Olen viime vuoden vaihteessa eronnut enkä vieläkään ole päässyt asiasta yli. Olimme 30v pari ja meillä on 5v lapsi ja kaikki piti olla hyvin ja kunnossa. Exäni oli ollut välillä masentunut ja yritin kaikkeni piristääkseni häntä, matkoja, risteilyitä, kynttilä illallisia, shoppailu reissuja ym. Viimeiseksi reissuksi pariskuntana jäi ravintolailta marraskuussa, kävimme hyvin syömässä ja myöhemmin seuraamme ilmestyikin tuttuja. Koska lapsemme ei ollut yön yli hoidossa vaan meidän oli tarkoitus hakea lapsi samana iltana, niin minä suostuin lähtemään yksin hakemaan häntä, koska näin että exäni viihtyi hyvin.
Ja tuona yönä exäni tuli klo 3 aikaan, enkä aavistellut mitään kunnes sitten yhtenä päivänä tammikuussa lainasin hänen puhelintaan kun omassa oli akku loppu. Täynnä viestejä mieheltä joka, istui tuona ravintolailtana vastapäätä ja oli ystävämme tuttu. Sillä hetkellä maailmani romahti, en tiennyt mitä tehdä ja miten olla. Minua jopa hävetti exäni puolesta, en enää tuntenut häntä ja siitä asti olen itse ollut enemmän tai vähemmän masentunut. Exäni lopulta myönsi tapahtuneen ja sanoi haluavansa eron ja ettei sillä ole mitään tekemistä sen miehen kanssa. En kertonut tapauksesta kavereilleni koska en halunnut mustamaalata häntä, en kenellekkään, onhan minulla on yhäkin tunteita tuota naista kohtaan. Osin asuntomme itselleni ja pidin kotimme jotta lapselle kaikki olisi helpompaa, ja kaikki onkin sujunut lapsen kannalta hienosti, hän on hyväksynyt että on kaksi kotia ja on iloinen ihana lapsi. Olen tähän asti pitänyt välini kunnossa exään ja ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä, mutta nyt olen tajunnut etten selviä koskaan tästä jollen ota etäisyyttä ja ala elää omaa elämää. Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Rakastanut yhä ja tyhmyydessään jaksanut uskoa vielä johonkin joka menetettiin jo aikaa sitten? Pitänyt kaiken ikävän sisällään ja näytellyt kaikille pärjäävänsä hyvin?!
Ja tuona yönä exäni tuli klo 3 aikaan, enkä aavistellut mitään kunnes sitten yhtenä päivänä tammikuussa lainasin hänen puhelintaan kun omassa oli akku loppu. Täynnä viestejä mieheltä joka, istui tuona ravintolailtana vastapäätä ja oli ystävämme tuttu. Sillä hetkellä maailmani romahti, en tiennyt mitä tehdä ja miten olla. Minua jopa hävetti exäni puolesta, en enää tuntenut häntä ja siitä asti olen itse ollut enemmän tai vähemmän masentunut. Exäni lopulta myönsi tapahtuneen ja sanoi haluavansa eron ja ettei sillä ole mitään tekemistä sen miehen kanssa. En kertonut tapauksesta kavereilleni koska en halunnut mustamaalata häntä, en kenellekkään, onhan minulla on yhäkin tunteita tuota naista kohtaan. Osin asuntomme itselleni ja pidin kotimme jotta lapselle kaikki olisi helpompaa, ja kaikki onkin sujunut lapsen kannalta hienosti, hän on hyväksynyt että on kaksi kotia ja on iloinen ihana lapsi. Olen tähän asti pitänyt välini kunnossa exään ja ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä, mutta nyt olen tajunnut etten selviä koskaan tästä jollen ota etäisyyttä ja ala elää omaa elämää. Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Rakastanut yhä ja tyhmyydessään jaksanut uskoa vielä johonkin joka menetettiin jo aikaa sitten? Pitänyt kaiken ikävän sisällään ja näytellyt kaikille pärjäävänsä hyvin?!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tuollaiset kulissit ovat tavallisia. Katsele vähän ympärillesi.
Vastaavia tapauksia on Suomessa satoja tuhansia. Jälkikäteen niissä harmittaa oma hölmöys, ettei heti tajunnut lopettaa uskomista kaiken järjestymiseen. Sitten kun päästää irti, niin asiat pikkuhiljaa haalistuvat.
Hei!
En voi toivottaa kun voimia sulle!
Itsellä sama tilanne , tosin toisinpäin. Mä olen nainen ja mulle mies teki samantyylisen tempun. Löysi toisen ja kun kaikki selvisi mulle , vajosin henkisesti maan rakoon. Ulospäin näytän että pärjään..
Meillä yhteiseloa oli 15 vuotta ja kaksi alakouluikäistä lasta.
Erokin on aika tuore.
Lapsilla on myös kaksi kotia, vaikka pääkoti onkin minun luona.
Tapaamisia saa olla juuri niinpaljon kun mies haluaa ja lapsien aikatauluun sopii. En kiellä mitään.
Tästä johtuen meillä myös tiivistä yhteydenpitoa,ja jotenkin helpommalta tuntuisi unohtaa ja jatkaa omaa elämää olisi se , että yhteydenpito jäisi mahdollisimman vähäiseksi.
Lasten asiat kuitenkin yhdistää ja niistä on sovittava, ja puhuttava heidän hyvinvoinnistaan.
Tässä on vaan pistettävä itsensä sivuun vähäksi aikaa, lapset ovat kuitenkin ne tärkein asia ja heidän hyvinvointi.
Tosin hankalaksi asiaa alkaa tekemään se, että oma terveys alkaa rakoilemaan, fysiikka hermoilee, vatsaan koskee..Yöt menee pyöriessä,jäseniä alkaa särkemään vähä uni.
Helppoa ei ole. Ulospäin en anna tämän vaikuttaa, ihmiset ovat ihmetelleet kuinka hyvin minä olen asian ottanut, jaksan ja jaksan..
Neuvoja en pysty antamaan, koska kaipaan niitä itsekin. Kuitenkin halusin toivottaa sulle jaksamista , ja niinhän ne ihmiset sanoo että aika parantaa...(huoh)
juttusille, niin takaan, että saat ihan oikean avun lääkityksen muodossa ja nukut yösi rauhassa ja tuollaiset psykofyysiset oireet loppuvat kuin naulan kantaan.
Särkylääkkeet eivät auta juuri mitään, nukahtamipillereistä tulee pöhnäinen olo, eli psyykenlääkkeet tapauksessasi ovat paras ratkaisu ja välttämätön,koska myös fysiikkasi voi pettää, koska elät nytkin kulisseissa, eli et anna tuskan näkyä, vaan elimistösi käy niin kovilla kierroksilla, että on vain ajan kysymys, koska mielenterveytesi ja fysiikkasi pettää kunnolla.
Sitten hoito onkin jo vaikeaa.
tuli vastaava ilmoitus vaimoltani.
Tällä hetkellä tunnemaailma täysin sekaisin, avioliittoa takana 20 vuotta, 4 lasta, tulevaisuus on pelottavan pimeä.
Mikäli haluat vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia, kirjoita iki6(at)luukku.com (ehkä löytyy joitain asioita, jotka auttavat kumpaakin eteenpäin).
Kyllä toi hajottaa. Mä yritän olla mahdollisimman vähän tekemisissä sen lehmän kanssa.
Oma tyttäreni on pettänyt miestään vuosikausia. On ollut todella raskasta seurata tuota sivusta, ja nähdä kuinka mies kärsii. nyt mies lopulta otti eron, ja olen siitä onnellinen. Tyttäreni saa juuri sen minkä ansaitseekin. Pienellä palkallaan saa nyt kituuttaa ja tulla toimeen. hyvä!! On kyllä ollut niin sikamainen, että vasta nyt viun sen kaiken vihan ja inhon sanoa ääneen.
Kirjoistuksesi viesti hädästä. Kolmekymmmentä vuotta ja viisi vuotias lapsi - anteeksi: tuttu tilanne.
Kokeneena sanon: vihassa ja sen jälkeen tulevassa surussa on kaksi tasoa. Viha on saatava, sillä se tukee surua. (1) Surun ensimmäinen taso riistää selkärankaa myöten ja tuo unettomuuden, ahdistuksen sekä toiveen "kun vain yritän, saan onneni takaisin".
(2) Toinen taso on hankalampi ja silti helpommin käsiteltävä. Se on tietoutta siitä, että jopa useamman vuosikymmenen yhteiset muistot ovat historiaa eikä niitä voi jakaa enää kenenkään kanssa.
Sen vuoksi ihminen jää vakavan ihmissuhteen päättyessä tai päättäessään pohjattoman yksin. Onko yksi, vai montako lasta, ei sillä ole väliä.
Kaikki menee. Ja sen voin sanoa, että uusi maailma rakentuu, vaikka tuskin pääsee koskaan eroon siitä, että tietyn ajankauden 'yhteisten muistojen kumppania' ei ole. On suuri luulo haihatella ystävyyksiä, mutta jokainen tavallaan.
Kaikki sympatiani on puolellasi. Mulle kävi samoin, uskoin ja luotin...kunnes selvisi, että puolisollani oli ollut jo kuukausia suhde itseään 26 vuotta nuorempaan kesäneitiin työpaikallaan. Suhde heillä on jatkunut nyt yli vuoden, jä mä tyhmä olen odotellut siippani kriisin menevän ohi, Ei ole mennyt, homma vaan jatkuu. En odottele enää.
että siipallasi alkaa kriisi, jos ja kun sinä lopetat odottamisen. Olen ollut huomaavinani, että vaimot mahdollistavat miehilleen jos vaikka minkälaisen pelleilyn, silkasta hmm.. rakkaudesta tai mikä se nyt onkaan. Vaimot luulevat että kyse on jotain ohimenevästä, niinkuin flunssasta tai yvöruususta, ja ovat vielä tukena ja turvana; pitäähän sitä miestä ymmärtää, kun on pää ihan sekaisin.
Niin kauan mies voi pelleillä ja leikkiä, kun vaimo on kotona siistimässä elämää: eihän se nuori morsian osaa muuta kuin haaruksiaan levitellä, loppu taloudenpidosta kuuluu vaimolle. Pyykit pestävänä, silitettävänä, kalvosimet kiillotettavana, kengät lankattavana.
Jos vaimo kerää miehen paskaiset pyykit kasaan, partavehkeet ja urheiluvälineet ja toimittaa morsiamen oven eteen varttumaan, ei miesparalla kohta ole enää kotia lainkaan. Morsian haluaa vain sen huolettoman, ikäistään nuoremman, viriiliin ja varakkaan herran, jolla ei ole erektiovaikeuksia, ei haisevia likaisia sukkia, ei ikäviä maneereja aamukahvipöydässä. Yks' kaks' jos vaimo lopettaa huolehtimisen, koko karmea totuus räpsähtää silmien eteen aika nopeasti.
Vai ilmoittautuuko nyt joku parikymppinen nainen, joka on ilomielen ottanut koko hoidon vastattavakseen? Ne ketkä on pamahtaneet tiineeksi naimisissaolevalle/ isänsä ikäiselle miehelle, ei tässä nyt oteta lukuun. Jospa nämä vaimolta kierrätykseen laitettujen miesten uuden nuoret morsiamet nyt ottaisivat puheenvuoron.
Olimme yhdessä yhdeksän, niistä kuusi vuotta naimisissa. Meillä on kaksi lasta, joista vanhempi ex-vaimoni edellisestä avioliitosta (mies jätti raskauden aikana). Tulin kuvioihin esikoisensa ollessa n. vuoden ikäinen. Isäänsä hän ei ole nähnyt koskaan, sillä hän ei halua pitää yhteyttä isyydentunnustamisen yhteydessä vaatimastaan tapaamisoikeudestaan huolimatta. Elatusmaksutkin hän hoitaa ulosottoviranomaisen kautta. Lapsi on kyllä tietoinen omasta isästään mutta tilanteesta johtuen olen ollut hänelle se ainoa ja oikea isä, lähes koko elämänsä ajan. Mainittakoon, ettemme ole mustamaalanneet häntä lapselle vaan tarjosimme, jopa uutta mahdollisuutta astua lapsensa elämään. Tätä hän ei kuitenkaan halunnut, pelätessään ilmeisesti nykyisen vaimonsa reaktiota. Ex-vaimoni oli siis viimeinen henkilö, jonka uskoin pystyvän pettämään ketään, sen kaiken itse kokeneena vaan kuinka väärässä ihminen voikaan olla?!?
Tässä hieman taustaa eli ensin sairastuin, muutama vuosi takaperin, työn ja stressin vuoksi vaikeahkoon masennukseen. Sairasloman lisäksi sain apua työterveydenhuollon kautta lääkityksellä ja terapialla. Lähes heti perään minulla todettiin alkuvaiheessa oleva syöpä sekä reuma, joiden vuoksi masennukseni syveni jälleen (en kuitenkaan aloittanut viinan juontia, enkä ollut väkivaltainen) ja olisin kaivannut myös vaimoltani tukea ja lohtua mutta ensimmäinen kommentti olikin, että: "miksi minulle aina käy näin?!?"! Tukea en saanut vaan jouduin selviytymään tilanteessa itsekseni ja huolehtimaan vielä kodistammekin, vaimoni vain muuttuessaan etäisemmäksi tehdessään liioitellun paljon töitä, ollen paljon poissa kotoa edustaessaan, rakentamallaan nousujohteisella uralla. Melkein vuosi ehti kulua, hoitaessani työni ohella lapset ja kodin antaessani vaimolleni mahdollisuuden menestyä työssään, josta saatu rahallinenkin hyöty tietysti helpotti meidän kaikkien elämäämme. Aloin pikkuhiljaa parantua myös masennuksesta, parannuttuani ensin syövästä ja reumankin ollessa ns. hanskassa lääkityksen avulla, kunnes vaimoni halusikin jättää minut! Liittomme ei kuulema toiminut, meillä ei ollut kuulema mitään yhteistä?!? Minun olisi pitänyt vielä lisäksi jaksaa ihailla häntä, olla kiinnostunut hänen työstään ja ystävistään sekä tietysti himoita häntä, jotta hän olisi tuntenut olevansa haluttu, näin en kuulema tehnyt. Pelkkä masennuslääkitys jo vähentää seksuaalista halua, joten olisi ollut vähintäänkin kohtuullista, jos aloite olisi edes, joskus tullut myös hänen suunnastaan, paitsi keskellä yötä humalassa (jolloin ihminen ei aina ole viehättävimmillään) hänen palatessaan jostain työmatkalta tai kekkereistä! Ei kait kaikkea voi minunkaan syykseni laskea?!? Lopulta hän vielä tunnusti, kun yritin ehdottaa ulkopuolista apua suhteemme pelastamiseksi, että jo reilun puolen vuoden ajan hänellä oli ollut suhde toiseen (perheelliseen) mieheen. Luhistuin täysin ja vajosin entistä syvempään masennukseen. Kaikki merkit, joita en ollut uskonut, paljastuivat tosiksi, haistattaen pitkät paskat elämälleni. Lääkitystä jouduttiin jälleen lisäämään, olin pitkään työkyvytön, eikä itsemurhakaan ollut useasti kaukana vain lapsemme ja ammattiapu estivät lopettamasta päiviäni.
Asuimme vielä, koko avioeron koeajan yhdessä lastemme vuoksi, laatien samalla hänen suhteelleen ja yhteiselle olemisellemme pelisäännöt. Samanaikaisesti, oppiessani elämään tilanteen kanssa, aloin pikkuhiljaa nousta suosta. Jäin asumaan lastemme kanssa yhteiseen asuntoomme, vaimoni muuttaessa, melko lähelle, uuteen asuntoon yksinään. Haimme minulle yksinhuoltajuuden yhteiseen ja oheishuoltajuuden vanhempaan lapseemme (kun lapsi ei ole oma, niin ilman sitä päätöstä käräjäoikeudelta hän ei olisi voinut asua ja olla luonani kirjoilla). Päädyimme yhteisesti tähän ratkaisuun, koska ex-vaimoni joutuu työnkuvansa vuoksi matkustelemaan ja olemaan paljon poissa paikkakunnalta, kuin maastakin, että on parempi, kun minulla on yksin päätäntävalta lastemme asioissa ilman hänenkin lupaansa. Koulut ja ystävät pysyivät näin samoina, emmekä niiden muutoksilla aiheuttaneet heille lisää paineita eromme lisäksi.
Elettyämme kohta vuoden tätä nykyistä, uutta elämäämme, olemme pysyneet "hyvinä" ystävinä ja edelleen paljon tekemisissä (mm. lasten harrastukset, jne.) toistemme kanssa. Ex-vaimollani on edelleen suhde samaan ja perheelliseen mieheen, jonka myös lapsemme ovat tavanneet mutta minä en, enkä halua. Olen ilmoittanut, etten tule kohtelemaan, enkä hyväksymään häntä nyt, enkä koskaan, millään tavalla. Tietoisena tästä hän välttelee minua, koska pelkää, eikä minulla oikeastaan ole mitään hänen pelkojaan vastaan, pelätköön. En myöskään aio oikoa hänen käsityksiään asiasta, sillä sitä saa, mitä tilaa. Nyt tilanteeni on se, että käyn syövän osalta neljästi vuodessa tarkistuskokeissa, olen reumalääkityksessä sekä teen kahta työtä. Lapset asuvat, mahdollisuuksien mukaan, molempien luona vuoroviikoin alkaen jo tottua uuteen elämäänsä. Itse olen pääsemässä masennuslääkityksestäkin pikkuhiljaa eroon, enkä todellakaan kaipaa uutta suhdetta sotkemaan elämääni. Uuden suhteen aika on, jos on tullakseen, sitten kun sen aika on tai olkoon tulematta, ihan sama. Olen toipunut erosta ja onnellisempi, kuin olisin ikinä voinut uskoa! Erosta toipuu kyllä, jos hakee apua, kun ei itse jaksa ja elää päivän kerrallaan, ilman suuria odotuksia. Aikaa se vie mutta vielä elämä hymyilee, usko pois!
millaisista tilanteista huolimatta elämänvoima ja -ilo kumpuaa.
Itselläni vasta shokkivaihe ja surutyö vaimon eroilmoituksen johdosta menossa ja raskas on mieleni ollut. Olin kuulema hyvä aviomies ja isä, mutta hänelle sekään ei riittänyt. Löysi vielä paremman miehen...