Olen mies. Miehenä minulle näyttäisi olevan oma palsta, mutta juuri autoista puhuminen ei ole se mikä minua kantaa. Ei todellakaan.
Haluan pyytää Teiltä kaikilta naisilta anteeksi. Pyydän Teiltä anteeksi kaikkien niiden miesten puolesta, jotka ovat Teitä joskus loukanneet. Pyydän anteeksi, koska he eivät ole Teiltä anteeksi pyytäneet. On ollut todella raskasta lukea viestejänne ja monen viestin jälkeen pysähtyä ajattelemaan sitä arvokasta ja kaunista ihmistä, jota tämä henkilö toimillaan noin satuttaa. Mihin on kadonneet kaikki ne lupaukset yhteisestä liitosta, niin myötä kuin vastoin käymisissä. Miten ne pienet ihmiset, jotka ovat saaneet alkunsa rakkauden tuloksena voidaan noin vain unohtaa omien pyrkimysten ja nautintojen vuoksi. Miten ne arjen toisen auttamiset, huomionosoitukset, hellät sanat ja teot jotka toisen saa tuntemaan itsensä hyväksi ja halutuksi jätetään sanomatta ja tekemättä.
Itse en ole saanut mahdollisuutta, kuin vaihtaa kihlat naiseni kanssa. Emme ole naimisisssa. Siihen on monia syitä. Kylläkin varmasti kaikki on tapahtunut nopeasti vuosia sitten. Siinä mielessä "väärässä järjestyksessä", ettei asiat ole menneet oppikirjojen mukaan perheenperustamisesta ja sen toteutusjärjestyksestä. Toisaalta, kuinkakohan kaikki koskaan menee oppikirjojen mukaan.
Meillä on kaksi valloittavaa tytärtä, jota rakastan ja vaalin päivittäin ajatuksissani, teoissani, työssäni ja vapaa-ajalla. Nyt yhteisen seitsemän vuoden, liki kahdeksan, päätteeksi meillä murenee kaikki käsiin.
Avovaimoni on sanonut haluavansa itsenäistyä. Kokee jääneensä vailla jotain nuoruudestaan. Erityisesti omaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan saanut maksaa omaa vuokraa, elää omaa vastuullista arkea, mennä ja tulla vapaasti. Hän siis haluaa itsenäistyä nyt, kun olemme 30-vuotiaita, perheellisiä aikuisia. Ei, kyse ei ole siitä, että olisimme tavanneet yläasteen kahdeksannella luokalla ja hankkineet lapset tuolloin. Olemme tavanneet aikuisina ja molemmilla on ollut suhteita ja elämää ennen tätä. Myös nykyisessä suhteessamme olen aina ollut avoin häntä kohtaa, suvaitsevainen ja nimenomaan antanut mennä ja tutustua ihmisiin. Mustasukkaisuus on ollut aina kaukana meistä ja minusta miehenä.
Olen aina halunnut puhua asioista, kuulla jos on jotain sydämellä. Ennen kaikkea olen aina sanonut, että pitää pystyä kertomaan toiselle (minulle) jos on jotain mikä painaa mieltä tai kokee haluavansa, tällöin molemmat tietäisi ja voisimme yhdessä tehdä päätökset.
Harvoin, hyvin harvoin suhteessamme olen kokenut osakseni hellyyttä. Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin, tai rapsuttaa selkää huomaamattomasti. Melkeinpä koskaan en voi sanoa tulla otetuksi kiinni takaa ja halatuksi vain siksi, että toisen olisi tehnyt mieli juuri silloin koskettaa niin paljon. Itse olen näitä asioita tehnyt. Toisen mielestä kyllästymiseen asti kaiketi. Suurin virhe minkä joudun tunnollani kantamaan on se, että olen alkanut sanomaan näistä asioista, ehkä joskus ikäväänkin sävyyn: "Miksi et koskaan sano -kulta, miksi et koskaan halaa, tai suukota minua omatoimisesti, miksi et koskaan sanoa hyvää yötä, tai suukota aamulla huomenen toivotuksia". Nuo olisi niin ihania asioita kokea, mutta olen varmasti tehnyt kammottavan virheen alkaessani kysymään niitä toiselta ja siinä mielessä vaatimaan? Olisinko voinut hukuttaa toisen vaan arjen hellyyksiin ennemmin ja sitä kautta saada joskus vastinetta. Jälkeenpäin koen, ehkä etten ole jaksanut odottaa niitä kauempaa?!
Nyt kesän kynnyksellä avovaimoni alkoi ajatustasolla sitoutua toiseen mieheen, kirjoitella, tekstailla, soitella salaa ja pitää aktiivista roolia itse omalta puolelta tähän mieheen. Hän jäi kaikista näistä asioista kiinni. Toki, kun tunnen puolisoni pitkän ajan takaa, niin oli mahdottoman helppoa sanoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Tunne ja ahdistus itsellä oli sanoin kuvaamaton, kun oma naiseni, kirkkain silmin valehteli yhteyksistään toiseen ja sanomisistaan. Kaikki alkoi kertomatta jättämisillä, joka on jo samaa kuin valehteleminen ja lopulta kertomattajättämisen päälle vielä valehdeltiin ja kiellettiin kaikki. Hän on aina tiennyt, että tälläisistäkin tunteista olisi pitänyt pystyä puhumaan. Minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, että mikä on se asia, joka häntä ajaa kohti tälläistä käytöstä. Koskaan, en ole naistani lyönyt tai uhkaillut. Sellaista pelkoa ei ole ollut. Päinvastoin. Olen mies, joka ennemmin silitää kädestä samalla, kuin koittaa saada vastausta.
Kaikki päättyi viime viikonloppuun, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa "yhdelle" keskustelemaan asioista. Tämä ystävä oli ollut illan mittaan tietoinen tästä toisesta miehestä ja niin kävi, että vaikka kotiin piti tulla kotona odottavan oman miehen luo, niin naiseni otti taksin kaupungin halki tämän toisen miehen asunnolle ja päätti aamuyön pari-kolme viimeistä tuntia jakaa hänen kanssaan tämän asunnolla.
Minä olin kotona sydänsyrjälläni kolmen jälkeen aina liki aamu viiteen, kunnes naiseni vastasi puhelimeen ärtyneesti, kovassa humalassa, yrittäen vielä valehdella maleksivansa jossain päin kaupungilla. Tivaamisten jälkeen koko totuus paljastui ja maailmani mureni.
En tiedä kuinka jatkaa. Meillä on kaksi lasta, yhteinen koti, jota minä olen taloudellisesti ylläpitänyt puolisoni opiskellessa viimeiset kolme vuotta. Nyt hän haluaa muuttaa pois yhteisestä kodistamme, on tehnyt tarvittavat järjestelyt asunnon hankkimiseksi. Minä vielä jaksan arjessa sillä ajatuksella, että en kerta kaikkiaan halua luopua elämästäni tässä muodossa. Minä olen se joka rakastan ja haluan antaa hyvää toiselle. Haluan uskoa parempaan. Tuleeko puolisoni koskaan takaisin enään? Selvittääköhän asioita kohti itsenäistä suuntaa elämässä ja valmistautuu tässä vain pehmeään laskuun hylkäämällä minut näin?
Onko kukaan kokenut vastaavaa, kuinka tässä voi käydä? Minä olen pyytänyt anteeksi niitä pahoja sanojani, kun en ole kannustanut toista opiskeluissa ja siinä hyvässä työssä mitä hän tekee oman ja meidän tulevaisuuden eteen opiskellessaan. Olen niin paljon ilmeisesti loukannut häntä tällä kannustamattomuudella, että hän kokee olevansa parempi yksin.
Olen onneksi saanut paljon tukea omilta läheisiltäni ja pääsen keskustelemaan liki tätä kirjoittaessani Miesten Kriisikeskukseen. En näe elämässäni muuta tarkoitusta, kuin pienet suloiset tyttäreni, jotka tarvitsevat minua. Jos en koskaan enään ehjää kotia heille voi tarjota, niin ainakin Isän, joka rakastaa ja on aina heitä varten kaikessa.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä kirjoitusta tänne. Kiitän kuitenkin samalla Sinua joka luit tämän. Tuntuu hyvältä tässä sumeiden kyynelsilmien läpi saada lukea omaa kirjoitusta. Onhan se suuri osa minua, elämää jota nyt elän. Saatte lukea minua kuin avointa kirjaa. Puhumisen ohella huomaan myös kirjoittamisen auttavan.
En ole oikeastaan uskonnollinen ihminen, todennäköisesti enempää kuin sinäkään, joka tätä kirjoitusta nyt luet. Jotain oppeja elämääni olen aikoinani saanut isovanhemmiltani ja niistä olen toki hyvin kiitollinen. Kuitenkin selatessani lehtipinoa eteisessä osui käteeni jostain syystä Kirkko -ja Kaupunki -lehti. Siinä etuaukeamalla oli pysäyttävä Rukoukseksi otsikoitu kirjoitus. Haluan jakaa sen Teidän kanssa tässä. Olen paljon miettinyt sen sisältöä:
Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita.
Saa kirjoittaa, jos siltä tuntuu. Keskusteleminen olisi hienoa: [email protected]
Haluan pyytää Teiltä kaikilta naisilta anteeksi. Pyydän Teiltä anteeksi kaikkien niiden miesten puolesta, jotka ovat Teitä joskus loukanneet. Pyydän anteeksi, koska he eivät ole Teiltä anteeksi pyytäneet. On ollut todella raskasta lukea viestejänne ja monen viestin jälkeen pysähtyä ajattelemaan sitä arvokasta ja kaunista ihmistä, jota tämä henkilö toimillaan noin satuttaa. Mihin on kadonneet kaikki ne lupaukset yhteisestä liitosta, niin myötä kuin vastoin käymisissä. Miten ne pienet ihmiset, jotka ovat saaneet alkunsa rakkauden tuloksena voidaan noin vain unohtaa omien pyrkimysten ja nautintojen vuoksi. Miten ne arjen toisen auttamiset, huomionosoitukset, hellät sanat ja teot jotka toisen saa tuntemaan itsensä hyväksi ja halutuksi jätetään sanomatta ja tekemättä.
Itse en ole saanut mahdollisuutta, kuin vaihtaa kihlat naiseni kanssa. Emme ole naimisisssa. Siihen on monia syitä. Kylläkin varmasti kaikki on tapahtunut nopeasti vuosia sitten. Siinä mielessä "väärässä järjestyksessä", ettei asiat ole menneet oppikirjojen mukaan perheenperustamisesta ja sen toteutusjärjestyksestä. Toisaalta, kuinkakohan kaikki koskaan menee oppikirjojen mukaan.
Meillä on kaksi valloittavaa tytärtä, jota rakastan ja vaalin päivittäin ajatuksissani, teoissani, työssäni ja vapaa-ajalla. Nyt yhteisen seitsemän vuoden, liki kahdeksan, päätteeksi meillä murenee kaikki käsiin.
Avovaimoni on sanonut haluavansa itsenäistyä. Kokee jääneensä vailla jotain nuoruudestaan. Erityisesti omaa itsenäistä elämää, kun ei ole koskaan saanut maksaa omaa vuokraa, elää omaa vastuullista arkea, mennä ja tulla vapaasti. Hän siis haluaa itsenäistyä nyt, kun olemme 30-vuotiaita, perheellisiä aikuisia. Ei, kyse ei ole siitä, että olisimme tavanneet yläasteen kahdeksannella luokalla ja hankkineet lapset tuolloin. Olemme tavanneet aikuisina ja molemmilla on ollut suhteita ja elämää ennen tätä. Myös nykyisessä suhteessamme olen aina ollut avoin häntä kohtaa, suvaitsevainen ja nimenomaan antanut mennä ja tutustua ihmisiin. Mustasukkaisuus on ollut aina kaukana meistä ja minusta miehenä.
Olen aina halunnut puhua asioista, kuulla jos on jotain sydämellä. Ennen kaikkea olen aina sanonut, että pitää pystyä kertomaan toiselle (minulle) jos on jotain mikä painaa mieltä tai kokee haluavansa, tällöin molemmat tietäisi ja voisimme yhdessä tehdä päätökset.
Harvoin, hyvin harvoin suhteessamme olen kokenut osakseni hellyyttä. Sellaista ohikiitävän askeleen pientä viipymistä, kun käsi kulkee vyötärölinjaa pitkin, tai rapsuttaa selkää huomaamattomasti. Melkeinpä koskaan en voi sanoa tulla otetuksi kiinni takaa ja halatuksi vain siksi, että toisen olisi tehnyt mieli juuri silloin koskettaa niin paljon. Itse olen näitä asioita tehnyt. Toisen mielestä kyllästymiseen asti kaiketi. Suurin virhe minkä joudun tunnollani kantamaan on se, että olen alkanut sanomaan näistä asioista, ehkä joskus ikäväänkin sävyyn: "Miksi et koskaan sano -kulta, miksi et koskaan halaa, tai suukota minua omatoimisesti, miksi et koskaan sanoa hyvää yötä, tai suukota aamulla huomenen toivotuksia". Nuo olisi niin ihania asioita kokea, mutta olen varmasti tehnyt kammottavan virheen alkaessani kysymään niitä toiselta ja siinä mielessä vaatimaan? Olisinko voinut hukuttaa toisen vaan arjen hellyyksiin ennemmin ja sitä kautta saada joskus vastinetta. Jälkeenpäin koen, ehkä etten ole jaksanut odottaa niitä kauempaa?!
Nyt kesän kynnyksellä avovaimoni alkoi ajatustasolla sitoutua toiseen mieheen, kirjoitella, tekstailla, soitella salaa ja pitää aktiivista roolia itse omalta puolelta tähän mieheen. Hän jäi kaikista näistä asioista kiinni. Toki, kun tunnen puolisoni pitkän ajan takaa, niin oli mahdottoman helppoa sanoa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Tunne ja ahdistus itsellä oli sanoin kuvaamaton, kun oma naiseni, kirkkain silmin valehteli yhteyksistään toiseen ja sanomisistaan. Kaikki alkoi kertomatta jättämisillä, joka on jo samaa kuin valehteleminen ja lopulta kertomattajättämisen päälle vielä valehdeltiin ja kiellettiin kaikki. Hän on aina tiennyt, että tälläisistäkin tunteista olisi pitänyt pystyä puhumaan. Minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, että mikä on se asia, joka häntä ajaa kohti tälläistä käytöstä. Koskaan, en ole naistani lyönyt tai uhkaillut. Sellaista pelkoa ei ole ollut. Päinvastoin. Olen mies, joka ennemmin silitää kädestä samalla, kuin koittaa saada vastausta.
Kaikki päättyi viime viikonloppuun, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa "yhdelle" keskustelemaan asioista. Tämä ystävä oli ollut illan mittaan tietoinen tästä toisesta miehestä ja niin kävi, että vaikka kotiin piti tulla kotona odottavan oman miehen luo, niin naiseni otti taksin kaupungin halki tämän toisen miehen asunnolle ja päätti aamuyön pari-kolme viimeistä tuntia jakaa hänen kanssaan tämän asunnolla.
Minä olin kotona sydänsyrjälläni kolmen jälkeen aina liki aamu viiteen, kunnes naiseni vastasi puhelimeen ärtyneesti, kovassa humalassa, yrittäen vielä valehdella maleksivansa jossain päin kaupungilla. Tivaamisten jälkeen koko totuus paljastui ja maailmani mureni.
En tiedä kuinka jatkaa. Meillä on kaksi lasta, yhteinen koti, jota minä olen taloudellisesti ylläpitänyt puolisoni opiskellessa viimeiset kolme vuotta. Nyt hän haluaa muuttaa pois yhteisestä kodistamme, on tehnyt tarvittavat järjestelyt asunnon hankkimiseksi. Minä vielä jaksan arjessa sillä ajatuksella, että en kerta kaikkiaan halua luopua elämästäni tässä muodossa. Minä olen se joka rakastan ja haluan antaa hyvää toiselle. Haluan uskoa parempaan. Tuleeko puolisoni koskaan takaisin enään? Selvittääköhän asioita kohti itsenäistä suuntaa elämässä ja valmistautuu tässä vain pehmeään laskuun hylkäämällä minut näin?
Onko kukaan kokenut vastaavaa, kuinka tässä voi käydä? Minä olen pyytänyt anteeksi niitä pahoja sanojani, kun en ole kannustanut toista opiskeluissa ja siinä hyvässä työssä mitä hän tekee oman ja meidän tulevaisuuden eteen opiskellessaan. Olen niin paljon ilmeisesti loukannut häntä tällä kannustamattomuudella, että hän kokee olevansa parempi yksin.
Olen onneksi saanut paljon tukea omilta läheisiltäni ja pääsen keskustelemaan liki tätä kirjoittaessani Miesten Kriisikeskukseen. En näe elämässäni muuta tarkoitusta, kuin pienet suloiset tyttäreni, jotka tarvitsevat minua. Jos en koskaan enään ehjää kotia heille voi tarjota, niin ainakin Isän, joka rakastaa ja on aina heitä varten kaikessa.
Pyydän vielä lopuksi anteeksi tätä kirjoitusta tänne. Kiitän kuitenkin samalla Sinua joka luit tämän. Tuntuu hyvältä tässä sumeiden kyynelsilmien läpi saada lukea omaa kirjoitusta. Onhan se suuri osa minua, elämää jota nyt elän. Saatte lukea minua kuin avointa kirjaa. Puhumisen ohella huomaan myös kirjoittamisen auttavan.
En ole oikeastaan uskonnollinen ihminen, todennäköisesti enempää kuin sinäkään, joka tätä kirjoitusta nyt luet. Jotain oppeja elämääni olen aikoinani saanut isovanhemmiltani ja niistä olen toki hyvin kiitollinen. Kuitenkin selatessani lehtipinoa eteisessä osui käteeni jostain syystä Kirkko -ja Kaupunki -lehti. Siinä etuaukeamalla oli pysäyttävä Rukoukseksi otsikoitu kirjoitus. Haluan jakaa sen Teidän kanssa tässä. Olen paljon miettinyt sen sisältöä:
Tunnustan edessäsi,
ettei synny uutta ilman entisen särkymistä.
Tätä minun on vaikea hyväksyä.
Tahdon sekä menneen että tulevan.
Irtipäästäminen tekee minut epävarmaksi.
Jumala, anna Sinä minulle vapaan ihmisen
uskallus jättää menneet päivät taakseni
ja jatkaa kohti tulevia.
Tiedän, että pettymys, pelko tai kaipaus
ovat liian raskaita matkatavaroita.
Saa kirjoittaa, jos siltä tuntuu. Keskusteleminen olisi hienoa: [email protected]
Vastaukset 9
Vanhimmat
Uskon että olet joutunut siihen samaan tilanteeseen kuin minä ensimmäisessä avioliitossani eli olet vain yksinkertaisesti rakastanut liikaa. Samoin minulle on itsestään selviä nuo ohi kulkiessa hellimiset, suukot ja halit mutta olen luullut että miehille ne eivät ole helppoja asioita. Sinä olet niitä kuitenkin tehnyt vaimollesi etkä ole tuntenut saaneesi vastinetta.
Minä rakastin aivan liikaa ja tein kaikkeni ihan omaan läkähtymiseen saakka että kaikki olisi hienosti. Sitä riitti 12 vuotta mutta sitten se lyötiin kaikki silmille kuten sinullekin on tapahtunut. Myös minun mieheni oli uskoton ja kun vyyhti purkautui löytyi ihan suunnitelmallista pettämistä jo 10kk ajan.
Muistan niin hyvin kun hänen työreissujensa aikana raadoin ja tein jotta kaikki olisi hienosti kun isi tulee kotiin ja kun sitten meileistä paljastuu mitä sairasta on hotellihuoneissa silloin tapahtunut kun isiä on ikävöity niin kyllä siinä maailma murenee.
Minulla kesti vuoden ennenkuin sain itseni jaloille. Oikeastaan paranin lopullisesti vasta kun sairastuin vakavasti ja näin miten kiittämättömän oman etunsa tavoittelijan kanssa olin ollut naimisisssa ja silloin lopetin myös säälin häntä kohtaan. Kuoleman pelko ja vakava sairaus pysäytti niin että ymmärsi monta asiaa enemmän.
Et varmasti ole paha ihminen ainakaan ajatuksissasi mutta taitaa olla vaan niin että opiskellessa vaimosi on päässyt maistamaan vapautta ja nuoruutta eikä nyt siitä halua luopua. Tuskin voit tehdä asialle mitään mutta on se kuitenkin sääli kun lasten elämä pistetään pirstaleiksi vain sen tähden että vaimosi ei halua aikuistua. Sitähän se pohjimmiltaan on. Kivempi haistella maailman tuulia kuin olla siinä vuosien saatossa rauhalliseksi muuttuneessa parisuhteessa.
Toivon sinulle voimia ja kaikki konstit on sallittuja tuskan poistamiseen, Se on vaan niin lujassa että aika vain voi parantaa. Itkeminen helpottaa mutta huominen on kuitenkin aina edessä. Huominen on aina himppusen vahvempi kuin tämä päivä mutta sattuu se huomennakin.
Olen pahoillani sinun ja lastesi vuoksi. Voimia sinulle ja lapsillesi..
En osaa antaa sinulle neuvoja vaikeaan tilanteeseesi, enkä antaa vertaistukea, sillä itse en ole vastaavaa kokenut. Haluan vain kertoa, että kirjoituksesi kosketti minua ja itkin puolestanne. Olen surullinen ja järkyttynyt siitä, että noin voi käydä. Että avovaimosi on kääntänyt selkänsä sinulle, vaikka olet tehnyt parhaasi hänen eteensä.
Yritä vielä saada puhutuksi hänelle tunteistasi, kaikista niistä. Älä jätä mitään kertomatta. Hän on kyllä velkaa sinulle sen ajan, että saat puhutuksi asiat halki hänen kanssaan. Se ei ehkä auta teitä, mutta se auttaa sinua.
Jos olisin uskovainen, rukoilisin puolestanne, mutta koska en ole, voin vain ajatella teitä ja toivoa teille parasta, sinulle, naisellesi ja lapsillenne.
"Nauti siitä ilosta, joka on osasi, kanna se suru, joka on osasi.
Odota rauhallisena, mitä aika tuo, niin kuin talonpoika odottaa satoa"
(M)
*Voimarutistus*
On kuin omasta elämästä ja parisuhteesta olisi lukenut. Meidänkin parisuhde meinasi murentua käsiin 13 yhteisen vuoden jälkeen. Mies on kanssa matkatöissä (lähinnä ulkomaankeikkoja), kuten ensimmäisellä vastaajalla. Niinhän siinä kävi, että uusi ihastus ja rakkauden kohde löytyi maailman toiselta laidalta...
Melkein puolitoista vuotta pohdimme, mitä meidän oikein pitäisi tehdä. Märehdimme ja murehdimme suhdettamme ja elämäämme kaikkien 13 vuoden edestä ja vähän enemmän. Tuo pohtiminen ja puhuminen (mitä emme oikein koskaan olleet oikeasti harrastaneet) auttoi meitä pääsemään päätökseen jatkaa kuitenkin yhdessä. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka kaikkea paskaa tulikin koettua. Tavallaan olen jopa kiitollinen sille toiselle naiselle joka mieheen tulisesti ihastui. Hän auttoi meitä huomaamaan parisuhteemme tilan ja tajuamaan mitä oikein elämältämme haluamme.
Ja nyt elämämme on hyvää, arki on molempia tyydyttävää. Mies jatkaa edelleen reissuhommia ja se mitä reissussa tapahtuu, sitä en voi koskaan oikeasti tietää. Mutta niinkauan kuin kotiin soitellaan ja ollaan yhteyksissä vapaaehtoisesti ja mies ei tule kotiin ahdistuneena, se riittää minulle. Enempään en halua enkä voi tietää.
Sinulla ei varmaan ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa lapsiesi äidille vapautta lähteä toteuttamaan itseään. Tosin hankalaahan se on kun tietää, että toinen ryntää toisen miehen syliin, joka on puheissaan ja teoissaan valmis tarjoamaan naisellesi vaikka kuun taivaalta, niin kauan kuin ensi ihastus kestää. Ja voit olla varma, kun naisesi pääsee vauhtiin tämän ihastuksen kanssa, niin silloin ei paljon kotiasiat mielessä pyöri. Mutta aika näyttää mihin tuo uusi suhde vie. Onneksi sinulla on ihanat tyttäret, joista saat rakkaudella huolehtia.
Toivon, että voisitten avovaimosi kanssa keskustella ja puhua. Mielestäni hän on sen velkaa sinulle. Ja ei olisi pahitteeksi käydä vaikka yhdessä keskustelemassa jossain. Perheasiainneuvottelukeskus on yksi hyvä paikka, josta saa apua ja tukea elämäänsä tällaisissa tilanteissa.
Jokatapauksessa teillä molemmilla on vielä kovia aikoja edessä. Mutta jonain päivänä se helpottaa, päädyitte sitten lopulliseen eroon tai ette. Jos tällaisen kriisin jälkeen jatkatte vielä yhdessä uskon, että elämämme muodostuu paljon paremmaksi kuin se on aikaisemmin ollut. Tuommoisen läpikäyminen on myös mielenkiintoinen matka itseen. Minä ainakin huomasin monessa asiassa käyttäytyvän aivan toisella tavalla kuin olisin koskaan kuvitellut toimivani.
Voimia sinulle ja perheellesi! Ja näytäpä tuo kirjoittamasi kirje hänelle...
Ei hän yksin halua olla, en usko. Hän haluaa tuon toisen miehen.
Ja se on tosi tosi kurjaa, kun hänellä selvästikin on jo hyvä mies ja ovat lapsetkin.
Juuri nyt hän ei sitä näe, mutta myöhemmin kyllä näkee. Tajuaa kuinka paljon satutti sinua ja lapsia, tajuaa kuinka paljon arvokasta menetti jonkin haihatteluksi osoittautuneen unelman vuoksi.
Olen todella, todella pahoillani ap puolestasi. Koeta jaksaa, pidä huolta itsestäsi, pidä huolta lapsistasi. Älä käytä heitä aseena kiistoissanne, menevät ne miten pahoiksi tahansa.
Elämä ei ole reilua - et sinä tuollaista kohtelua ansaitse.
itse olen sitä mieltä että tiettyjen asioiden on elämässä tapahduttava että mahdollisesti kohtaa ihmisen joka on tarkoitettu juuri sinulle tai että vaimosi tajuaa että mitä on menettämässä/menettänyt..
ja toki kuka sanoi että elämä on helppoa. ehkä se onkin ihan hyvä että toistaiseksi kiinnität huomiota tyttäriisi:) koska sitä he tuleevat kaipaamaan aivan varmasti.
kyllä niitä hyviäkin ihmisiä löytyy elämään usko pois:) vaikka se tuntuu tällä hetkellä "että niin varmaan" mutta asioilla on tapana järjestyä;)
voimia sinulle. (joku viellä joku päivä arvostaa piirteitäsi)!!
Sinulla on hyvin raskasta aikaa. Haluaisin auttaa, mutta neuvot ovat vähissä. Toivotan Sinulle paljon voimaa, ja paljon voimaa myös lapsille.
Ja toivon, että elämääsi tulee mahdollisimman paljon onnea tulevaisuudessa!
Tulipa vanhat muistot mieleen...
Itse olen jättänyt mieheni. Hyvän, hellän ja rakastavan miehen. Syinä lähtööni käytin noita samoja kuin sinun vaimosi. Todelliset syyt olivat ihan muut.
Tavallaan kaipaan osaa siitä mistä luovuin, mutta olen myös saavuttanut sen minkä takia lähdin, joten en kadu päätöstäni lähteä. Kyse ei ole toisesta miehestä, vaikka sellainenkin kuviossa oli ja on edelleen.
Tiedän olleeni itsekäs enkä ole siitä mitenkään ylpeä. En osaa sanoa, valitsisinko nyt toisin jos olisin uudeleen samassa tilanteessa ja tietäisin miten asiat menevät. Luultavasti toimisin uudelleen samoin vaikka helppoa tämä ei todellakaan ole ollut.
Kerro avoimesti vaimollesi miltä sinusta tuntuu ja mitä toivot. Ehkä vaimosi silmät vielä avautuvat näkemään sen mitä arvokasta teillä on - ennen kuin on liian myöhäistä! Voimia sinulle!
Ja luota siihen, että asiat aina järjestyvät!
ystävä. Vaikka et tunne minua tuntuu kuin minä tuntisin sinut. Minulla oli reilut 3 vuotta sitten samanlainen tilanne, mieheni rakastui toiseen naiseen tai jotain. Tiedän nyt että unohdimme molemmat sen mikä on todella tärkeää, unohdimme molemmat osoittaa arvostuksemme, rakkautemme, ja kunnioituksemme toisiamme kohtaan. Ja niin katosi rakkaus ei siitä enää ole jäljellä mitään. Ei ollut enää silloin kun mieheni lähti hakemaan sitä rakkautta muualta.
Nyt tiedän että henkisen kasvun kannalta oli hyvä että erosimme olen oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan itseäni ja kanssa ihmisiä ihan eri tavalla, ja olen löytänyt uuden rakkauden vaikka tuntuikin että en enää koskaan kykene siihen.
Voimia sinulle ja elämän iloa, nauti lapsistani.
Olen hyvin suruissani puolestasi,aavistan miltä sinusta saattaa tuntua.Oman mieheni toinen ihmissuhde paljastui kun odotin viidettä lastamme.Meillä oli tosi rankkaa,tunsin kiukkua,vihaa,pettymystä ja kaikkea mahdollista.Käytiin perheneuvolassa,hyviä keskusteluja mutta lopputulos oli se,että mies muutti virallisestikin kotoa ,kun nuorin oli 10 kk.En vieläkään tiedä,mikä meni varsinaisesti pieleen,ehkä vaan jollakin tavalla eriydyimme,kiinnostuksen kohteet oli erilaisia,harrastamiset vei erilleen,kuka tietää.Mieheni mielestä en ole koskaan ollut vaikea vaimo,mutta ei se ole aina siitä kiinni.Jotkut parit riitelee hurjasti ja pysyy silti yhdessä,toisilla tuntuu menevän oikein mukavasti,kuitenkin eroavat.Rankka paikka oli eroaminen,mutta siihen oli nöyrryttävä,että toista ihmistä tässä maailmassa ei voi omistaa.Sen kun jaksoin oppia,elämä pikkuhiljaa alkoi voittaa.Lapset oli parhaimpia tukipilareitani,siinä oli viisi hyvää syytä ponnistella eteenpäin,muistaa iloita elämästä ja sen pienistä,ihanista asioista.Voimia sinulle,päädyitte sitten millaiseen ratkaisuun tahansa.