Tältä palstalta saa usein lukea tarinoita, joissa aviopuoliso on jättänyt miehen/vaimon monen vuoden avioliiton jälkeen antamatta mitään selitystä toiselle. Yleensä kuukausien myötä paljastuu kuitenkin taustalta kolmas osapuoli. Haluaisinkin kuulla niiden ihmisten kommentteja asiasta, jotka ovat hylänneet entisen aviopuolisonsa toisen naisen/miehen takia mutta eivät kertoneet puolisolleen todellista syytä. Painaako teitä koskaan syyllisyys käytöksestänne? Oletteko jälkeenpäin katuneet sitä, ettette olleet erotilanteessa rehellinen? Mietittekö koskaan sitä miten ex-puolisonne selvisi tilanteesta? Oletteko edelleen sitä mieltä, että oli viisainta olla kertomatta eron todellista syytä? Mikä sai teidät päätymään tallaiseen ratkaisuun?
Kysyn siksi, että yritän itse jotenkin ymmärtää ex-puolisoni käytöstä..
Kysyn siksi, että yritän itse jotenkin ymmärtää ex-puolisoni käytöstä..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen naimisissa ja olen aina kuvitellut, että tämä kestää lopun elämääni. Liittomme on tasaisen rauhallinen, mitään isompia ongelmia ei ole ja rakastan miestäni, mutta... olen tavannut yhden miehen joka on vienyt jalat altani täysin. Tuntuu kuin me olisimme yhtä ja täysin samalla aaltopituudella. Olen rakastunut häneen ja hän on vapaa ihminen. Seksisuhdetta meillä ei ole, koska en pysty siihen, kun olen naimisissa. Mutta, syyllisyys painaa ihan hirveästi jo näistä tunteista vierasta miestä kohtaan. En haluaisi särkeä perhettä, mutta tahdon myös olla onnellinen. Ja tietty ei siitä mitään takeita olisi, että tulisin onnelliseksi tämän toisen miehen kanssa. Tosi vaikea tilanne, ahditaa kaikkien puolesta.
Vuosia sitten rakastuin toiseen mieheen. En kyennyt jatkamaan avioliittoani (ei lapsia), pakkasin tavarani ja häivyin hyvin vähin selityksin. Ajattelin, että pelkkä yllätysero ottaa miehelle niin koville, että tieto rakastumisestani toiseen mieheen olisi ehkä murtanut hänet. No, nyt olen oppinut oman kantapääni kautta, että totuus ei tapa, mutta valehtelu ja epätietoisuus rikkoo ihmisen. San siis maistaa omaa lääkettäni, kun menin myöhemmin naimisiin sittemmin tapaamani miehen kanssa ja hän petti ja teki saman epärehellisyystempun minulle.
Niin, olen samaa mieltä kanssanne, että se oli minulle ihan oikein ja ehkä paras opetus mitä koskaan olen elämässäni saanut. Olen ajatellut, että jos saan kolmannen mahdollisuuden, sitä en missaa ja toivottavasti se kolmas on joku yhtä kokenut ja kokemastaan oppinut :)
Valitsin toisin eli kerroin miehelleni totuuden (rakastuminen, seksisuhde). Näinkin päin on ollut rankkaa, syyllisyys ja häpeä painavat. Oma virheeni oli, että vaikenin ja valehtelin niin pitkään. Hyvän puolison tuskaa on vaikeaa kestää, itseinho omasta epärehellisyydestä ja pelkuruudesta on ollut syvä. Ero tulossa. Jos jotakin tästä opin, niin rehellinen pitäisi uskaltaa olla, kunnioittaa sillä tavalla toista. Itse rakastumista en kadu.
Olen miettinyt (=ketjun aloittaja) ex-puolisoni motiiveja. Hän totesi vaan kylmästi, että nyt puuttuu huuma 13 vuotta kestäneestä suhteesta ja halusi eron välittömästi. Ei suostunut keskustelemaan, ei terapiaan, ei mihinkään. Shokki oli minulle hirveä. Takana oli kuitenkin niin monen vuoden normaali suhde (ei alkoholismia, ei väkivaltaa, ei suuria kriisejä). Toipuminen otti aikaa ja takapakkia tuli niin että raikasi, kun harkinta-ajan jälkeen selvisi, että taustalla oli kolmas osapuoli. Tämän vaihtoehdon ex-puolisoni oli kieltänyt jyrkästi.
Omalta kohdaltani olisin toivonut kertarysäystä. Rehellisesti kerrottuna, että näin nyt on käynyt. Totta kai totuus olisi sattunut mutta enemmän se sattui, kun ensin mietin puoli vuotta itsekseni mikä vika minussa on, kun en enää yhtäkkiä kelpaakaan.
Rakastumisia sattuu mutta toivottavasti rakastuneilla on myös sen verran selkärankaa, että uskaltavat kertoa koko totuuden. Eikö meistä jokainen ole edes sen verran velkaa kumppanille, jonka kanssa on vuodet jakanut...
Luulen omasta kokemuksesta, että kertomista estää häpeä. On aika vaikeaa katsoa itseä peiliin, kun tietää valehdelleensa ja pettäneensä vilpitöntä ihmistä. Vaikeneminen - vaikka onkin pelkurimaista - on inhimillistä. Itsekin ensin ajattelin, että loukkaan vähemmän kun olen hiljaa. Nyt ajattelen samalla tavalla kuin sinä: olisi ollut paljon reilumpaa kertoa heti.
Meillä tilanne on johtanut siihen, että on neljä kärsivää ihmistä: me jotka rakastuimme ja meidän puolisot. En oikein usko, että totuuden kertomisen jälkeen kukaan meistä selviää. Avioliittoihin on tullut syvät haavat ja epäluottamus, rakkaussuhteeseen tietoisuus siitä, kuinka paljon olemme aiheuttaneet tuskaa toisille.
Luulen, että miehesi tuntee syyllisyyttä. On vaan tosi vaikeaa myöntää itselleen ja toiselle toimineensa väärin.