Olemme seurustelleet tyttöystäväni kanssa vajaan vuoden, ja nyt on ollut puhe yhteenmuuttamisesta. Itseasiassa tämä on jo niin pitkällä, että olemme jo hankkineetkin jotakin yhteistä siihen liittyvää. Tapasimme toisemme bussipysäkillä, mitä en muuten Tampereella ikinä olisi uskonut sattuvan ;). Siitä kuitenkin alkoi tämä.
Nyt olen alkanut epäröidä, pahemman kerran, ja suoraan sanoen, minusta tuntuu ainakin välillä ettei minua voisi vähempää kiinnostaa olla koko suhteessa. Onkohan tilanne tosiaan se että alkuihastus on nyt kadoksissa ja yhteenmuuttosuunnitelmat tehty liian nopeasti...(?). Tyttöystäväni on kovin rakastunut ja toiveikas, ja ainakin näyttää tosi onnelliselta, ja siksi mun on tosi vaikea ottaa tätä puheeksi...ja vielä ongelma on sekin, että koska en ole antanut mitään merkkejä siitä että minä en olisi enää kiinnostunut jatkamaan suhdettamme, pikemminkin hiukan päinvastoin, tavallaan kai siksi kun tilanne ja suhteessa oleminen ylipäätään tätä käytöstä vaativat, ts. se kuuluu siihen. Eikä suhteessamme muuten oikeastaan ole mitään vikaa.
Meidän ikäeromme ei ole suuri, mutta kuitenkin sellainen, että se tuntuu, johtuen mm. joistakin käytännön asioista. Silti tuntuu, että hän ei ole vielä kasvanut täysin aikuiseksi....ja välillä jopa tuntuu että hän on kovinkin naivi ja ”vasta lapsi”, vaikka onkin ”todistetusti älykäs”. Minä olen 26, hän on 22. Hän on ”normaalia ikäistään” hiukan fiksumpi (jos näin voi kenestäkään sanoa).
Toinen seikka on sitten hänen luonteensa. Minun seurassani kaikki on todellakin hyvin. Tulemme hyvin toimeen. Mutta hankalaa on, kun olemme suuremmassa porukassa, varsinkin hiukan humalassa. Hänellä on taipumus puhua itsestään ja kertoa ihmisille itsestään ja saavutuksistaan; mm. kouluarvosanoistaan, opiskelustaan, työstään, ja useimmiten tapa puhua näistä on aika itsekeskeisinen muita kovin helposti ärsyttävä. Yleensä hän yrittää vihjailla muille ihmisille (varsinkin oudoille uusille ihmisille) työpaikastaan niin, että yrittää kalastaa muita kysymään hänen työstään lisää. On tosi ärsyttävää, kun tapaamme uusia ihmisiä, niin he saavat hänestä ensimmäisenä kuvan, että hän on omahyväinen ja itseriittoinen, jota kiinnostaa vain oma työ ja se, että ihmiset varmasti tietävät mitä hän tekee tai on saavuttanut. Tuntuu, että hän ei yksinkertaisesti osaa olla ihmisten kanssa, eikä tiedä miten ihmisten kanssa kohteliaassa hengessä keskustellaan.
Hän on kotoisin pohjanmaalta, minä varsinais-Suomesta...en tiedä miksi tämän nyt sanoin, ehkäpä siksi että usein kuvitellaan että tiettyihin alueisiin sisältyy jokin oletus ihmisten luonteenpiirteistä?
Eksyin hiukan aiheesta, mutta kokonaisuudessaan tilanne on siis se, että olemme päättäneet yhteenmuutosta ja vieneet sitä eteenpäin, mutta minä epäröin sitä, että haluanko olla koko suhteessa. Minun on vaan sitä vaikea nyt kertoa, kun toinen on niin onnellinen meistä kahdesta. Paras temppu lienee vain sanoa suoraan mitä päässä liikkuu?
Nyt olen alkanut epäröidä, pahemman kerran, ja suoraan sanoen, minusta tuntuu ainakin välillä ettei minua voisi vähempää kiinnostaa olla koko suhteessa. Onkohan tilanne tosiaan se että alkuihastus on nyt kadoksissa ja yhteenmuuttosuunnitelmat tehty liian nopeasti...(?). Tyttöystäväni on kovin rakastunut ja toiveikas, ja ainakin näyttää tosi onnelliselta, ja siksi mun on tosi vaikea ottaa tätä puheeksi...ja vielä ongelma on sekin, että koska en ole antanut mitään merkkejä siitä että minä en olisi enää kiinnostunut jatkamaan suhdettamme, pikemminkin hiukan päinvastoin, tavallaan kai siksi kun tilanne ja suhteessa oleminen ylipäätään tätä käytöstä vaativat, ts. se kuuluu siihen. Eikä suhteessamme muuten oikeastaan ole mitään vikaa.
Meidän ikäeromme ei ole suuri, mutta kuitenkin sellainen, että se tuntuu, johtuen mm. joistakin käytännön asioista. Silti tuntuu, että hän ei ole vielä kasvanut täysin aikuiseksi....ja välillä jopa tuntuu että hän on kovinkin naivi ja ”vasta lapsi”, vaikka onkin ”todistetusti älykäs”. Minä olen 26, hän on 22. Hän on ”normaalia ikäistään” hiukan fiksumpi (jos näin voi kenestäkään sanoa).
Toinen seikka on sitten hänen luonteensa. Minun seurassani kaikki on todellakin hyvin. Tulemme hyvin toimeen. Mutta hankalaa on, kun olemme suuremmassa porukassa, varsinkin hiukan humalassa. Hänellä on taipumus puhua itsestään ja kertoa ihmisille itsestään ja saavutuksistaan; mm. kouluarvosanoistaan, opiskelustaan, työstään, ja useimmiten tapa puhua näistä on aika itsekeskeisinen muita kovin helposti ärsyttävä. Yleensä hän yrittää vihjailla muille ihmisille (varsinkin oudoille uusille ihmisille) työpaikastaan niin, että yrittää kalastaa muita kysymään hänen työstään lisää. On tosi ärsyttävää, kun tapaamme uusia ihmisiä, niin he saavat hänestä ensimmäisenä kuvan, että hän on omahyväinen ja itseriittoinen, jota kiinnostaa vain oma työ ja se, että ihmiset varmasti tietävät mitä hän tekee tai on saavuttanut. Tuntuu, että hän ei yksinkertaisesti osaa olla ihmisten kanssa, eikä tiedä miten ihmisten kanssa kohteliaassa hengessä keskustellaan.
Hän on kotoisin pohjanmaalta, minä varsinais-Suomesta...en tiedä miksi tämän nyt sanoin, ehkäpä siksi että usein kuvitellaan että tiettyihin alueisiin sisältyy jokin oletus ihmisten luonteenpiirteistä?
Eksyin hiukan aiheesta, mutta kokonaisuudessaan tilanne on siis se, että olemme päättäneet yhteenmuutosta ja vieneet sitä eteenpäin, mutta minä epäröin sitä, että haluanko olla koko suhteessa. Minun on vaan sitä vaikea nyt kertoa, kun toinen on niin onnellinen meistä kahdesta. Paras temppu lienee vain sanoa suoraan mitä päässä liikkuu?
Vastaukset 2
Vanhimmat
tullu ajatelleeks sellasta,että ette vielä muuttais yhteen olette vasta vuoden ollu yhessä vai onko se likalle niin tärkeetä?jos susta tosiaankin tuntuu siltä ettet välitä enää olla niin parempi sanoo se nyt kun vasta sitten kun olette saman katon alla.ja onhan toi aika lapsellista niin sanottua huomion kerjäämistä kehuskella omilla saavutksillaan mutta meitä on joka lähtöön.ja vielä kerran mieti tarkkaan ennen kun menette saman katon alle kannattaako se vai ei.
Joo, älä vaan tee sitä virhettä että muutat yhteen jonkun kanssa vain koska se nyt jotenkin kuuluu asiaan. Jos yhtään epäröit niin ei mielestäni kannata. Se ero on sata kertaa helpompi tehdä ennen sitä muuttoa kuin sen jälkeen.
Ei sun täällä tarvi selitellä sen tytön huonoja puolia ja odottaa siunausta eropäätökselle, vaan jos itestäs siltä tuntuu niin sitten se mielestäni kannattaa. Tästä voisin minäkin olla eri mieltä jos olisitte olleet yhdessä vaikkapa 10 vuotta, mutta noin lyhyttä suhdetta on aika turha yrittää väkisin pelastaa. Nuoria kun olette molemmat.