Miten minun pitäisi tulkita miestä? Lyhyt historiakuvaus: Tapasimme työn merkeissä, molemmat varattuja. Roihuava salarakkaus n. pari vuotta, kunnes tahoillamme erosimme, minä ensin, mies hieman myöhemmin. Olimme päättäneet salasuhteemme jo ennen tuota ja sopineet olevamme ystäviä (jepjep...). Mies lähestyy eronsa jälkeen, vietetään aikaa yhdessä, puhutaan paljon, ja kerromme yhä välittävämme toisistamme, mutta sovimme, että jatkamme kaverilinjalla. Minä kerroin, etten oikein siihen pysty. En voi olla hänen ystävänsä, ainakaan vielä, kun tunteita on liikaa.
Tästä huolimatta tapailimme noin kerran viikossa, välillä minun aloitteestani, välillä miehen. Joskus hellittiin, joskus vaan "kaveerattiin".
Vihdoin ilmoitin miehelle, etten yksinkertaisesti kykene olemaan vilpittömästi kaveri, sattuu liikaa olla toisen lähellä, kun ei ikään kuin saa koskea eikä näyttää tunteitaan. Mies ei vastannut tähän mitään, ennen kuin parin viikon päästä sain viestin, jossa ilmoitti, ettei taas ymmärtänyt mistään mitään, ja että oli koko tuon ajan miettinyt mitä vastaisi minulle. Sanoi, että, satuttaa kuulla, etten enää halua mitään. Ja että hän yrittää kuitenkin ymmärtää ja unohtaa.
Tuohon vastasin, että haluaako keskustella asiasta? Ei vastausta. Soitin itse seuraavana päivänä, jolloin hän ehdotti että tavataan ja puhutaan asiat selviksi.
Sanoin, että jos näin, niin please mahdollisimman pian, ja että sitten ei oikeasti enää tavattaisi.
Olin aiemmin avoimesti kertonut hänelle edelleen voimakkaat tunteeni ja ajatukseni.
Mies sanoi palaavansa asiaan alkuviikosta.
Nyt on perjantai, ja pihaustakaan en ole kuullut hänestä.
Lakkaanko jo odottamasta? Tuntuu kuin olisin ikäni vain odottanut häntä, mutta koen, että hän on äärimmäisen epävarma omista tunteistaan, eikä uskalla kertoa minulle mitään, peläten, että ensitöikseni olisin hääkirkkoa varaamassa.
Kertoisitko tuon lyhyen ja sekavan kuvauksen jälkeen, mikä on sinun tuntumasi tässä? Unohdanko (mikä kestää sitten kauan!) vai vieläkö annan toivon elää?
Tästä huolimatta tapailimme noin kerran viikossa, välillä minun aloitteestani, välillä miehen. Joskus hellittiin, joskus vaan "kaveerattiin".
Vihdoin ilmoitin miehelle, etten yksinkertaisesti kykene olemaan vilpittömästi kaveri, sattuu liikaa olla toisen lähellä, kun ei ikään kuin saa koskea eikä näyttää tunteitaan. Mies ei vastannut tähän mitään, ennen kuin parin viikon päästä sain viestin, jossa ilmoitti, ettei taas ymmärtänyt mistään mitään, ja että oli koko tuon ajan miettinyt mitä vastaisi minulle. Sanoi, että, satuttaa kuulla, etten enää halua mitään. Ja että hän yrittää kuitenkin ymmärtää ja unohtaa.
Tuohon vastasin, että haluaako keskustella asiasta? Ei vastausta. Soitin itse seuraavana päivänä, jolloin hän ehdotti että tavataan ja puhutaan asiat selviksi.
Sanoin, että jos näin, niin please mahdollisimman pian, ja että sitten ei oikeasti enää tavattaisi.
Olin aiemmin avoimesti kertonut hänelle edelleen voimakkaat tunteeni ja ajatukseni.
Mies sanoi palaavansa asiaan alkuviikosta.
Nyt on perjantai, ja pihaustakaan en ole kuullut hänestä.
Lakkaanko jo odottamasta? Tuntuu kuin olisin ikäni vain odottanut häntä, mutta koen, että hän on äärimmäisen epävarma omista tunteistaan, eikä uskalla kertoa minulle mitään, peläten, että ensitöikseni olisin hääkirkkoa varaamassa.
Kertoisitko tuon lyhyen ja sekavan kuvauksen jälkeen, mikä on sinun tuntumasi tässä? Unohdanko (mikä kestää sitten kauan!) vai vieläkö annan toivon elää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa...täällä kärvistelen täsmälleen samanlaisen suhdekuvion jälkijäristyksissä, eli helvetinmoisissa tuskissa. Ei siitä mitään tullut lopulta, vaan ihan mielipuoliset sydänsurut. Aivan just tuota samaa touhua se on meilläkin ollut, tuo tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittama. Se mies tahtoo takuulla aloittaa ns. puhtaalta pöydältä jonkun ihan muun kanssa kuin minun, liikaa on emotionaalisesti sattunut ja tapahtunut meidän kesken. Niin minä pahoin pelkään, että tässä tulee käymään.
Ei tämä tästä iloksi muutu enää millään. En tahdo lannistaa sinua, mutta kun itse olen menettänyt sieluni ja sydämeni ja pian mielenterveytenikin tässä raastavassa tilanteessa, niin en oikein uskalla kannustaakaan ylläpitämään sitä toivoa...
Minä vuorostani olen taas pettynyt teihin kumpaankin. Varatut aikuiset ihmiset pitää jotain salasuhdetta kumppaniensa selän takana ja kehtaatte kirkkain silmin valehdella niinkin kauan kuin pari vuotta toiselle. Missä helvetissä ihmisten selkäranka nykyään on?! Toivottavasti tämä äijä ei ota suhun enää mitään yhteyttä, tai ainakin käväsee pettämässä jonkun toisen "salasuhteen" kanssa.
Voit vapaasti mennä tuonne uskottomuus-palstalle moralisoimaan. Sanoiko kukaan, että kenellekkään on valehdeltu? Tai tiesitkö, että miehelläni oli samaan aikaan suhde toisaalla?
Havahdu tähän maailmaan, ihan oikeesti.
Siinä kaksi, jotka eivät kykene elämään arkea kenenkään kanssa vaan suorastaan pelkää sitä. Sitten kirjoitellaan tänne, kun ei petturikaverin kanssa asiat luistakaan.
No ei tietenkään, kun kumpikaan ei kykene normaaliin parisuhteeseen kuin toisen normaalin ihmisen kautta! Tässä tapauksessa samankaltaisuus ei yhdistä, vaan suorastaan pelottaa ajatella, että joutuisi oikeasti sitoutumaan siihen, mikä oli ennen ihanaa tulella leikkimistä ja luvatonta. Sehän voisi muuttua vaikka tylsäksi!
Hiekkalaatikkoleikkejä sanon minä. Oikea tapailu ja rakkaus ei ole välttämättä noin vaikeaa.