Tuli tuo aikaisempi viestiketju niin täyteen, että päätin aloittaa uuden..
Eli kysyisin teiltä, joiden suhteessa nainen on useamman vuoden vanhempi, että miten on lasten suhteen? Eli minä haluaisin jo lapsia, mutta mieheni on mielestään vielä liian nuori hankkimaan lapsia. Minä olen 33 ja mies 25.
Biologinen kello käy.. En haluaisi tulla lähes 40 -vuotiaana äidiksi.
Yhdessä ollaan oltu 2 -vuotta ja yhdessä ostettiin asuntokin jonkun aikaa sitten.
Aikaisemmasta viestiketjusta jäi mieleen, kun joku kirjoitti heillä olevan ikäeroa n.20 -vuotta, niin miten sellainen suhde käytännössä toimii esim. lasten hankkimisen suhteen? Miten ystävät suhtautuvat jos mies tai nainen on heidän vanhempiensa ikäinen? Entä kun itse on vielä hyvässä iässä ja toinen lähes vanhus?
Eli kysyisin teiltä, joiden suhteessa nainen on useamman vuoden vanhempi, että miten on lasten suhteen? Eli minä haluaisin jo lapsia, mutta mieheni on mielestään vielä liian nuori hankkimaan lapsia. Minä olen 33 ja mies 25.
Biologinen kello käy.. En haluaisi tulla lähes 40 -vuotiaana äidiksi.
Yhdessä ollaan oltu 2 -vuotta ja yhdessä ostettiin asuntokin jonkun aikaa sitten.
Aikaisemmasta viestiketjusta jäi mieleen, kun joku kirjoitti heillä olevan ikäeroa n.20 -vuotta, niin miten sellainen suhde käytännössä toimii esim. lasten hankkimisen suhteen? Miten ystävät suhtautuvat jos mies tai nainen on heidän vanhempiensa ikäinen? Entä kun itse on vielä hyvässä iässä ja toinen lähes vanhus?
Vastaukset 6
Vanhimmat
yksilökohtaisia asioita.Onko olemassa oikeaa vastausta ,ei. Kyllähän se vain kuitenkin on niin että parisuhde ei kuulu muille,täytyy olla vahva siinä omassa elämässään ja jättää muiden mielipiteet toisarvoisiksi.Itse olisin kuitenkin hieman ´ottanut huomioon tuota mahdollisuutta että nuori mies ei ole valmis tulemaan isäksi kun sinulla vastaavasti on jo mielestäni kiirekkin saada se eka pienokainen.Teidän tulisi jutella mis ijäs mies olisi valmis ja voitko vielä odottaa.Tokihan myöhemminkin ehtii,mut omat jutskansa siin on...riskinsäkkin...No ei sun auta kuin jutella siel kotona ,voisittehan saada jonkin kompromissin aikaiseksi, 2 vuoden kuluttua ehkä voisi olla molemmille viel sopiva aika :)jospa 27 vuotiaana se mieskin olisi sit valmis isukiksi!! ;)
Olipas vain paljon asiaa tästä ikäerosta ja minä kun kuvittelin olevani jotenkin erikoinen, kun olen rakastunut 25 vuotta vanhempaan mieheen. Itse olen 26 ja mies 51.
Olen miettinyt että jos voin edes hetken nauttia elämästä ja olla onnellinen ei kai ikä voi olla esteenä. Itselläni on aikaisemmasta suhteesta 6-vuotias tytär ja haluaisin lisää lapsia. Meidän suhteemme on vielä niin alussa mutta tiedän, että mieskin haluaisi lapsen minun kanssa. Ehkäpä ei kannata ainakaan kauheasti aikailla... Elämän tosi asiat vaan on hyväksyttävä.
Kuinka paljon te muut olette joutuneet kuulemaan ennakkoluuloisia mielipiteitä? Miten kommentoitte niihin? Tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville!
Vau, olipa huippua kuulla että jollain voi olla vielä enemmän ikäeroa kuin tuo 20 vuotta mikä mun tapauksessani on;)
Olen jotenkin painiskellut ikäeroasian kanssa.. Monet ovat mulle toitottaneet sitä, että "ajatteleppa ku sä oot 40 ni ukkos on 60!" Sitä ikäeroa miettiessäni ahdistuin kyllä syvästi ja meillä olikin vähän hiljaiseloa.
Mutta rakastin miestä niin paljon, että tajusin olevani hullu jos hylkäisin meidän yhteisen onnen sen takia että muut mulle toitottavat ongelmista, jotka mahdollisesti ilmenevät vasta parinkymmenen vuoden päästä. Ja ongelmahan on ongelma vain jos siitä tekee ongelman;) Täytyy kai sitten vaan keksiä aina uudenlainen suhtautumistapa jos jotain eteen tulee..
Jostain muusta viestiketjusta luin kun 50 vuotias nainen kirjoitti että hän on 70-vuotiaan miehensä "hoitaja, joka annostelee lääkkeet ja pitää huolen..", eli hekin olivat kai menneet nuorempana yhteen vaikka olikin suuri ikäero. Nainen kuitenkin taisi sanoa, ettei kadu silti, sillä heillä on ollut onnellisia vuosia yhdessä.. Niin minäkin uskon. Sitäpaitsi, mä en ole elämässäni vielä tavannut niin ihanaa miestä kuin nyt tämä nykyiseni, en tiedä voisinko koskaan tulla yhtä onnelliseksi kenenkään muun kanssa?!
Meillä on suhde vasta aluillaan.. ei olla vielä mistään lasten hankkimisesta puhuttu. Paitsi sen verran, että hän sanoi että hän erosi entisestään, koska se nainen ei halunnut lapsia ja hän haluaisi.. Joten sen puolesta ei ainakaan tarvitsisi odotella, kunhan muuten olosuhteet olisivat otolliset sitä varten;) Kyllä sitäki on tullu mietittyä, että sitte ku meidän laps olis vaikka 18 ni me oltas vaik 44 ja 64.. ;)
Tarkoitin otsikossa siis että IKÄEROA 20 vuotta, mutta tulikin "eikäeroa 20 vuotta";)
Meilläkin ikäeroa 20 vuotta - minä 22, mies 42.
Mua toi ikäeroa ei oikeestaan koskaan ole häirinnyt tai kummemmin mietityttänyt. Tietysti on tullut pohdiskeltua esim. sitä että kun olen 50, on toinen 70 jne., mutta ei sekään ole oikeastaan ahdistanut.
Meillä on puhuttu jo lapsista, koirista ja yhteisestä kodista, sitten tulevaisuudessa. Mulla on vielä 4 vuotta opiskelua jäljellä, ja siinä samalla olen kokopäiväisesti töissä, joten yhteistä aikaa on melko vähän. Suhde olis varmaan toisenlainen, jos olisin taloudellisesti heikoilla ja viettäisin "normaalia", villiä opiskelijaelämää - ikäero ja elämäntilanteen erilaisuus tulisivat varmasti paljon selkeämmin eroon.
Mulla on siitä kiva tilanne, että ympäristö ja mun läheiset ei ole ollenkaan kritisöineet tai kyseenalaistaneet meidän suhdetta. Jopa mun vanhemmat pitää tästä miehestä kauheesti ja on ilosia mun puolesta. Tulen myös tosi hyvin toimeen kumppanini vanhempien kanssa.
Välillä huomaan, että "poikaystävälläni" on ristiriitaisia tunteita mua kohtaan - se sanoo itsekin välillä näkevänsä mussa pienen, 22-vuotiaan tyttösen - ja sitähän mä myöskin ajoittain olen. Se tunne on kuulemma todella ahdistava ja tietenkin mä vaistoon sellasessa tilanteessa sen muutoksen sen olemuksessa.
Meillä oli just eilen keskustelu tästä aiheesta pitkälle yöhön - joten tän viestin kirjottaminen onkin todella hyvä tapa työstää näitä ajatuksia.
Kuitenkin molemmilla on päälimmäisenä se tunne, että välittää toisesta ihan kamalasti ja haluu olla yhdessä. Mua kuitenkin huolettaa mun miesystävän suhtautumisessa se, että välillä koen sen haluavan mun kanssa yhteisen tulevaisuuden lähinnä sen takia, että mun kanssa "on mukava olla, olen paljon pohtivana, monitasoisena ihmisenä kauheen mielenkiintonen ja mun kanssa voi puhua kaikesta" (suora lainaus) - eli, en niinkään naisena vaan ihmisenä...toisaalta hienoa olla todella ihmisenä ja yksilönä rakastettu, eikä "vaan" tyttöystävänä ja seksikumppanina - välillä kaipaisin kuitenkin enemmän intohimoa.
Mä rakastan intohimoisesti - ihailen ystävääni erityisesti ihmisenä, mutta myös miehenä, jota haluan ja jota kohtaan tunnen vetoa...Kaipaisin ehkä enemmän tätä myös siltä.
Mutta ehkä juuri tän yhteisymmärryksen ja kumppanuuden varaan on hyvä rakentaa vahva, kestävä suhde...
Kuulostaa hyvältä tuo, että ympäristö ei kritisoi teidän suhdetta;) Ja hyvä, että ootte voinu puhua ikäeroasiastaki.. Kyllähän se ikäero jollain tavalla vaikuttaa suhteeseen, mutta suhteeseen voi vaikuttaa moni muukin asia paljon hankalammin, esim. liian erilaiset elämänkatsomukset tai elintavat, arvot ym. mitkä voi tulla yllättäen esille.. Ja se vaan on kertakaikkiaan niin, että ei rakkautta voi napista painamalla laittaa offille jos vain rakastaa eikä sille voi mitään;) Ei mikään järkeily "ei tästä ikäeron vuoksi tule mitään" voi tukahduttaa rakkautta..