Sitoutumiskammo ja sen tunnistaminen itsessä, ei ole kovin helppoa. Vaikka kyllähän se varmaankin alkaa olemaan selvää, kaikki suhteeni ovat päättyneet siinä vaiheessa kun mies olisi halunnut sitoutua ja minua asia ahdisti valtavasti, tein sitten vaikka tikusta asian miksi piti mieluummin erota. Nyt vaikka kuvittelin ja kuvittelen, että haluan kunnollisen ihmissuhteen niin huomaan kohta vuoden lähestyessä, että olen jo alkanut miettiä että ei, näin kauan, apua mitä olen tekemässä...
Muuten saattaisi miettiä, että mies ei vain ole tarpeeksi kiinnostava - mutta ottaen huomioon kohta 10 vuotta toistamani käyttäytymismallin ihmissuhteissa, ei kysymys ehkä kuitenkaan ole siitä. Haluaisin, mutta en jotenkin vain pysty enkä tiedä miten päästä tästä yli...?
Onko muilla kokemuksia, oletteko tarvinneet ammattiapua? Itsellä kuitenkin varmastikin valtavasti syitä tähän käytösmalliin, kahdesti selvinnyt suuronnettomuudesta naarmuilla, elämäni ensimmäinen rakkaus kuoli käsivarsilleni, lähiomainen sairastunut vakavaan mielenterveysonglemaan joka muutti kaiken suhteessa omaisiin ja keskiarvolla mitattuna en ole koskaan asunut yhdessä kaupungissa enemmän kuin 5 vuotta, aina muuttanut ja aloittanut elämän melkein nollasta (ainoastaan kahdesti omasta valinnastani). Eli vaikka olenkin positiivinen ja nauravainen ihminen, luulen sen olevan kuori joka on muodostunut koska minun on vain ollut pakko selvitä ja jatkaa - usko mihinkään kovin pysyvään on varmastikin järkkynyt perustaltaan... En tiedä...
Muuten saattaisi miettiä, että mies ei vain ole tarpeeksi kiinnostava - mutta ottaen huomioon kohta 10 vuotta toistamani käyttäytymismallin ihmissuhteissa, ei kysymys ehkä kuitenkaan ole siitä. Haluaisin, mutta en jotenkin vain pysty enkä tiedä miten päästä tästä yli...?
Onko muilla kokemuksia, oletteko tarvinneet ammattiapua? Itsellä kuitenkin varmastikin valtavasti syitä tähän käytösmalliin, kahdesti selvinnyt suuronnettomuudesta naarmuilla, elämäni ensimmäinen rakkaus kuoli käsivarsilleni, lähiomainen sairastunut vakavaan mielenterveysonglemaan joka muutti kaiken suhteessa omaisiin ja keskiarvolla mitattuna en ole koskaan asunut yhdessä kaupungissa enemmän kuin 5 vuotta, aina muuttanut ja aloittanut elämän melkein nollasta (ainoastaan kahdesti omasta valinnastani). Eli vaikka olenkin positiivinen ja nauravainen ihminen, luulen sen olevan kuori joka on muodostunut koska minun on vain ollut pakko selvitä ja jatkaa - usko mihinkään kovin pysyvään on varmastikin järkkynyt perustaltaan... En tiedä...
Vastaukset 8
Vanhimmat
tutulta..pelottavankin sellaiselta...olen oikein sitoutumiskammoisista kammoisin..tapaan ihania ihmisiä-mutta jossain kohtaa iskee paniikki..ja hakemalla haen vikoja ja syitä, miksei kannattaisi olla tms..näin se on, I am an idiot siinä suhteessa..tällä hetkellä ihana mies, joka todella pitä minusat, mutta jotenkin ahdinko on välillä valtava, ehken ole tottunut moiseen ja tuntuu niin omituiselta olla "ihailun" kohteena. Kaikki toimii, mutta itse tuntuu siltä, että ohjailen tilannetta jatkuvasti, ja se satuttaa toista. Ei minulla ole varaa leikkiä toisen tunteilla.
Pelkään, että sattuu vielä omaan nilkkaan tämä prinsessa leikki..
Tosiasiassa olen kuitenkin välittävä, herttainen, lojaali ja yhden miehen nainen..voi kun oppisin rakkauden aakkoset-pian! aika ei ole rajaton!
-tyttö
Oon 28v nainen ja tunnistan kaikki yllämainitut piirteet myös itsestäni. Haluan olla suhteessa ja olen yhden miehen nainen, mutta mulle seurustelukin alkaa olla liikaa.. pienistä "virheistä" ajattelen että okei, tää on sitten aina näin lopun elämää enkä kestä sitä. Sitten minusta tuntuu että en voi olla oikeasti niin ihana mitä mies sanoo, että joku päivä hän näkee minut sellaisena kuin olen eikä tahdo olla kanssani.
Lisäksi tuntuu että mun pitäisi olla keksimässä koko ajan meille kivaa tekemistä ja olla hauska ja hassu.. välillä se tuntuu uuvuttavalta.
Silloin keksin riitaa mitä naurettavimmista asioista ja yritän väkisellä eroa. Jos ero tulee, olen helpottunut -hetken. Sitten palaa omaan yksinäisyyteeni ja olen entistä murheellisempi. Voisiko ihminen olla vielä enemmän sekaisin..? :(
psykologille puimaan noita asioita. Tuossahan on valtava määrä käsiteltävää, asioita, joihin et välttämättä kiinnitä aktiivisesti huomiota, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat elämääsi joka päivä. Ammattiauttaja lienee tässä vaiheessa paras apu, jos huomaat kerran itsekin toistavasi samaa kaavaa jo kymmenettä vuotta. Pelkäät jotain sisimmässäsi. Pelkäätkö menettäväsi jotain, jos sitoudut? Jos ihmiselle rinnallasi sattuisi jotain niin pelkäätkö joutuvasi kokemaan samat tunteet uudelleen mitä joskus? Et siksi halua sitoutua...kun on sitoutunut, menettäminen satuttaa enemmän. Elät jalka takaoven välissä, jotta voisit paeta asioita, joita et ole tähän mennessä joutunut käsittelemään..
Itse kun kävin psykologilla, niin alle 10 kertaa jo riitti hyvin avaamaan silmäni monelle eri asialle, jotka olin aiemmin tuntenut, mutten tiedostanut. Kun on paha olla, eikä tiedä mistä se johtuu...se on kamala tunne, ja sitä tekee vaikka mitä päästäkseen siitä eroon. Usein myös täysin vääriä ratkaisuja, jotka vain sysäävät asiat uudelleen eteesi. Pakenemalla ei saavuta mitään, ongelmat täytyy kohdata. Hyvä juttu, että olet miettinyt näitä, mistä käyttäytymisesi johtuu. Jos/kun menet ammattiauttajalle, niin muista ettei hänen tehtävänään ole neuvoa, te yhdessä keskustelette näistä asioista, löydätte uusia näkökulmia. Itse joudut kuitenkin tekemään sen "likaisen työn", katsomaan itseäsi peilistä...kuka oikein olen ja mitä minun on elämästäni opittava.
nainen. 28 v., pisimmät suhteet kestäneet puoli vuotta. Aina sama kaava: ihastun, ja kun saan jätkän ihastumaan itseeni, oma ihastus laimenee saman tien. Alan etsiä vikoja, jotka alkaa ärsyttää ja ällöttää vaikka tyyppi olisi täydellinen. Ja sitten ruikutan varattujen tai muuten saavuttamattomien miesten perään. Pari kertaa on käynyt niinkin, että mun sydän on särjetty, se onkin ollut se toinen joka ei halua jatkaa. Todennäköisesti kiinnostus heihinkin olisi lakannut, jos olisin saanut heidät ihastumaan itseeni.
Mun ensirakkaus teki itsemurhan ja mulle taisi jäädä siitä jonkunlaiset traumat. En koskaan saanut häntä itselleni, kun en uskaltanut kertoa tunteistani, mutta lapsuuden ystäviä hyviä kavereita oltiin ja syvästi ihastuneelle nuorelle sydämelle tuo oli karmea paikka. Etenkin, kun jälkeen päin selvisi, että tunteet oli molemminpuoliset. Näen hänestä vieläkin unia, vaikka tapahtuneesta on 10 vuotta aikaa.
Suvussani on ollut paljon sairautta ja kuolemaa, enkä minä en ole ikinä oikein löytänyt paikkaani mistään. Sama juttu, muuttoja elämääni mahtuu varmaan 20. Pisin aika aikuisiällä samassa asunnossa on vuosi, ja kaupungitkin on opiskelujen ja pätkätöiden takia vaihtuneet tiheään tahtiin. Miten siinä nyt voi paikoilleen asettuakaan?
Oon miettinyt sitäkin, että voisko tunteet jotenki vaan kuolla, kun pettymyksiä tulee liikaa? Mä en enää oikein osaa edes ihastua, enkä tuntea mitään muutakaan. Ennen joskus harmitti, kun muilla oli parisuhde ja itse aina yksin. Nykyään tuntuu, että ihan sama. Kaikki on vaan niin tasaista.
Samaa miettinyt, että ovatko ylipäätään ihmissuhteeseen kuuluvat tunteet vain kuolleet. Voiko niin ylipäätään käydä, vai hautautuvatko ne vain jonnekkin unohduksiin jos liikaa kokee ikäviä asioita?
Nykyisessä suhteessani en enää tiedä tunnenko "oikeita" asioita, aluksi olin kovin ihastunut mutta sittemmin tilanne tasaantunut - nykyään ajattelen että hänen seurassaan on rento olla ja seksi on upeaa - mutta ei minulla oikein koskaan häntä ole ikävä vaikka näemmekin vain kerran pari viikossa, muu alkaisi minua ahdistaa. Täytänkö vain läheisyyden ja seksin kaipuutani, vai kiinnostaako minua tuo mies aidosti. Miehestäkään en ole varma, moni olisi varmaan jo heivannut pellolle, mutta minulle sopii hyvin sillä joka kerta jos mies on liikaa minun perääni tai alkaa puhua tulevaisuudesta - niin tätä naista ei sen jälkeen näy eikä kuulu...
Ystävät vain ihmettelevät, että mikä tuollainen suhde oikein on jossa nähdään noin vähän eikä olla yhteyksissäkään joka päivä. Ei myöskään sotketa kavereita mukaan, se olisi minulle jo niin vakava paikka etten halua häntä esitellä enkä tavata hänenkään ystäviään. Kun ikää on kummallakin 30 ja toisella niin ystävät haluavat heti ottaa kaiken niin vakavasti kun heillä itsellään on perheet ja aviopuolisot. Kuitenkin sitten samalla miettii, että pitäisi olla niinkuin muut ja pitäisi haluta yhteenmuuttoa ja jatkuvaa näkemistä, tulevaisuudesta puhumista. Välillä jopa uskoo haluavansa noita asioita, mutta sitten kun tosipaikka tulee niin ei - karkuun mieluummin kuin noista asioista keskustelemaan.
Joku menetyksen, sattumisen pelko tämä varmaankin on, mutta ei siitä tunnu pääsevän eroon. Kaipa sitä pitäisi siis mennä ammattiauttajalle puhumaan, tosin menneisyyden asiat ovat niin kipeitä että pelkään niitä alkaa käsittelemään koska se saattaisi romuttaa nykyisen minäni, joka on huoleton, naurava ja stressaamaton ihminen - mutta ei välttämättä todellinen sellainen, vaan vain rooli jota olen vetänyt vuosia.
Mäkin oon treffaillut yhtä miestä, joka olis ihan perfect match. Asutaan 150 km:n päässä toisistamme ja nähdään viikonloppuisin. Meillä on mukavaa yhdessä, hyvää seksiä, jutut synkkaa yms. Kaikki pitäis olla ok.
Ongelma on, että en oikein tunne mitään. Aluksi olin ihastunut, mutta se laimeni nopeesti. Nyt ei kuitenkaan ole tullut sellaista "pakoon!!" -fiilistäkään, ainakaa vielä. Mies vaan on (valitettavasti, koska kohta se pakoon-fiilis varmaan iskee!!) tosi ihastunut, luojan kiitos ei ole sentään vielä puhunut yhteisestä tulevaisuudesta.
Hyviä puolia tässä kuitenkin on minunkin kannalta. Ei tarvi istua yksin kotona, on matkakaveri jne. Voi tehdä asioita jonkun kanssa. Kaikki kaverit kun tekee omat juttunsa omien kumppaneittensa kanssa. Toivoisin niin, etten joutuisi särkemään hänen sydäntään. Tuntuu tavallaan epäreilulta olla hänen kanssaan, kun omat tunteet on paljon laimeammat. Toisaalta, en ole hänelle kyllä mitään luvannut enkä tunteistani valehdellut.
On vaan niin surullista, jos se onkin tässä. Enkö minä ikinä saa ihastua ja rakastua (molemminpuolisesti) niin, että rintaa viiltää?
vielä, että en minäkään häntä viikolla ikävöi. Aluksi kyllä. Nykyään ei enää haittaa yhtään, kun hän lähtee sunnuntaina kotiinsa. Joskus on oikeestaan kiva, että saa taas olla tiiviin viikonlopun jälkeen ominensa.
ikävöin häntä kun EMME ole yhdessä ja kun olemme yhdessä kaipaan jotain ihan muuta..en pidä tästä piirteestä itsessäni-se ei ole oikein toista kohtaan, joka oikeasti olisi valmis varmasti tekemään kaikkensa..