Toivoisin vinkkejä siihen, miten pääsisin heikosta itsetunnostani. Nykyisessä seurustelusuhteessa (takana n. puoli vuotta) en jotenkin usko, että mies haluaa jatkaa kanssani. Pidän itseäni vastenmielisenä jotenkin. Osittain syytän siitä sitä, ettei mies koskaan kehu mua millään tavalla. Jos hän joskus osoittaisi sanoin miten ihana olen tms., niin olisi paljon helpompi uskoa siihen, että hän haluaa kanssani olla.
Tiedän, että osasyynsä voi olla silläkin, että elämässäni on ollut raskaita ja nöyryyttäviäkin aikoja. Nuo varmasti ovat laskeneet omaa itsearvostustani oikein rankalla tavalla.
Millaisilla keinoilla olette saaneet itsetuntoanne kohotettua?
Tiedän, että osasyynsä voi olla silläkin, että elämässäni on ollut raskaita ja nöyryyttäviäkin aikoja. Nuo varmasti ovat laskeneet omaa itsearvostustani oikein rankalla tavalla.
Millaisilla keinoilla olette saaneet itsetuntoanne kohotettua?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minusta itsetunto lähtee ennen kaikkea itsestä. Toinen voi sitä sanomisillaan ja tekemisillään haavoittaa, mutta sen parantaminen toisen kommenttien ja kiitosten varassa on vaikeaa. Minun neuvoni on, että lakkaa miettimästä (siinä määrin kun pystyt) mitä kumppanisi sinusta ajattelee. Keskity itsesi kehittämiseen, hyviin harrastuksiin, mihin vaan mikä sinua kiehtoo. Ja aina kun huomaat ajattelevasi ikävän ajatuksen itsestäsi, sano hupsista ja ajattele uusi hyvä ajatus. Aikaa se vaatii, tekee niin tai näin, mutta kyllä se siitä!
Hyviä vinkkejä,kiitos vaan. Taitaa olla sellainen tilanne, että tämä ihmissuhde tekee kaikkea muuta kuin hyvää mulle. Se välinpitämättömyys ym. ei oikein tunnu asialta, mikä hyvään suhteeseen kuuluu. Keinon tiedän: täytynee lopettaa suhde...
Tässä neuvoja:
-Lue aiheeseen liittyviä kirjoja
-Kirjoita lista asioista, joista pidät itsessäsi (esim. joitain asioita joissa olet hyvä, tai ulkonäköön liityviä, mitä vain) ja lue päivästä toiseen niitä asioista ja usko niihin itse!
-Lisäksi pyri muistamaan, että jokainen ihminen on ainoa maailmassa, tärkeä, ainutlaatuinen ja arvokas sellaisenaan!
Kiitos vinkeistä!
Tuo listaaminen kuulostaakin ihan hyvältä idealta.
Löytyyhän niitä hyviä juttuja. Tällä hetkellä tässä tämänhetkisessä ihmissuhteessani vain tuntuu, etten ole minkään arvoinen. Taitaa olla aika jatkaa matkaa, jos suhteessa alkaa olla enemmän ikäviä asioita kuin niitä hyviä. Olin kai odottanut, että vihdoinkin olisin jollekin jotain oikein ihanaa... :)
Olen kuule ihan samanlaisessa tai itseasiassa vieläkin surkeammassa tilanteessa.
Toivun nimittäin masennuksesta, johon saan lääkitystä. Itsetuntoni oli ennen lääkityksen aloittamista jotakin niin olematonta, että tunsin itseni aivan täysin arvottomaksi yhtään kenellekään. Nyt kun vihdoinkin olin saanut itsetuntoani kohotettua ja mieltäni ylemmäs, avokkini tokaisi, että "olisit nätimpi jos olisit hoikempi". Ja on vielä sitä mieltä, että koska minäkin toivon häneltä suhteessa asioita, kuten esim. rehellisyyttä ja huomaavaisuutta, on hänen silloin ok toivoa minulta sitä,e ttä olisin hoikempi. Mikään läski en todellakaan ole nytkään, mutta en vain miellytä häntä. Enkä todennäköisesti koskaan tule miellyttämäänkään.
Arvaa, kuinka vaikealta se tuntuu?
Juuri kun alkaa pitkän alamäen jälkeen itse uskoa olevansa jonkun arvoinen, niin toinen on lyttäämässä.
On nimittäin tässä ollut vähän muunlaista suurempaa taistelua, kuin kilojen kanssa painimista!
Mutta ymmärrän siis sinua hyvin, itsekin haluaisin olla jollekulle jotain ihanaa ja ainutlaatuista, olisi niin tärkeää tietää olevansa toisen "aarre". =)
Tai riittäisihän sekin, että kuulisi joskus ne maagiset kolme sanaa...
Tsemppiä!
Ikävästi todettu mieheltäsi. Ei oikein osannut valita sanojaan, todellakaan. Ulkomuodosta huomauttaminen on ikävää. Ehkä mies oli loukkaantunut jostakin sun sanomiestasi/tekemisestäsi ja kosti sen noin inhottavasti?
"Helppo" sanoa näin, mutta jos suhteessa eläminen jonkun kanssa aiheuttaa pahaa oloa jatkuvasti ja kohtuuttomasti, silloin on varmasti kaikkein parasta irtautua suhteesta. Eli erota. Itseasiassa mietin meidän (lyhyt suhde vasta) suhteessamme olevia plussia ja miinuksia. Miinuksia on huomattavasti enemmän kuin plussia. Ihan rehellisesti mietittynä. Mikä sitten saa minutkin jatkamaan tätä.....
Aina pitää ajatella ensin itseään. Meillähän on vain yksi elämä ja siitä on lupa tehdä mahdollisimman hyvä!
Ei kyse ole siitä, että olisi kostanut jotain, ei se ollut ensimmäinen kerta. Hänen tyylinsä on sanoa suoraan, näin hän asian perustelee. Ihan hyvä sinänsä puhua suoraan, mutta hänen pitäisi tietää, että koska minua on lapsena koulussa painon vuoksi kiusattu (olin silloin vähän ylipainoinen, en onneksi enää) niin se on jotenkin tosi arka paikka minulle. Ja muutenkin kun tuntuu, että kaikille muille miehille kelpaisin ja saan kehuja, niin sitten siltä, keneltä niitä eniten kaipaisi, niin ei heru sanaakaan.
Se on kurjaa.
Ja varsinkin kun tähän ihmiseen olen masennuksessani ja huolissani tukeutunut, hän on kuunnellut itkuni ja nähnyt pahan oloni. Sitten kun hän näkee edistystä, hän torpedoi sen. Voiko joku olla niin sairas että nauttii siitä, että toinen voi huonosti ja on surullinen?
Itsehän hän on omasta mielestään varsin kaikkivoipainen ja ihana. Monessa mielessä onkin, mutta tuollaista tunteettomuutta en voi sietää!
Se plussien ja miinusten miettiminen ei ole niin huono keino kuin väitetään, joskus se on ihan selvästi näkemisen vuoksi järkevää tehdä.
Pitäisiköhän itsekin...
Kirjoitit: "Ja varsinkin kun tähän ihmiseen olen masennuksessani ja huolissani tukeutunut, hän on kuunnellut itkuni ja nähnyt pahan oloni. Sitten kun hän näkee edistystä, hän torpedoi sen."
Tässä sulle vähän mietittävää:
Olisiko mahdollista että miehelläsi olisi nk. pelastaja- kompleksi? Hän haluaa olla se vahva ja täydellinen joka pelastaa heikon naisen, mutta kun "heikko nainen" alkaakin kasvaa vahvaksi, hän alitajuisesti pelästyy ja yrittää saada sut takaisin rooliin jossa olet taas pelastajan tarpeessa.
Tämä on vain arvaus, mutta mietipä sitä. Haluan vielä ulkopuolelta onnitella edistyksestä ja toivoa sulle vertaistasi kumppania joka myös kohtelee sua vertaisenaan =)
Kiitos, kyllä nyt menee jo huomattavasti paremmin.
Ja tuo mitä kerroit nk. pelastaja-kompleksista voi hyvinkin pitää paikkaansa, sillä mieheni on toiselta ammatiltaan pelastus-alalla. Siitä hän kovasti nauttii ja kokee homman hurjan arvokkaaksi, mikä tietenkin on tottakin.
Voi olla, että hän nauttii siitä tunteesta, että pystyy olemaan se "sankari". Ja nyt kun minusta on kehkeytymässä sankaritar, niin hän vähän pelkää mihin tässä päädytään.
Kiitos hienosta ajatuksesta, sain mietittävää. On raikastavaa, kun joku antaa asioihin jonkun ihan uuden näkökulman, saa vähän perspektiiviä...