Uskon kyllä melko vahvasti siihen, että parisuhdemarkkinoilla merkkaa melko paljon se, miten aikaisin on ensimmäisen kerran ollut kosketuksissa toiseen sukupuoleen.
Tämä on erityisen totta nimenomaan miehien kohdalla. Jos mies on oppinut siinä varhaisteini- /teini-iässä miten naisten kanssa toimitaan, ja jos ennenkaikkea on siinä iässä saanut naisilta hyväksyntää, niin pullat ovat hyvin uunissa.
Silloin itsetunto asian suhteen on kunnossa ja kokemus on osoittanut jo erilaisia fyysisiä ja henkisiä työkaluja, joilla naisen mielenkiinto ostetaan/ylläpidetään.
En toki väitä, etteikö suhteilu voisi alkaa menestyksekkäästi myöhemminkin ja ettei mies voisi tulla vanhemmalla iällä suosituksi hameväen keskuudessa.
Mutta kyllä minun mielestäni kortit yleisestiottaen jaetaan varhaisteini- /teini-iässä. Reilua tai ei.
Tämä on erityisen totta nimenomaan miehien kohdalla. Jos mies on oppinut siinä varhaisteini- /teini-iässä miten naisten kanssa toimitaan, ja jos ennenkaikkea on siinä iässä saanut naisilta hyväksyntää, niin pullat ovat hyvin uunissa.
Silloin itsetunto asian suhteen on kunnossa ja kokemus on osoittanut jo erilaisia fyysisiä ja henkisiä työkaluja, joilla naisen mielenkiinto ostetaan/ylläpidetään.
En toki väitä, etteikö suhteilu voisi alkaa menestyksekkäästi myöhemminkin ja ettei mies voisi tulla vanhemmalla iällä suosituksi hameväen keskuudessa.
Mutta kyllä minun mielestäni kortit yleisestiottaen jaetaan varhaisteini- /teini-iässä. Reilua tai ei.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Toiset ovat rakastettavempia kuin toiset,näinhän se menee,ihminen on sama vaikka vuodet vierii.
Varmasti on olemassa poikkeustapauksia,esim. ulkonäön menetys tai joku vastaava.
Tai toisinpäin,henkilö on voinut laihduttaa,harrastaa kehonrakennusta,parantua aknesta,paniikkihäiriöstä jne jne...
Peli pyörii kokoajan,ei ole takeita.
Se joka on kerran ulkonäkönsä vuoksi, esim. lihavuus tms., saanut ei-kiinnostavan leiman otsaansa ei menesty vaikka hän tekisi itsestään kuinka haluttavan, eli laihduttaisi ja tekisi muitakin parannuksia itseensä.
Ei ainakaan ne samat ihmiset kiinnostu jotka on jo kerran tyrmänneet tuon ulkonäkönsä vuoksi epäkiinnostavan ihmisen. Ei yksikään sellainen joka on jo kerran nähnyt sinut ei-parhaimmillasi, enää kiinnostu sinusta vaikka tekisit itsellesi mitä parannuksia tahansa. Eikä nekään välttämättä jotka eivät ole sinua koskaan aiemmin nähneet, se huonon onnen kantamoinen jatkuu läpi elämän kun on kerran huonoihin kirjoihin merkattu tässä maailmassa.
Eli jos on kerran päästänyt itsensä "huonoon kuntoon" niin vaikka muuttuisi ja eroa nykyisellä ja entisellä huonomman näköisellä olisi kuin yöllä ja päivällä, niin ei se menestys parane vaan on ja pysyy heikonlaisena.
ei ole noin,kokemusta on.
Kerro nyt vähän edes että missä kohtaa olin väärässä.
Näin se on. Havaintoni omalta kohdalta ja lähipiiristä tukevat aika selvästi tätä ajatusta.
Kuinka moni muistaa 5.luokalta jätkät jotka "seukkasi" ensimmäisenä? No, monellako näistä sankareista on nykyäänkin tyttöystävä, ja exiä tusinoittain?
Muistaako kukaan sitä hiljaista ja ujoa poikaa josta kukaan ei pitänyt? Ei ollut tarpeeksi jännä ja räväkkä? Onko hänellä ollut yhtään mitään äxöniä, uskalsiko hän edes ottaa osaa vanhojentasseihin tietäessään jäävänsä vaihtokarsinaan, kävikö hän koskaan koulun diskoissa tietäessään jäävänsä nurkkaan, ja onko hän vieläkään yli kymmentä vuotta myöhemmin pitänyt kädestä ketään muuta kuin äitiään ja ehkä mummoaan joskus nappulana?
Voin kertoa että ne jotka kelpaavat, kelpaavat jo limudiskoissa ja ne jotka eivät niin eivät edes vanhainkodin joulutansseissa.
Joulutansseja odotellessa...
Että jonkun sosiaalisen oikeudenmukaisuuden mukaan on tietenkin väärin että ne jotka sattuvat olemaan kiinnostavia esiteini- ja teini-iässä, saavat sitä kokemusta, jonka perusteela heille syntyy luonteva itsetunto ja toimintatavat suhdeasioissa.
Mutta valitettavasti sellaista sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei ole. Eikä sellaista voi ollakaan. Ihmisiä voidaan sosiaalisesti tukea ja kannustaa, mutta ketään ei voi pakottaa olemaan suhdemielessä toisista kiinnostunut jos ei vaan ole.
Tietyllä tavalla minusta olisi tärkeää, että vanhemmat kannustaisivat vahvasti nuorta lasta pienestä pitäen sosiaalisiin aktiviteetteihin. Jos lapsen annetaan ola liikaa yksinään, omissa puuhissaan, niin se voi kostautua pahimman kautta vanhempana, esimerkiksi juuri tällä tavoin suhdemarkkinoiden osattomuutena.
Ja koska lapset eritoten saattavat olla erittäin jumia ja pahimmat traumat yleensä saavat alkunsa ala- ja yläasteikäisenä, niin vanhempien olisi myös tärkeää huolehtia lapsensa pärjäämisestä toisten joukossa. Fyysiset harrastukset eivät ainakaan haittaa joukossa pärjäämisessä. Ainakaan mitä tulee poikalapsiin.
Kuulostaa ohjelmoinnilta, mutta en tarkoita että lasta nyt tarvitsee mihinkään hampaat irvessä pakottaa. Jonkinlaista ohjaamista kyllä kannattanee harrastaa, koska mitäs vanhemman rooli muutenkaan on kuin ohjailemista ja opettamista.
... mutta naisena vastaan tähän näin: pienellä paikkakunnalla sain lapsuudessa/teini-aikoina sen leiman otsaan etten ole kiinnostava. Ei paljon pojat tulleet juttelemaan, haukuttiin läskiksi vaikka en sitä edes ollut. Itkin omaa rumuuttani ja häpesin kroppaani. Nyt ikää 30v, edelleen ne arvet painaa jossain ja vaikka Helsingissä pystyy aloittamaan tavallaan alusta, niin on vaikeuksia. Rehellisesti kun sanon niin olen saanut nyt aikuisiällä tosi paljon positiivista huomiota ulkonäöstäni. Mutta ongelma on se etten USKO SITÄ. Koska silloin teininä kun rakentaa minäkuvaansa poikien silmissä niin sain kuulla vain että olen kamala! Tosin tuossa muutama vuosi sitten törmäsin yhteen pahimmista arvostelijoistani joka sanoi humalapäissään mulle että "sä olet vieläkin niin v***tun leuhka tosta kauneudestasi" ja yritti kähmiä ja vongata seksiä vähän myöhemmin... huh huh sanon minä... että ei se pojat nyt aina niin ihanaa ole tämä naisenkaan elämä.
Kyllä nämä lapsuusajan jutut toimivat sukupuolesta huolimatta. En siis tarkoita, etteikö naisilla voisi olla aivan vastaavanlaisia ongelmia.
Sitä vain miehenä ajattelee enemmän miehen näkökulmasta.
Sehän kaikkein pahinta on, että nimenomaan ei enää usko mihinkään, kun trauma pääsee tarpeeksi syväksi. Inhimillinen tragedia on sellainen joka kerta.
Itselläni on niin että jos joku antaa positiivista palautetta, niin uskon sen olevan kohteliaisuutta tai muuten vain vilpillistä. Näin siitä huolimatta, että kukaan ei koskaan minua rumaksi ole haukkunut.
...tuohon "naisen näkökulmaani" että muistan kyllä itsekkin kouluajoilta kuvailemiasi poikia. puhuttiin kesällä juuri yhden ystävättären kanssa tästä samasta aiheesta, ja naurettiin että kuinka se kuppi on kääntynyt ihan toiseen suuntaan. Ne kovat kundit joihin (minäkin) kaikki tytöt oli umpirakastuneita pääsi hätinä peruskoulun läpi ja hakeutui paikalliseen tehtaaseen töihin ja on suoraan sanottuna ihan rappiolla/sivistymättömiä moukkia. Ja ne kiltit pojat muutti kaupunkiin ja opiskeli ja hommasi itselleen hyvän työn ja toivottavasti myös sen elämän ;) Ja harmiteltiin kun ei silloin tajuttu paremmin!
Mutta siis edelleen tiedän tasan mitä tarkoitat, positiivisen palautteen puute tietyssä herkässä iässä on sekin haavoittavaa. oikein nyppii kun ei voi uskoa sitä jos joku sanoo jotain kaunista, kun kommentti saattaa tulla ihan sellaiseltakin ihmiseltä joka ei taatusti yritä mitään huijata/hyötyä. Saatikka sitten jos sen sanoo joku mies, silloinhan mä melkein vetäsen turpaan että "älä sika yritä!" hehe.
Näinhän se menee ja kannattaa unohtaa naiset. Keskittykää positiivisiin asioihin elämässä ja tehkää rahaa. Eipä ole äpäröitä elätettävänä ja tartte tapella jonkun kulahtaneen horoperseen kanssa tapaamisoikeuksista :D
Ei hyvää päivää, kyllä kannattaa katsella positiivisia puolia elämästä.
osoittaa kyllä sen että olet kaikkea muuta kuin unohtanut heidät.
Siinä on kaikki oleellinen tiivistetyssä muodossa.
Siis, kaikki, kiitos.
.... sillä luin jostain tutkimuksen, että miehet, joilla on sisar ja naiset joilla on veli, tulevat keskimäärin paremmin toimeen vastaikkaisen sukupuolen kanssa. Koulutettu lapsesta asti siihen toiseen maailmaan. :-))
Saattaa myös auttaa asiaa. Siis siinä mielessä, että useinhan tytöt ihastuvat juuri veljensä kavereihin tai pojat sisarensa kavereihin.
Eli välittömässä lähipiirissä on "metsästysmaata" ja luonnollinen tapa tavata vastakkaisen sukupuolen edustajia.
siskon kaverit pitivät mua ainan säälittävänä luuserina koska en ollut seurustellut. Yleensä kun siltä vanhemmalta pojaltakin halutaan sitä kokemusta niin ei mitään mahdollisuuksia saada kun ei kokemusta ollut. Oisinpa kuollut jo silloin teini iässä niin ei tarvis tätä paskaa enäää kestää.
höpö höpö - sitä vain on niin ujo, että ei saa pihalle ihastusta kuin töksähtäen
mä ainakin olen ollut moneen kaverini veljeen / tutun veljeen tosi pihkassa (parhaan kaverin veli, veljen tyttöystävän veli, pari veljen kaveria.... ehkä noista yksi oikeasti tärppääkin).
Ja tuo on hyvä pointti, että sisaruspiirissä saa tavata neutraalisti vieraiatakin vastakkaisen sukupuolen edustajia toistuvasti - ilman paineita; eli eri tavoin kuten esim. nämä suomi24 treffit.
Näin on närästys. Aika 100%:sti allekirjoitan tämän ja hemmetin monta muuta mielipidettä tästä ketjusta... kolmekymmpisenä miehenä joka ei ole ikinä naisen lämpöä tuntenut.
Periaattessahan minussa ei ole mitään oikeaa "vikaa", mutta hieman ujolta pojalta sitten lyötiin itsetunto lyttyyn juuri ylä-asteen paikkeilla. Ei mitenkään pahasti, mutta sekin vähä riitti tappamaan uskalluksen sosiaalisissa asioissa moneksi vuodeksi, jonka jälkeen ei sitten enää tässä iässä meinaa "kehdata" naisen perään juosta kun ei osaa eikä uskalla...
Siskoja tai veljiä jos olisi ollut, niin ehkä olisi ollut vähän paremmat valmiudet selvitä konflikti tilanteista... Tilanteisiin jossa lauma alkaa järkäämään nokkimajärjestystä. Yläasteella tulikin sitten aika radikaaleja yllätyksiä kun sai ihmetellä miksi valtaosa "kavereista" muuttui mulkuiksi.
Koulu ja vanhemmat kasvattivat minut kiltiksi ihmiseksi, kelpo opiskelijaksi/työntekijäksi. Nuoruuden ikätoverit kasvattivat minusta aran, vetäytyvän väistelijän. Itse yritän korjata vahinkoa, mutta aloitin liian myöhään.
Toivon että jokainen joka saa joskus jälkeläisia, ainakin miespuolisia pitää huolen myös siitä että henkistä kasvatustakin tulee. Itse ainakin vannon että yritän tehdä parhaani jos tässä maailmassa pääsen pariutumaan ja lisääntymään. Kilttiä lasta ei saa pääästää maalitaulu selässä murrosikään prkl! Poskea kääntämällä ei todellakaan saavuta mitään, jossei osaa myös lyödä tai ainakin ottaa turpaan nyrkit pystyssä ärräpäiden lentäessä tarpeen vaatiessa.
Vuosia myöhemmin luokkakokuksien aikaan, minulla onkin yllätten ollut "työkiireitä"...
Naisilla on ehkä se etu että vaikka paskaa sataa niskaan niin kiinnostusta vastakkaiselta sukupuolelta tulee (myöhemmässä vaiheesa) jos ei ihan pysyvästi neljän seinän sisälle lukkiudu. Miehen pitäsi oppia vielä metsästämään.
Nyt alkaa elämän korttipeli näyttämään siltä että aika melko marginaalisilla hanskoilla pitäisi kokeneemmilta pelaajilta saada vietyjä isoja potteja hyvinkin lyhesssä ajassa ennen kuin on totaalisesti pelistä ulkona. Mutta ehkä sitä vielä uskaltaa toivoa että noin 15v myöhässä liikkeelle lähtenyt saattaa onnistua... Mutta en kuitenkaan löisi vetoa itseni puolesta.
paikkaansa. Tottakai menestys parisude markkinoilla ruokkii itseluottamusta, mutta kyllä korttipakkaa jaetaan uudelleen läpi elämän, jos vain itse huomaa kädessään olevien korttien muuttuneen. Se, joka oli teinini kaikkien tyttöjen unelma, voi olla myöhemmin ylipanoinen, huonokuntoinen, alkoholisoitunut, työtön. Toisaalta sellainen jolla ei ollut lainkaan menestystä teininä, voi siistinä, koulutettuna, liikunnallisena, hauskana... kelvata vähän vanhempana. Samoin naisten ja miesten odotukset kumppanin suhteen muuttuvat iän myötä. 20v iässä haaveillaan usein toisenlaisesta kaverista kuin vanhempana. Ihmisten "markkina-arvo" siis vaihtelee jatkuvasti ja siihen voi myös itse vaikuttaa.
naisten markkina-arvoteorioihin, koska itse ovat
lunttujen lunttuja ja vanhoja panopatjoja ja vielä kehtaavat puhua, että fiksut miehet kelpaavat ehkä juu....huhhhuhhhhhhhh
Voi teitä, te mäkäräiset akat.
Ne seksilelut varmaan päihittävät mennen tullen tuollaisten visvaisten ämmien pelivärkit...phyi!
että jos jää nuorena kaikesta paitsi, niin se uo useille päähän sellaisen esteen menestymiselle.
Kun on nuorena oppinut, että ei kelpaa, niin saattaa vanhempanakin olla koko ajan sitä mieltä. Itsetunto on tuoloin kasvanut kieroon ja vaikka olisi kuinka menestynyt ja upean näköinen, niin ei itse usko olevansa juuri mikään. Täaisesta on esimerkkejä.
Eli jos nuoruuden kokemukset eivät ole vaikuttaneet itsetuntoon, niin sittenhän voi tapahtua mitä tahansa.
... ja ymmärrän täällä kirjoittaneiden tuskaa siitä kuinka aikuisena pitää opetella niitä samoja taitoja mitä ne muut opetteli silloin teininä. MUTTA sille ei voi mitään jos niin on käynyt, mullekin kävi ja silti mä jääräpäisesti suuntaan nokkaani kohti vaikeuksia, opettelen ja erehdyn ja teen itsestäni narrin... kieltäydyn uskomasta etten voi tässä iässä opetella ja jonain päivänä osata näitä ihmissuhde kuvioita! Mä voin itse päättää jäänkö tuleen makaamaan ja valitan, vai taistelenko. Periksi en anna koskaan. (Nainen 30v)
niin tiukasti kiinni, ettei se avaudu millään. Se, että itse on onnistunut tekemään muutoksen ei tarkoita sitä, että siihen pystyy joku toinen.
Monella voisi ihan oikeasti olla syytä mennä lääkärille puhumaan, siis psykologille jos se on mahdollista, lisäksi lääkkeet voivat olla ihan paikallaan.
Parastahan olisi tietenkin saada positiivista palautetta, mutta mistä sitä saa? Ei sitä mistään saa, niinkuin spontaanisti
... en tarkoittanutkaan moralisoida että "tehkääs näin niin pelastutte" vaan yritin kannustaa siihen että itse tekee asioille jotain. Menee sit vaikka juttelemaan jollekin asiantuntijalle, eikös sekin ole yrittämistä? (nainen 30v)
kortit jaetaan siinä samaisessa teini-iässä, vaikka nyt ei menisi avioon siinä iässä, mutta yleensä tuollaiset henkilöt jäävät noin kolmikymppisinä yksin, kun raju elämänkaari on eletty eikä mikään enää kiinnosta.
Korkeintaan niitä yhdenyönjuttuja ja siihen se sitten päättyykin.
Myöhemmällä iällä, jos menee suhteeseen, se usein myös kestää ja mies on isäksi kypsä.
Mies saa kiittää arvostelukykyään siitä, ettei ole sekoillut naisviidakoissa, josta saa vain tyhjän sisikunnan ja oman henkisen kehityksen pysähtymisen, jos siihen on mahdollisuuksia edes.
Tunnen monia miehiä, jotka ovat parhaassa iässä, eronneina ja monen suhteen loputtua, jääneet yksin, koska ei omanarvontunne kestä enää yhtäkään iskua ja jotenkin se elämä ei enää kiinnosta, koska sitä rakkautta ei saa kuin apteekin hyllyltä eikä itsellä ole mitään annettavaa.
No ilmankos. Mä olin kauhean kova itkettämään tyttöjä jo pienenä. Ne halus seukata mutta mä annoin vain pakkeja.
Sama on sitten jatkunut. Tosin nykyään osat on vaihtunnu kun ne on tytöt jotka pakkeja antaa ja minä itken. Paha saa palkkansa...
Yhyhyynyyyh.
oli sitten siinä.
Niin, mä en ollut vielä kypsä seurustelemaan yläasteella ja muutenkaan en ollut näitä suosittuja. En silloin enkä nykyäänkään. Jotkut ihmiset vain eivät löydä sitä kumppania tai eivät kelpaa kellekään. Välillä oikein miettinyt, että mikä minussa on vialla, olen kyllä aika ristiriitainen ihminen signaaleja antelen ihan vääriin aikoihin ja väärille ihmisille ;D
niin et voi aivan kelvoton olla!
Niin, salainen paheeni :DDD
Ulkokuori kai sitten on sellainen, että luulis, etten semmoisesta tykkäisi. Olen muuten tartuttanut jo "paheeni" teini-ikäseen siskonlikkaankin ;)
, tiedän... Itse en osaa antaa signaaleita, saati vastaanottaa.
T: edellisenkin vastauksen kirjoittanut.
Mustakin kiinnostuu (joskus harvoin) sellaiset miehet, jotka eivät herätä minkäälaista tunteita. Enkä minä mitään flirttailla osaa :)