Pohdiskelen tässä sitä, että pitääkö suhteen alussa, siis melkeimpä ensitapaamisista lähtien olla ihastunut ja hullaantunut toisesta? Ainakin siis omassa mielessään jos ei muuten?
Mulla tilanne nyt se, että tapasin noin puoli vuotta sitten kivan miehen, tähän asti ollaan oltu ystäviä, nyt kuitenkin suhteemme on ottanut uusia askelia, romanttisempia sellaisia.
Pidämme toistemme seurasta, molemmilla on mukavaa. Minä kaipaan jollakin tasolla tätä miestä, haluan antaa suukon ja koskea, samoin mies.
Mutta olen niin jumittunut tuohon ajatukseen, että miksi en heti ajatellut häntä siinä mielessä, voiko tästä siis tulla jotain? Kertokaa nyt hyvät ihmiset omia kokemuksianne, tarviiko sitä ensitapaamisesta asti olla huumaantunut toisesta vai voiko tunteet tulla pikkuhiljaa??
Mulla tilanne nyt se, että tapasin noin puoli vuotta sitten kivan miehen, tähän asti ollaan oltu ystäviä, nyt kuitenkin suhteemme on ottanut uusia askelia, romanttisempia sellaisia.
Pidämme toistemme seurasta, molemmilla on mukavaa. Minä kaipaan jollakin tasolla tätä miestä, haluan antaa suukon ja koskea, samoin mies.
Mutta olen niin jumittunut tuohon ajatukseen, että miksi en heti ajatellut häntä siinä mielessä, voiko tästä siis tulla jotain? Kertokaa nyt hyvät ihmiset omia kokemuksianne, tarviiko sitä ensitapaamisesta asti olla huumaantunut toisesta vai voiko tunteet tulla pikkuhiljaa??
Vastaukset 3
Vanhimmat
En suosittele että elät elämäsi tai teet päätöksesi "toisten kokemusten" mukaan. Mielipiteitä on tietenkin kiva kuunnella, mutta mitä enemmän annat niiden vaikuttaa omaan tahtoosi sitä heikommalla hapella olet liikkeellä...
"Minä kaipaan jollakin tasolla tätä miestä, haluan antaa suukon ja koskea, samoin mies."
Eli kokeilkaa miltä tuntuu, kyllä se siitä menee omalla painollaan suuntaan tai toiseen.
Ei sen tarvi heti ensisilmäyksellä olla huumaa.. Monesti "huumassa" nopeasti alkaneet suhteet kariutuvat myös nopeasti. Joten älkää pitäkö kiirettä! Tärkeintä, että molemmilla on suhteessa hyvä olla.
Tietenkin voi kaverisuhteesta tulla jotain enemmän ja tottakai voi toimia ja ei, ei pidä olla heti alussa hullaantunut. Mä seurustelen miehen kanssa jonka olin tiennyt samoista piireistä jo pari vuotta. Olin itseasiassa vielä pitänyt tätä miestä yleisluonteeltaan kiukkuisena ja sisäänpäinlämpiävänä, ei kovinkaan ihmisläheisenä tapauksena. Suorastaan törkeänä, koska pamautti niin suoraan mielipiteensä toisille välittämättä kaunistella tai pehmentää asioita...jotka oli kuitenkin ihan totuuksia. Sitten tuli vaihe, jossa oltiin enemmän tekemisissä ja oppi tuntemaan toista paremmin ja tajuamaan sen ajatusmaailmaa. Sekin huomasi omien sanojensa mukaan, että minähän olen myös oman elämäni sankari ja rupesi näin kiinnostumaan enemmän touhuistani. Se sitten johti monenmoisen itsepäisten tahtojentaisteluiden ohessa siihen missä nyt ollaan. Olen erittäin kiintynyt, rakastunutkin ja tarvitseva tätä ihmistä kohtaan joka nauttii myös luottamustani monella elämän eri osa-alueella, joka on kuitenkin ollut mulle aika vaikeaa niin monen vastoinkäymisen jälkeen muiden ihmisten kanssa. Näiden "muiden ihmisten" kanssa on ehkä ollut sitä suuresti kohuttua alkuhuumaa ja lopputulos on ollut ikävää katseltavaa. Nyt tämä huuma on ollut laatuaan ajan mittaan kasvavaa (ja rakennusmateriaaliltakin vahvempaa mitä olen aikaisempaa kokenut). Osaksi koska olen tietoisesti pidättänyt henkeä ja jarrutellut ja ollut varmuuden vuoksi melkein samaa mieltä sen olkapäällä mököttävän pessimistisen pikkupirun kanssa. Nyt se pikkupirukin on hiukan hämmästynyt tilanteesta (kyllä se vieläkin supisee omaksi huvikseen) ja olen vaan ihmetellyt, että miksi silmäni ei aikaisemmin auennut tälle ihanalle ihmiselle. Se ei ole pysäyttävä tekijä, vaan onnellinen oivallus. Voi olla sun tapauksessa sullekin.