiin takas yhteen.
No, hetki meni hyvin, molemmat yritti pitää lupauksiaan muutoksesta ja yllätys yllätys, ajan kanssa asiat palas ennalleen.
No, mä en saanut suhdetta lopetettua, vaikka sitä monta kertaa ajattelin, aina oli huono hetki tai ajattelin et asiat voi muuttua vielä paremmaksi, sit roikuttiin yhdessä, samassa kämpässä, samassa sängyssä, mut ei juuri puhuttu, pussattu, saati mitään muuta.
No, sit lopulta, olin yksinäinen, olin surullinen ja seli seli, mä ihastuin monta vuotta tuntemaani työkaveriin... osasyynä ehkä se, et hän oli samankaltaisista syistä kuin minä, päättämässä omaa suhdettaan.
Vihdoin mun oli pakko erota sitten, exälle väitin ettei ketään muuta ole (no, eihän silloin ollutkaan kuin ihastus, eli mitä mä olisin kertonutkaan...) mut hän sai sen kuitenkin selville vähän sen jälkeen kun oli muuttanut pois kodistamme.
No, mä olin valehdellut edelleen, sen ajan kun asuttiin vielä yhdessä, et tää toinen on vaan ystävä ja niin edelleen... ja kaikesta jäin kiinni, tai no, lopuksi tunnustin kaiken, viikkojen paskan puhumisen jälkeen.
Sen lisäksi et ero sattui exääni, hän kärsii siitä et mä valehtelin ja olen nyt heti tuoreeltaan toisen kanssa, kun hän on ihan pirstaleina...
Mä oon tietty pahoillani aiheuttamastani surusta, mut eipä se paljoa auta.
Ja koko ajan mä mietin, et jos mä olisin puolivuotta tai vuosi sitten tehnyt siitä lopun, olisi se käynyt paljon helpommin, ei loppuaikojen hiljaista kuolemaa tai eron jälkeisiä järkytyksiä puolin ja toisin...
Tässä pätkä/pätkiä Sami Kuuselan kolumnista, "tästä ei neuvotella" joka kolahti mulla kovin, luin tän kaksi viikkoa ennen lopullista "niittiä"
"Vaatii selkärankaa tietää, milloin suhde on ohi. Epävarmat ja yliempaattiset pelkurit pitkittävät suhteen lopettamista, koska eivät halua muka loukata kumppaniaan. Oikeasti syy on, että he eivät halua kohdata ikävää asiaa. Jääkylmää eroilmoitusta lykätään verukkeilla:"kyllä minä vielä välitän hänestä. En vain rakasta. Mutta en halua hätiköidä. Jos se rakkaus vaikka syntyisi uudestaan".
Ei se syty. On hyvin harvinaista, että kerran sammuttuaan sydän leimahtaisi uudestaan saman tikunraapijan toimesta.
Itsekkäintä ja törkeintä on läheisyysnarkomania, joka johtaa siihen, että ennen uutta syliä ei luovuta vanhasta. Varsinkin seuruhtelusuhteesta toiseen hyppivät kotitytöt ja -pojat harrastavat vanhassa suhteessa jumittamista, koska yksinäisyys on liian pelottavaa kohdattavaksi. Tällaiset vihellyksestä vaihtuu-peliä pelaavat julmurit pitäisi määrätä rakkauskieltoon.
-- Erotilanteessa kaikki valta, ja siksi myös vastuu, on jättäjällä. Jos yhteisestä historiasta tai toisen tunteista välittää edes hitusen, ei eroilmoitusta panttaa hetkeäkään. Ero on kuin hammaslääkärissä käynti. Mitä nopeammin viisaudenhammas irtoaa, sen pienempi on tuska. Kukaan ei halua uikuttaa veriset pihdit suussaan kuukausitolkulla. Jos jokin toista loukkaa, niin väljähtäneessä suhteessa roikkuminen."