Olen hieman päälle parikymppinen nainen. Kerkesin asua avomieheni kanssa neljä vuotta yhdessä ja lapsemme kera siitä kaksi vuotta. Raskaaksi tultuani alamäki alkoi. Lapsen isä ei selvästikään ollut valmis "tylsään perhe-elämään", jota minun mielestäni sen ei tarvitse olla. Mutta kuitenkin..
alkoi joka viikonloppuiset ryyppyreissut. Todella epäkunnioittava käytös minua kohtaan. Käytös oli myös hyvin ailahtelevaa, sillä aina välillä mies näytti parastaan ja oli ystävällinen. Illat kokonaisuudessaan töitten jälkeen vietti koneella ja pelaten. Eli vetäytyi selkeästi minusta ja lapsesta. Syyksi sanoi rankan työn ja sen että hänellä on siihen oikeus. Noh tottakai. Jokaisella on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta kunnioittaako silloin enää kumppaniaan? Jos minä uskalsin korottaa ääntäni tai sanoa, etten ole tyytyväinen tilanteeseen, lenti tavarat seiniin tai kohti minua. Hän käytti erittäin pilkkaavaa kieltä ja henkistä väkivaltaa, jota en varmaan halua sisäistää/uskoa vieläkään. Ne kummallisella tavalla unohtuu mielestäni. Kuukausi sitten muutin yhteisestä kodistamme lapsen kanssa ja olemme nyt asuneet erillämme. Hän ei ota viikonloppuisin lastamme hoitoon, hänellä on aina jotain muuta ja ryyppäämään on päästävä joka viikonloppu. Hän käy täällä aina välillä kylässä ja käyttäytyy minua kohtaan silloin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut (vaikka olemme asumuserossa!). Hänen äitinsä ei tiennyt erostamme/muutostamme selvästikään mitään, kun viimeksi puhuin hänen äitinsä kanssa puhelimessa enkä sitten maininnut minäkään. Avomieheni ei myöskään ole juurikaan puhunut kuin yhdelle kavereistaan ja tällekin maininnut asiasta noin ohimennen sivulauseessa.
Jos minä otan yhteyttä häneen, haluan jutella tilanteestamme, hän vaihtaa aihetta tai puhelimessa sanoo ettei nyt jaksa puhua ja laittaa luurin kiinni ja jo kliseeksi muodostunut lause "mä en nyt kerkeä"(..ja kiireitten syy on elokuvan katsominen, pelaaminen, netissä surffailu yms.) Kun itsekin kuuntelen itseäni, mietin miksi jaksan tätä? Miksi elättelen toivoa, että mies saisi jonkun "herätyksen" ja tajuaisi että me olemme lapsen kanssa hänelle tärkein asia? Elättelenkö turhaa toivetta? Olisiko aika antaa periksi? Mitä minä voisin tehdä?
alkoi joka viikonloppuiset ryyppyreissut. Todella epäkunnioittava käytös minua kohtaan. Käytös oli myös hyvin ailahtelevaa, sillä aina välillä mies näytti parastaan ja oli ystävällinen. Illat kokonaisuudessaan töitten jälkeen vietti koneella ja pelaten. Eli vetäytyi selkeästi minusta ja lapsesta. Syyksi sanoi rankan työn ja sen että hänellä on siihen oikeus. Noh tottakai. Jokaisella on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta kunnioittaako silloin enää kumppaniaan? Jos minä uskalsin korottaa ääntäni tai sanoa, etten ole tyytyväinen tilanteeseen, lenti tavarat seiniin tai kohti minua. Hän käytti erittäin pilkkaavaa kieltä ja henkistä väkivaltaa, jota en varmaan halua sisäistää/uskoa vieläkään. Ne kummallisella tavalla unohtuu mielestäni. Kuukausi sitten muutin yhteisestä kodistamme lapsen kanssa ja olemme nyt asuneet erillämme. Hän ei ota viikonloppuisin lastamme hoitoon, hänellä on aina jotain muuta ja ryyppäämään on päästävä joka viikonloppu. Hän käy täällä aina välillä kylässä ja käyttäytyy minua kohtaan silloin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut (vaikka olemme asumuserossa!). Hänen äitinsä ei tiennyt erostamme/muutostamme selvästikään mitään, kun viimeksi puhuin hänen äitinsä kanssa puhelimessa enkä sitten maininnut minäkään. Avomieheni ei myöskään ole juurikaan puhunut kuin yhdelle kavereistaan ja tällekin maininnut asiasta noin ohimennen sivulauseessa.
Jos minä otan yhteyttä häneen, haluan jutella tilanteestamme, hän vaihtaa aihetta tai puhelimessa sanoo ettei nyt jaksa puhua ja laittaa luurin kiinni ja jo kliseeksi muodostunut lause "mä en nyt kerkeä"(..ja kiireitten syy on elokuvan katsominen, pelaaminen, netissä surffailu yms.) Kun itsekin kuuntelen itseäni, mietin miksi jaksan tätä? Miksi elättelen toivoa, että mies saisi jonkun "herätyksen" ja tajuaisi että me olemme lapsen kanssa hänelle tärkein asia? Elättelenkö turhaa toivetta? Olisiko aika antaa periksi? Mitä minä voisin tehdä?
Vastaukset 16
Vanhimmat
ymmärrän hyvin, että elättelet toivoa koska teillä on lapsi. mutta hän ei kuulosta kovinkaan hyvältä isältä!!! sinuna poistuisin tilanteesta ja etsisin uuden miehen joka haluaa sinut ja lapsen!!
Halusin kysyä sinulta vieläkö miestäsi rakastat? Elätteletkö toiveita yhteen paluusta?
Itselläni aika sama tilanne, paitsi en ole vielä lähtenyt. Minulla ainakin alkaa rakkaus karisemaa pikkuhiljaa. Ihme jos ei karisis, kun päivittäin haukutaan ja vihataan.
Mutta kyllähän se miehesi on jo varmaan tajunnut, että olette lähteneet, ja jos ei vieläkään välitä, niin kauanko siihen sitten menee??? Varmaan pärjäät lapsen kanssa yksinkin. Miksi kärsiä henkisestä väkivallasta (joka saattaa muuttua vielä fyysiseksi). Olet vielä nuori, ja voit löytää itsellesi uuden miehen, joka välittää teistä molemmista.
kaipa minä rakastan. kysyn itseltäni joka päivä samaa. kuinka voin rakastaa miestä joka kohtelee minua näin? kaipa sydämeni muistaa vain ne hyvät hetket ja uskoo niihin? mutta jos pikakelaisin pari vuotta taaksepäin, siellä tuskin on niitä hyviä hetkiä liian paljon, kyllä ne ovat harvassa. tai sitten olen itse jotenkin läheisriippuvainen tai miksi sitä sitten sanotaan. enhän voi odottaa toisen ihmisen toimivan tavallani, mutta sen tiedän, en ole ansainnut tällaista tilannetta. en ole sitä kerjännyt enkä käytökselläni aiheuttanut. siksi olen katkera ja siksi jaksan ihmetellä miten tässä näin kävi. miksi mies ei kärsi pätkän vertaa?
Minkäs sitä tunteilleen voi. Kyllä minustakin välillä tuntuu että vielä rakastan, mutta kun ne hyvät ajat ovat nykyään niin harvinaisia. Enpä tiedä kauanko pystyn saman katon alla asumaan. Kyllä on niin pahasti lyttyyn lyöty. Sitä muistaa aina ne pahat sanat ja teot. Vaikea sitä on uudelleen yrittää. On tosi hienoa että olet jaksanut lähteä. Muistetaan että myös me olemme ihmisiä, ja meillä on oikeus onnelliseen elämään.
Kukaan ei saa meitä haukkua huoraks tai s-tanan siaks. Itse me loppujen lopuksi päätämme mitä elämältä haluamme. Kyllä se varmaan olo paranee, kun pääset ukostas lopullisesti eroon, ja voi olla että huomaat ettei se sittenkään ollut rakkautta mitä tunsit. Voimia sinulle!
Minulla on lähes samanlainen tilanne juuri päällä. Avomies ilmoitti viikko sitten ettei jaksa olla enää. Meillä on mielestäni ollut hyvä lähes kymmen vuotinen suhde, suhde johonka noin puolitoista vuotta sitten syntyi rakas tyttäremme. Ala- ja ylämäkiä on ollut, joskus kai liikaa. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut, mutta tarpeeksi pahan vihan keskellä jokseenkin aika pahaa henkistä väkivaltaa. Tämän vuoden puolella olen itse vasta ensimmäisiä kertoja ajatellut eroa, sillä ihmisen voima varoja ja suhteen kestoon uskomista syö aika paljon lähes joka viikonloppuiset ryyppäämiset ja selittämättömät menot. Olen kerennyt jo ajatella, että onko kuvioihin tullut joku kolmas, muttei sekään oikein pitäisi paikkaansa kun miettii mieheni lähes normaalia käytöstä toisinaan. Itse haluaisin vaan yrittää. Ehdotin perheterapiaa (joillekkin siitä on oikeasti ollut hyötyä!) niin ei sitten varmasti kuulemma käy. Hän ei lähde tuntemattomille puhumaan ja kuulemma ei ole mitään juttelemista. Uskomatonta minua ei nyt kuunnella tässä asiassa kotona ja ei hän sitten ala muuallakaan selvittämään. Ei minusta kaikki ole ihan sillä selvä, että jaetaan tavarat... Kuitenkin on kai pakko ajatella pahinta. Jäänkö oikeasti yksinhuoltajaksi joksi en halunnut joutua millään hinnalla?! Osaisiko kukaan neuvoa minua tai antaa edes pieniä neuvoja millä helvetillä saan asian selkenemään vai lähdenkö vaan kävelemään? Pitääkö minun alkaa yhtä ilkeäksi ja lähtee esim. ryyppäämään noin vaan. Jos miehellä menoja niin vien sitten isovanhemmille? Karmii ajatus lapsen pommottamisesta!! Olen lähes toivoton...
viitaten, minkä ihmeen takia pitää hommata lapset kakaroina? Ilmoitit olevasi vähän päälle parikymppinen. "Miehesi" ikää et kertonut, mutta se on normaalia ettei monikaan parikymppinen mies jaksa kauaa mitään perhe-elämää. Suomi24 on täynnä vastaavanlaisia surkeita viestejä ihmisiltä, jotka ovat "pilanneet" elämänsä lapsia hankkimalla liian nuorena ja ennenkaikkea, surkeaan parisuhteeseen. Ottakaa nuoret äidit nyt järki käteen näissä asioissa, vaikka kuinka olisi vauvakuume yms niin lapsentekoa kannattaa siirtää edes niin kauan että se mies rauhoittuu ja aikuistuu. Kyllä luulen että jo ennen lapsentekoa siitä miehestä voi havaita jonkinlaisia merkkejä, onko tarpeeksi kypsä yms.
Lieneekö tässäkin tapauksessa sellainen tilanne että SINÄ olet sitä perhettä halunnut perustaa ja äijä on joutunut nöyrtymään naiviuttaan, vaikkei olisi vielä valmis. Tilanteessasi ei olisi mitään ongelmaa jos lasta ei olisi, tuonkaltaista miestä ei tarvitsisi katsella, mutta kun lapsen olette kerran tehneet, tilanne on sinänsä ongelmallinen. Eikä sinunkaan tilanteesi parikymppisenä YH-äitinä sinkkumarkkinoilla tule olemaan mikään houkutteleva ;) Joten, olisit miettinyt muutamaan kertaan ennenkuin päätit hankkia kakaran itsekin vielä kersana. Olisit hankkinut sen sitten edes 10 vuotta vanhemman miehen kanssa. Ei käy kateeksi... ;)
..eikö tuo jälkiviisaus ole aika mautonta!!
Kyllä meistä moni tekisi asioita toisin, jos saisi aikaa käännettyä takaisinpäin, mutta kun ei saa, joten turha tuhlata energiaa jossitteluun.
Tuskin meistä kovin moni katuu lastensa syntymää.
En minä ainakaan. Tuskin ilman lapsia tässä elämässä tarkoitusta olisi.
Olet aika uskomaton!!! Tuollalailla alat toisen valintoja arvostelemaan. Ethän sinä voi tietää perimmäisiä syitä tilanteesta ja näin ollen et voi arvostella tilannetta. Kyllähän mieskin on voinut haluta perhettä ja tullut sen perheen saatuaan toisiin ajatuksiin. Pitääkö naisesta tehdä se syyllinen, et se levitti haaransa ja puhui miehen ympäri?!! Itse taidat olla kolmenkympin huonommalla puolella ja sinkkuna. Kiukkuinen kun ei ole löytänyt sitä miestä joka voisi perustaa perheen kanssasi!
Kiitoksia kannustavasta viestistäsi. Voinen kertoa syyksi, että minulla oli sairaus jonka takia en olisi voinut enää jatkossa saada lapsia, joten tilanne oli nyt tai ei koskaan. Minä oli aikalailla sekavissa mietteissä. Mutta tämä ihana mieheni halusi tehdä lapsen kanssani. Ja oli täysillä mukana. Ja kyllä.. mies on liian nuori isäksi 24. Mutta on niitä vastuuntuntoisiakin miehiä nähty, myös nuoria sellaisia. Joten enemmin syyttäisin kotikasvatusta!! Ja vastaukseni väitteeseesi yh-äitinä sinkkumarkkinoilla..on erittäin hyvä itseasiassa. Olen todella kaunis ja vielä todella älykäskin. Joten miehiä riittäisi, eri asia haluanko niitä vierelleni enää ottaa..
Ja sinulla tuskin on itselläkään kaikki asiat hyvin..ainakaan sisimmässäsi, sillä ihmisillä joilla omat asiat ovat hyvin, ei ole tarvetta tulla kirjoittelemaan tämän sävyisiä viestejä. Mutta kiitos kannanotostasi.
kuvailet viestejä surkeiksi? miksi ihmiset ylipäätänsä täällä tekevät..jos asiat ovat hyvin, ihmisillä on varmasti muutakin tekemistä kuin keskustella netissä. viestit ovat surkeita koska ihmiset hakevat netistä tukea, kannustusta, tietoa..
harvoin kukaan tänne tulee hyviä asioita hehkuttamaan tai jos tulee..on silloinkin jotain vialla. mitä itse täällä lueskelet näitä surkeita viestejä? eikö itselläsi ole parempaa tekemistä?
tämä on mielestäni täysin höpöpuhetta. Luonteesta se on kiinni, ei fyysisestä iästä. 24-vuotiaina on saatu lapsia ja tultu isiksi maailman sivu. Silloin ollaan hedelmällisimmillään ja vielä voimissa hoitamaan pientä lasta. Lapsellisuudeksi sitä voi tuon ikäiseltä sanoa, jos ei osaa perheestään huolehtia, teinit on asia erikseen.
Tsemppiä sinulle, kyllä sinä vielä rakkauden löydät:)
Anna. Sivusta seuranneena sanon, ettei se parane vaan sama suuntaus jatkuu. Mene terapiaan, jos et pysty itse selviytymään. Kiinnitä nyt kaikki huomio lapseen ja ala ajatella, mitä muuta elämä eron jälkeen sinulle tuo. Valoa on putken päässä, jaksa ryömiä.
Mun oli ihan pakko kirjottaa sulle...
Itselläni on melkein samatilanne.
Paitsi, että meille on siunaantunut jo 2lasta:)
No, neuvoja en oikeen osaa antaa, kun olen niitä itsekin vailla.
Mutta itse olen tuollaista kestänyt 4 vuotta, josta kohta 3vuotta lapsen/lasten kanssa.
Meijän tilanne täällä kotona on tosin kärjistynyt jo niin, ettei esim. seksiä ole yhtään, jutellaan tavallisista asioista, mutta jos ottaa suhteen puheeksi niin heti loppuu juttelu lyhyeen..
Lapsien takia yritän olla mahdollisemman positiivinen tämän suhteen edessä.Eli jotta lapsille niin rakas isi ei lähde kotoa!Mitä vanhempi lapsistamme jo pelkää...
Mutta nyt on tainnut tulla minulle se piste i päälle.
Mieskun nyt on keksinyt oivantavan millä minua jokseenkin manipuloi, eli sanoo laittaneensa oman kämpän hakupaperit menemään.
Nyt jos yritän kysyä, että milloin laittoi ne niin sanoo vaan; Mieti Sitä!!
Että tällainen tilanne minulla.
V****aa kun kuitenkin jollain tapaa toista Rakastaa...
miehesi ei alkuunkaan ymmärrä, mitä menettäisi, jos hylkäisi oman perheensä.NÄinpä se menee, sitä, mikä on aina saatavilla ei osata arvostaa..ennenkuin seon menetetty
Heippa!!
Tapasin avopuolisoni kahdeksan vuotta sitten...elettiin niin että töistä kotiin joko baarin kautta tai sitten kaupan kautta.. syötiin jotain,juotiin muutama mies hiukan enemmän. Tahti jatkui ...mä huomasin oman ongelman ja tajusin lopettaa ajoissa.. mies jatkoi.. sanoin siitä että pitääkö vetää joka päivä...pitää mä olen tällänen jos ei kiinnosta ni se on sun ongelma, ajattelin apua sehän jättää mut jos valitan... halusin mennä eteenpäin... halusin perheen ok poika syntyi... mä hoidin pojan...mies joi... keskityin täysin poikaan ja rakastan sitä täydellä...ok tyttö synty... ostettiin talo... mies joi enemmän...sit alko oikesti vituttaa se...tuli rahavaikeuksia...se siis pelas ja joi...mä olin oikeesti niin pohjalla et mun oli pakko lähtee, koska mua alkoi jo pelottaa, mä jo toivoin et se olis kaatunut kännipäissää rappusissa ja satuttanut itsensä...nyt asun lasten kanssa vuokralla (HELMIKUUSTA LÄHTIEN)...talo myyty...mies sanoo etttä nyt uskon sua ja haluan että ollaan yhdessä edelleen...me ollaan yhdessä mutta eri osoitteissa...en vaan pysty päätämään miehestä irti...KOSKA HÄN EI KOSKAAN OLE HAUKKUNUT MINUA TAI OLLUT VÄKIVALTAINEN MINUA TAI LAPSIA KOHTAAN. HUMALASSA HÄN ON OLLUT HELLEMPI JA HALUNNUT ENEMMÄN LÄHEISYYTTÄ JA MINUA...Olen reilusti ylipainoinen eli läski....ja olin sillä hetkellä onnellinen kun joku haluaa olla minun kanssa.
Mietin, että onko se mahdollista,että kaikki ongelmat ovat hänellä hallinnassa?
Kyse on juomisen suhteen isoja määriä...
arki-iltoina 6-8 olutta....
viikonloppuna 30 olutta....
hän joi myös salaa...sillä loppu ajasta kun asuttiin yhdessä, niin laskin juomiset.....
Onko hän alkoholisti??????????????
SIIS HÄN JOI JOKA ILTA...IHAN JOKA ILTA!!!!!!!!
Olen umpikujassa... LUULEN OIKEASTI JOS MINULLA OLISI JONKIN NÄKÖINEN SUHDE UUTEEN MIEHEEN JA TUNTISIN LÄHEISYYTTÄ JA LÄMPÖÄ.....pystyisin ehkä lopettamaan....
Vitsi, tollasii ne miehet just on!!
Mutta hei älä anna vetää itsetuntoas ihan pohjalle.Sieltä on nimittäin tosi vaikee sitä nostaa..Tiedän itse kokemuksesta, olen juuri siinä projektissa, että nostan itsetuntoani sieltä jostain...
Nyt, mieheni on huomannut, että en olekkaan enään niin sorrettavissa kuin ennen..Siinä onkin ollu ukolla ihmettelemistä..
Tuolta kirjoituksestasi pisti silmään, Olen läski.
Hei nainen, jokainen on omanlaisensa, ja kyllä niitä ottajia on sinullekkin.Ei tarvitse edes mennä miettimään tollaisia , että sinua ei mukamas kukaan huoli...Höpöhöpö!
Olen sitä mieltä, että oli ulkokuori millainen tahansa, jos sydän on kultaa, niin sillä mennään eteenpäin.
Olisiko se hyvä, jos me kaikki naiset oltaisiin samanlaisii??
Jaksamisia sinulle...
Ja Näytä että sinussa on se jokin:)