Ollaan seurusteltu 2v avomieheni kanssa, vajaa vuosi asuttu yhdessä. En ollut täysin varma miehestä (mm. luonteidemme vastakohtaisuus monessa arkielämään vaikuttavassa asiassa), kun muutimme yhteen, mutta ajattelin varmuuden tulevan viimeistään sen yhdessäelon myötä, tai sitten ei. Ehkä on käynyt jälkimmäisellä tavalla, ja mietin mitä nyt pitäisi tehdä.
Mies sai oman alansa unelmatyöpaikan toiselta paikkakunnalta, joka on sen verti kaukana, että sinne pitäisi muuttaa. Mikään ei periaatteessa sido minua tänne, sillä olen itse juuri valmistunut ja nyt vailla töitä. Mies on ehdottoman sitoutunut minuun, ja toivoo tietysti minunkin olevan häneen. Hänen hartain toiveensa on, että muutan hänen kanssaan uudelle paikkakunnalle ja perustetaan perhettä pian jne.
Kaikki kuulostaa hyvältä, haluan itsekin perheen ja kyllähän me miehen kanssa halutaan monia samoja asioita, mutta olemme ihmisinä täysin erilaisia. Meillä on eri taustat, erilainen parisuhdehistoria (minulla yksi vakava suhde ollut ennen eikä muuta, miehellä kymmeniä-satoja yhdenillanjuttuja...tämä on aiheuttanut eri yhteyksissä päänvaivaa, mikä varmaan sitten johtuu minusta?), erilainen suhteutuminen mm. rahaan ja työhön (perhe kyllä kummallakin etusijalla) ja niin edelleen.
En ole koskaan tiennyt, rakastanko häntä. Ei saisi entisiin vertailla, mutta edellisessä suhteessa olin varma rakkaudestani. Johtuukohan se sitten siitä, että se oli ensimmäinen suhde, nuoruuden sinisilmäisyyttä? En kuitenkaan nykyään suunnittele tulevaa hymyillen, vaan enemmänkin pelkään ja varaudun, en uskalla enää tehdä rohkeita valintoja. Mietin enemmän järjellä (?) kuin sydämellä nykyään. Järki kai sanoo, että lähde tämän miehen mukaan, joka olisi hyvä isä, jonka kanssa voin kenties elää hyvän elämän. Kuitenkaan en ARVOSTA häntä ihmisenä niin paljon, että esim. ajattelisin haluavani elää JUURI tämän ihmisen kanssa lopun ikääni. Syitä arvostuksen puutteeseen on monia, mm. yhteiselon aikana pinnalle pukanneet suvaitsemattomat puheet eri asioihin liittyen (kuitenkin hyvin perusteltuina), suuttuessaan saattaa raivostua niin että saa minut itkemään, joskus myös pelkämään väkivaltaa (sinänsä outoa, sillä ei ole minuun koskenut koskaan..silmissä kuitenkin sellainen katse). Minä kuulemma provosoin häntä käyttäytymään niin, mitä en todellaakaan voi kieltää joissain tilanteissa. Jotenkin miehen ehdoton luonne tekee minut ehdottomammaksi, pidän entistä enemmän kiinni omista periaatteistani ja tarpeistani.
Kuitenkin suhteessamme on paljon hyvää, mm. voidaan keskustella kaikesta, ei jäädä hautomaan...on hellyttä ja läheisyyttä, seksiä...mutta tämä epävarmuuteni aiheuttaa sen, että itselläni näistä kaikista nauttiminen jää vajavaiseksi. Seksiin teen aloitteita, mutta huomaan muun hellyyden jääneen vähemmälle. Hyvin harvoin menen halaamaan miestä oma-aloitteisesti.
En tiedä, onko minulla jonkinlainen etsikkoaika elämässäni, sillä kaiken pitäisi olla hyvin. En vain tiedä rakastanko. En tunne enää mitään verrattuna siihen, mitä olen joskus tuntenut...mitä olen kyennyt tuntemaan miestä kohtaan. Kuitenkin haluaisin perheen, halusin sitä jo aiemmassa suhteessa. Pelkään jääväni tyhjän päälle, että kyse onkin vain omasta "ongelmaisuudestani"...että tällaista se sitten lopulta on. Avokkini kosi minua muutama kuukausi sitten, mutten pystynyt sanomaan kyllä. Sanoin että tarvitsen enemmän aikaa, että se on niin iso asia. Enpä tiedä...jos olisin rakastunut ja varma, eikö 1,5 vuoden sisällä jo luulisi jotain tietävän, haluaako toisen kanssa todella elää.
Tämä on hyvin vaikeaa, mies on myös voimakas ja määrätietoinen luonne...samalla herkkä ja tunteellinen, sydämeni särkyy kun mietin hänen pakkaavan kapsäkkinsä yksin. Tuntuu, että "velvollisuuteni" on seurata häntä ja tehdä hänet onnelliseksi olemalla vain oma itseni. Hän todella rakastaa minua, sen näkee ja tuntee...ja nyt kun asia on näin, en itse löydä sisintäni.
Aikaa työn alkamiseen on kuukausi, ja asunto hakusessa...kaksioon mahtuu yksi tai kaksi, mutta ei tästä tule mitään ellen tee päätöstä. Tähän en voi yksin jäädä, joko muutan yksin tänne, tai hänen mukanaan sinne. Kannattaako ottaa riski, vai voiko sen ottaminen repiä minut entistä enemmän kappaleiksi?
Mies sai oman alansa unelmatyöpaikan toiselta paikkakunnalta, joka on sen verti kaukana, että sinne pitäisi muuttaa. Mikään ei periaatteessa sido minua tänne, sillä olen itse juuri valmistunut ja nyt vailla töitä. Mies on ehdottoman sitoutunut minuun, ja toivoo tietysti minunkin olevan häneen. Hänen hartain toiveensa on, että muutan hänen kanssaan uudelle paikkakunnalle ja perustetaan perhettä pian jne.
Kaikki kuulostaa hyvältä, haluan itsekin perheen ja kyllähän me miehen kanssa halutaan monia samoja asioita, mutta olemme ihmisinä täysin erilaisia. Meillä on eri taustat, erilainen parisuhdehistoria (minulla yksi vakava suhde ollut ennen eikä muuta, miehellä kymmeniä-satoja yhdenillanjuttuja...tämä on aiheuttanut eri yhteyksissä päänvaivaa, mikä varmaan sitten johtuu minusta?), erilainen suhteutuminen mm. rahaan ja työhön (perhe kyllä kummallakin etusijalla) ja niin edelleen.
En ole koskaan tiennyt, rakastanko häntä. Ei saisi entisiin vertailla, mutta edellisessä suhteessa olin varma rakkaudestani. Johtuukohan se sitten siitä, että se oli ensimmäinen suhde, nuoruuden sinisilmäisyyttä? En kuitenkaan nykyään suunnittele tulevaa hymyillen, vaan enemmänkin pelkään ja varaudun, en uskalla enää tehdä rohkeita valintoja. Mietin enemmän järjellä (?) kuin sydämellä nykyään. Järki kai sanoo, että lähde tämän miehen mukaan, joka olisi hyvä isä, jonka kanssa voin kenties elää hyvän elämän. Kuitenkaan en ARVOSTA häntä ihmisenä niin paljon, että esim. ajattelisin haluavani elää JUURI tämän ihmisen kanssa lopun ikääni. Syitä arvostuksen puutteeseen on monia, mm. yhteiselon aikana pinnalle pukanneet suvaitsemattomat puheet eri asioihin liittyen (kuitenkin hyvin perusteltuina), suuttuessaan saattaa raivostua niin että saa minut itkemään, joskus myös pelkämään väkivaltaa (sinänsä outoa, sillä ei ole minuun koskenut koskaan..silmissä kuitenkin sellainen katse). Minä kuulemma provosoin häntä käyttäytymään niin, mitä en todellaakaan voi kieltää joissain tilanteissa. Jotenkin miehen ehdoton luonne tekee minut ehdottomammaksi, pidän entistä enemmän kiinni omista periaatteistani ja tarpeistani.
Kuitenkin suhteessamme on paljon hyvää, mm. voidaan keskustella kaikesta, ei jäädä hautomaan...on hellyttä ja läheisyyttä, seksiä...mutta tämä epävarmuuteni aiheuttaa sen, että itselläni näistä kaikista nauttiminen jää vajavaiseksi. Seksiin teen aloitteita, mutta huomaan muun hellyyden jääneen vähemmälle. Hyvin harvoin menen halaamaan miestä oma-aloitteisesti.
En tiedä, onko minulla jonkinlainen etsikkoaika elämässäni, sillä kaiken pitäisi olla hyvin. En vain tiedä rakastanko. En tunne enää mitään verrattuna siihen, mitä olen joskus tuntenut...mitä olen kyennyt tuntemaan miestä kohtaan. Kuitenkin haluaisin perheen, halusin sitä jo aiemmassa suhteessa. Pelkään jääväni tyhjän päälle, että kyse onkin vain omasta "ongelmaisuudestani"...että tällaista se sitten lopulta on. Avokkini kosi minua muutama kuukausi sitten, mutten pystynyt sanomaan kyllä. Sanoin että tarvitsen enemmän aikaa, että se on niin iso asia. Enpä tiedä...jos olisin rakastunut ja varma, eikö 1,5 vuoden sisällä jo luulisi jotain tietävän, haluaako toisen kanssa todella elää.
Tämä on hyvin vaikeaa, mies on myös voimakas ja määrätietoinen luonne...samalla herkkä ja tunteellinen, sydämeni särkyy kun mietin hänen pakkaavan kapsäkkinsä yksin. Tuntuu, että "velvollisuuteni" on seurata häntä ja tehdä hänet onnelliseksi olemalla vain oma itseni. Hän todella rakastaa minua, sen näkee ja tuntee...ja nyt kun asia on näin, en itse löydä sisintäni.
Aikaa työn alkamiseen on kuukausi, ja asunto hakusessa...kaksioon mahtuu yksi tai kaksi, mutta ei tästä tule mitään ellen tee päätöstä. Tähän en voi yksin jäädä, joko muutan yksin tänne, tai hänen mukanaan sinne. Kannattaako ottaa riski, vai voiko sen ottaminen repiä minut entistä enemmän kappaleiksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Voisiko vaihtoehtona olla hetken ajan vaikka nk. kaukosuhde. Hän muuttaa edeltäkäsin uuteen kaupunkiin ja sä tulet perästä. Näin saisit hiukan perspektiiviä teidän suhteeseen, että paljastuisi ne todelliset tunteet: helpotus, ikävä, rakkaus tai raukkaudettomuus yms...
Noin epätietoisena en rupeaisi perhettä rakentamaan kun se lapsi ei todellakaan helpota suhteen laatua vaan tekee siitä vain vaativamman ja lopullisemman.
Eihän sitä välttämättä koskaan tiedä onko se toinen se oikea ja lopullinen, mutta jos olet päässyt itseanalyysissä siihen asti, että tunnustat ettet tiedä tunteitasi, kannattaa kyllä ottaa niistä selkoa.
Siitä alkaen kun olen päättänyt luottaa enemmän sydämen ääneen kuin järkevään turvallisuushakuiseen laskelmointiin, olen ollut 1000x onnellisempi ja elämäntäyteisempi.
Jos olet tietokone niin toimi sitten niin loogisesti kuin pystyt. Älä kuitenkaan odota että sen pitäisi tuntua oikealta elämältä. Meidän looginen päättelykyky voi tuoda hyviä tuloksia shakissa mutta tunneasioissa se on ihan väärä työkalu.
Itseasiassa ihmisillä on sellainen asia kuin intuitio. Suosittelen sen kuuntelemista ja siihen luottamista, jos haluaa onnea sekä kokea täyttymystä elämässä. Jotkut selittävät intuition henkisenä viisautena toiset miljoonien vuosien aikana kertyneeseen viisauteen perimässä. Ihan sama, se toimii.
Uskalla elää. Et tule katumaan.
Kuitenkaan en ARVOSTA häntä ihmisenä niin paljon, että esim. ajattelisin haluavani elää JUURI tämän ihmisen kanssa lopun ikääni. Syitä arvostuksen puutteeseen on monia, mm. yhteiselon aikana pinnalle pukanneet suvaitsemattomat puheet eri asioihin liittyen (kuitenkin hyvin perusteltuina), suuttuessaan saattaa raivostua niin että saa minut itkemään, joskus myös pelkämään väkivaltaa (sinänsä outoa, sillä ei ole minuun koskenut koskaan..silmissä kuitenkin sellainen katse). Minä kuulemma provosoin häntä käyttäytymään niin,
- Ei, ei, ja vielä kerran ei !! Älä lähde tämän miehen mukaan, löydät kyllä sellaisenkin, jota voit oikeasti arvostaa ja joka arvostaa ja kunnioittaa sinuakin.
Minua epäilyttää -miehen taustan perusteella- että kun teille tulee lasten syntymän jälkeen tai muuten vaikeita aikoja, mies taitaa lähteä vanhasta muistista hankkimaan lohtua muualta.
Jos kerran on sen tyyppinen ja niin vähän arvostaa naisia, että kertakäyttää heitä. Oikeasti sellainen mies ei arvosta itseäänkään, vaikei ehkä sitä tiedosta.
voin olla väärässä sanoessani tämän, mutta jostain syystä mieleeni tuli voimakkaasti kun luin tekstisi,että pelkäät.Pelkäätkö jotain puolta miehessäsi, pelkäätkö meihesi ehdottomuutta monissa asioissa?Ahdistaako sinua hänen ehdoton varmuutensa sinusta.Luotatko.
Itselläni on ollut juuri samanlaisia tunteita suhteessa mieheeni.Hän on ollut koko ajan aivan 100% varma, että olen se oikea hänelle, minä olen epäröinyt.Minua on myös arveluttanut monet hänen piirteensä ja olen kokenut juuri tuon, etten oikein arvosta..Olen myös lopulta puhunut niistä.Suhteemme muuttui sen jälkeen ja oma epävarmuuteeni suhteesta väheni.Arvostus on palannut pikkuhiljaa toisen ymmärtäessä epävarmuuttani ja antaessa aikaa.En tiedä onko kysymys sinulla ollenkaan samasta, mutta mielestäni epävarmuutesi tuossa mittasuhteessa, kertoo paljon tunteistasi.Sitä kannattaa kuunnella!! Ehkei tuohon ole kuitenkaan pikaratkaisua..vaan aika vasta selvittää tunteitasi.
Älä rakasta "velvollisuudesta" muuten kadotat sisimpäsi.Olet miettinyt paljon ja vastasit mielestäni jo itsellesi.meillä on vain yksi elämä,itse päätämme miten sen haluamme elää.Jos on epävarmuutta,kannattaa sitä miettiä mikä sen saa aikaisesksi.=)
Uskoisin ymmärtäväni mistä puhut. Kysymys on, muuttuuko mikään jos vaihdat miestä. Onko vika itsessä? Olen miettinyt sitä aika paljon. Yksin ollessaankin on välillä aikoja, jolloin on iloinen siitä että on rauhassa yksin. Välillä kaipaa turvallista seuraa, välillä villiä vapautta. Välillä on tyytyväinen itseensä, välillä täysin tyytymätön. Miksi se muuttuisi parisuhteessa eläessä? Toinen ihminen ei voi koskaan olla vastaus kaikkiin senhetkisiin tarpeisiin. Kaikissa ihmisissä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan ylitsepääsemattömiä luonteellisia "vikoja", vai pystyykö joku muka täysin rehellisesti sanomaan, etta pidempään seurusteltuaan toisessa ei ole mitään hairitsevää piirrettä?