kuolema

hyvin sairas. on vaikeaa kun ei pääse katsomaan. itku siinä molemmilta pääsi. olen osa perhettä, vaikka erottu ollaankin. (tai no, kyllä meidän suhde jatkuu edelleen ja olen yhteydessä muuhun perheeseen koko ajan))oman rakkaan tuska satuttaa niin kovin minuakin. nyyh. voimia rakkaalle! ja suukko anopin poskelle...:(

Meilläkään ei kuolemasta ole paljon puhuttu. Joskus siitä keskustellessa miehelle se tuntuu olevan jotenkin omasta mielestäni liian neutraali ja tunteita herättämätön aihe. Minä kun taas aloitan tunteilun kuolemasta keskustellessa hyvinkin herkästi.

Miehen vanhemmat ovat vielä elossa, mutta hänelle rakkaan mummon kuolemasta on joskus keskusteltu. Siinä yhteydessä nousi kyllä tunteetkin pintaan ja mies kertoi mummon kuoleman olleen todella kova paikka.

Oman mummoni kuollessa mies osasi lohduttaa oikealla tavalla ja keskustella asiasta kanssani. Hautajaisissa hänen mielestään kaikkein ihmeellisintä oli se, että ihmiset ottivat valokuvia. Myös se, että hautajaiset järjestettiin vasta muutaman viikon päästä kuolemasta oli miehelle erikoista. Hautajaiset kestivät hänen mielestään myös liian kauan. Liikaa papin puhetta ja virsien veisaamista. Myöskään valtavaa kukkamäärää hän ei oikein ymmärtänyt :-)

Mies on hyvin järvevä myös kuolema-asioissa. Hän mm. säästää rahaa koko ajan kaiken varalta. Tähän kaiken varaan sisältyy esimerkiksi se mahdollisuus, että joku hänen perheenjäsenistään kuolee ja hänen täytyy pikaisesti pystyä matkustamaan hautajaisiin. Viimeaikoina mies on pohtinut myös henkivakuutuksen ottamista siltä varalta, että jos hän kuolee täällä Suomessa niin hänen ruumiinsa saadaan kuljetettua Marokkoon. Minua koko ajatus hänen kuolemastaan kauhistuttaa niin, että en haluaisi edes tehdä mitään suunnitelmia siltä varalta. Suhtautumisemme kuolemaan on siis todellakin erilainen.

Itse olen joskus sanonut miehelle, että jos hän kuolisi en tiedä kuinka pystyisin enää jatkamaan omaa elämääni. Hän sanoi, että olisihan se vaikeaa jos sinä kuolisit, mutta kyllä minä pystyisin kuitenkin jatkamaan elämääni. Kai se on tässä nyt se islam joka miehestä tekee niin alistuvaisen kuolemaa ja yleensäkin Jumalan tahtoa kohtaan.

Eipä meilläkään kuolemasta joka päivä keskustella, mutta mies on joskus kysynyt, että "miksi kaikki eurooppalaiset pelkäävät kuolemaa niin paljon?". Yhdessäoloaikanamme ei ole kummaltakaan kuollut kovin läheisiä, joten siinä mielessä asiaa ei ole tarvinnut kohdata. Mies suhtautui lämpimästi ja osaaottavasti mutta ilmaisi ihmetyksensä kun meillä itkettiin kun exän koira kuoli.. Tosin siinä yhteydessä itku johtui enemmän siitä, miten murtunut mies se koiransa jouluna menettänyt oli. Joka tapauksessa miehessä näkyy tämä alistuvainen näkökulma, että koskaan ei tiedä milloin oma tai jonkun toisen aika koittaa ja sitten siitä vain selviydytään.

Mies lukee joskus uutisia esim. tulvan uhreista tai jostakin hänen maansa tunnetun runoilijan poismenosta ja alkaa sitten silmät kiiltäen taivastella, että voi voi niin lyhyt on meidän elämä vaikka mikä mahtimies olisi ja paljon rahaa niin joskus on vain tomua... ja minä tavallisesti suhtaudun hyvin torjuvasti, koska kuolemasta on miehen niin kätevä päästä aiheeseen kadotus... miten minulle käy kun olen kristitty enkä usko Muhammediin jne. Näkeeköhän minua kuoltuaan ja tähän minä vaan mukavaan tyyliini vastaan, että kuule poju me molemmat mennään käsikädessä helvettiin;D Siellä on sitten minun ja sinun kaveritkin, että ei meidän kahdestaan tarvitse olla.

Tietysti minä olin hyvin herkillä kun minun musiikillinen ja sanoituksellinen profeettani Juice Leskinen menehtyi tässä taannoin, mies taas ei ottanut yhtään osaa suruuni ja päivitteli, että tuollasta itkee siinä. Meinasin heittää kasetilla mutta en sentään. Yritin minä miehelle kuunteluttaa Juicen kuolemattomia mutta kun ei ole ymmärrystä, niin ei:(

Minä itken pelkästä ajatuksestakin että joku läheiseni kuolisi. En surisi sen ihmisen puolesta vaan sitä tyhjää tilaa, jonka hän jättäisi elämääni. Jos äitini kuolisi olisin hyvin yksinäinen, vaikka minulla on hyviä sukulaisia ja ystäviä ja mies. Sitä yksinäisyyttäni minä itkisin ja surisin en niinkään äitini kuolemaa sinänsä (jos kivuitta saa lähteä eikä kukaan nirhaa tuskallisesti ja hitaasti).

Nyt mies taas lähtee kotimaahansa (3. vierailu 2,5-vuotisen avioliiton aikana) lähinnä nähdäkseen äitinsä vielä elossa, kun äiti on kuulema niin huonossa kunnossa, että hän haluaisi vielä käydä sanomassa kuinka paljon hän äitiään rakastaa (miehen isä kuoli kun mies oli seitsemän vuotta ja äiti on ollut hänelle aina todella rakas)

Itse olen ollut sukulaisten hautajaisissa useampaa otteeseen. Ortodoksi hautajaisiin en ole vielä päässyt. Itse ainakin haluan, että minulle järjestetään sellaiset kauniit ja kukikkaat ja suitsukkeiset ortodoksihautajaiset. Sitten jatkoilla pitää olla meininkiä, musiikkia ja tanssia;D Enpä ole tullut kysyneeksi mitä mies haluaa... hän haluaa varmasti tulla haudatuksi omaan maahansa muslimi menoin. Kaipa minäkin olen tervetullut sitten, vaikka ei enää yhdessä oltaisikaan. Minun hautajaisiin ainakin saisi tulla kuka vaan.

Yleensä minä olen sellainen hyssyttelijäluonne... minun aikaan ei saa kuolemasta puhua mielellään... Ihan kaikesta muusta ja muunkin yli mutta ei kuolemasta... ei varsinkaan yöllä pimeässä. Mies taas saattaa huokaista kesken normaalin arjen, että "Voi, miten olisi parempi minun kuollakseni" Ei sillä tavalla teiniangsti-ranteen-viiltämis- meiningillä vaan jotenkin surumielisesti ja haikeasti, kaivaten manalan majoille, noille tuonelan turuille;D
Minä tietysti siihen vaan jotain, että shhh älä nyt hullujas puhu tai että hyvähän mei'ä on eleäksemme ja oiva ollaksemme. koitan vaihtaa puheen aihetta ettei taas ruveta kinaamaan Muhammedista ja kadotuksesta;D