Olen hieman päälle parikymppinen nainen. Kerkesin asua avomieheni kanssa neljä vuotta yhdessä ja lapsemme kera siitä kaksi vuotta. Raskaaksi tultuani alamäki alkoi. Lapsen isä ei selvästikään ollut valmis "tylsään perhe-elämään", jota minun mielestäni sen ei tarvitse olla. Mutta kuitenkin..
alkoi joka viikonloppuiset ryyppyreissut. Todella epäkunnioittava käytös minua kohtaan. Käytös oli myös hyvin ailahtelevaa, sillä aina välillä mies näytti parastaan ja oli ystävällinen. Illat kokonaisuudessaan töitten jälkeen vietti koneella ja pelaten. Eli vetäytyi selkeästi minusta ja lapsesta. Syyksi sanoi rankan työn ja sen että hänellä on siihen oikeus. Noh tottakai. Jokaisella on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta kunnioittaako silloin enää kumppaniaan? Jos minä uskalsin korottaa ääntäni tai sanoa, etten ole tyytyväinen tilanteeseen, lenti tavarat seiniin tai kohti minua. Hän käytti erittäin pilkkaavaa kieltä ja henkistä väkivaltaa, jota en varmaan halua sisäistää/uskoa vieläkään. Ne kummallisella tavalla unohtuu mielestäni. Kuukausi sitten muutin yhteisestä kodistamme lapsen kanssa ja olemme nyt asuneet erillämme. Hän ei ota viikonloppuisin lastamme hoitoon, hänellä on aina jotain muuta ja ryyppäämään on päästävä joka viikonloppu. Hän käy täällä aina välillä kylässä ja käyttäytyy minua kohtaan silloin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut (vaikka olemme asumuserossa!). Hänen äitinsä ei tiennyt erostamme/muutostamme selvästikään mitään, kun viimeksi puhuin hänen äitinsä kanssa puhelimessa enkä sitten maininnut minäkään. Avomieheni ei myöskään ole juurikaan puhunut kuin yhdelle kavereistaan ja tällekin maininnut asiasta noin ohimennen sivulauseessa.
Jos minä otan yhteyttä häneen, haluan jutella tilanteestamme, hän vaihtaa aihetta tai puhelimessa sanoo ettei nyt jaksa puhua ja laittaa luurin kiinni ja jo kliseeksi muodostunut lause "mä en nyt kerkeä"(..ja kiireitten syy on elokuvan katsominen, pelaaminen, netissä surffailu yms.) Kun itsekin kuuntelen itseäni, mietin miksi jaksan tätä? Miksi elättelen toivoa, että mies saisi jonkun "herätyksen" ja tajuaisi että me olemme lapsen kanssa hänelle tärkein asia? Elättelenkö turhaa toivetta? Olisiko aika antaa periksi? Mitä minä voisin tehdä?
alkoi joka viikonloppuiset ryyppyreissut. Todella epäkunnioittava käytös minua kohtaan. Käytös oli myös hyvin ailahtelevaa, sillä aina välillä mies näytti parastaan ja oli ystävällinen. Illat kokonaisuudessaan töitten jälkeen vietti koneella ja pelaten. Eli vetäytyi selkeästi minusta ja lapsesta. Syyksi sanoi rankan työn ja sen että hänellä on siihen oikeus. Noh tottakai. Jokaisella on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta kunnioittaako silloin enää kumppaniaan? Jos minä uskalsin korottaa ääntäni tai sanoa, etten ole tyytyväinen tilanteeseen, lenti tavarat seiniin tai kohti minua. Hän käytti erittäin pilkkaavaa kieltä ja henkistä väkivaltaa, jota en varmaan halua sisäistää/uskoa vieläkään. Ne kummallisella tavalla unohtuu mielestäni. Kuukausi sitten muutin yhteisestä kodistamme lapsen kanssa ja olemme nyt asuneet erillämme. Hän ei ota viikonloppuisin lastamme hoitoon, hänellä on aina jotain muuta ja ryyppäämään on päästävä joka viikonloppu. Hän käy täällä aina välillä kylässä ja käyttäytyy minua kohtaan silloin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut (vaikka olemme asumuserossa!). Hänen äitinsä ei tiennyt erostamme/muutostamme selvästikään mitään, kun viimeksi puhuin hänen äitinsä kanssa puhelimessa enkä sitten maininnut minäkään. Avomieheni ei myöskään ole juurikaan puhunut kuin yhdelle kavereistaan ja tällekin maininnut asiasta noin ohimennen sivulauseessa.
Jos minä otan yhteyttä häneen, haluan jutella tilanteestamme, hän vaihtaa aihetta tai puhelimessa sanoo ettei nyt jaksa puhua ja laittaa luurin kiinni ja jo kliseeksi muodostunut lause "mä en nyt kerkeä"(..ja kiireitten syy on elokuvan katsominen, pelaaminen, netissä surffailu yms.) Kun itsekin kuuntelen itseäni, mietin miksi jaksan tätä? Miksi elättelen toivoa, että mies saisi jonkun "herätyksen" ja tajuaisi että me olemme lapsen kanssa hänelle tärkein asia? Elättelenkö turhaa toivetta? Olisiko aika antaa periksi? Mitä minä voisin tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt lapsen astutua kuvioon hän ei saakkaan kaikkea huomiotasi,lapsi on hänelle vieras eikä juuri näköjään halua edes tutustua.Laitappa tieto kiertämään turhaan sinä hänen typeryyttään siellä pidät pimennossa.Ala vaatia elatus apu ja ala elämään omaa elämääsi.Käytä apuna isovanhempia siis molempia mikäli ovat halukkaita.Sinä olet äiti ja isä on mikä lie hunsvotti,mutta lapsesta se vastuu on hänenkin kannettava.Nosta nyt tyttö nokka pystyyn ja pistä tuulemaan.Turhaa salailla tilannettaan kavereilta tai vanhemmilta,parempu kun kerrot asian oikean laidan.
En oikein osaa sanoa mitä tuossa tilanteessa tulisi tehdä.. itse olin samanlaisessa tilanteessa, toki ilman lasta. Hän käyttäytyi juuri tuolla tavalla ja lopulta kun halusin kokonaan erota hän alkoi piinaamaan minua yms. vaikka olimme eronneet hän ei selvästikään ollut kertonut vanhemmilleen eikä kavereilleen, hänen kaverinsakin tiesi vain koska itse kerroin... joo mut mikä oli täs asian pointti en osaa sanoa.. Toivotan vain sinulle voimia ja toivottavasti saat asiat kuntoon!
tälle sun lapsesi isälle että vaadit häneltä elatusapua mikä on nykysin, ainakin työttömältä isukilta, 120 emerssonii kuukaudessa minimissään ja pistä oikeesti lusmu koville!
Sehän se sut pani tähä tilanteeseen!
Nii, se elatusapu on ulosottokelponen tai jos isuliini ei pysty maksaa, niin kunta/kaupunki kyl maksaaaaaaa.