rakastaa puolisoaan ei varmasti halua mitään pahaa nänen vanhemmilleen.
jos
mistä viha?
211615
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Niin ja toisinpäin, jos rakastaa poikaansa ei varmasti halua mitään pahaa hänen puolisolleen. Siinäkö se vika olikin?
koko sukua, jos menee yhden kanssa naimisiin?????????
olen miettinyt samaa omalla kohdallani.. minä ja edesmennyt avopuolisoni ehdittiin olla yhdessä rakkaat ja muistorikkaat 6 vuotta.. saatiin kuin ihmeen kaupalla maailman kaunein lapsi siitä huolimatta, että sen ei pitänyt olla mahdollista.. niin alusta alkaen anoppi on puhunut pahaa minusta kaikille ja kertoillut miten huono olenkaan.. ja näihin juttuihin on joutunut minun vanhempanikin sitten törmäämään kaikkien muiden läheisten lisäksi. itse en koskaan halunnut antaa puolisoni mennä sanomaan äidillensä tästä asiasta, sillä halusin rauhan säilyvän.. puolisonikaan ei voinut ymmärtää, miksi oma äiti puhuu poikansa rakkauden kohteesta ja lapsenlapsensa äidistä niin paljon pahaa.
...mutta naimisiin mennään silti vain yhden ihmisen kanssa, ei koko suvun. Avioliitto on kahden kauppa, ei mikään yhteishyödyllinen kommuunivaihtoehto. pariskunta perustaa oman perheensä, jossa ovat omat tapansa ja tyylinsä toimia, elää ja olla. Ei se ole toisen vanhemmille pahan tahtomista, jos elää omaa elämäänsä. Pääsääntöisesti appivanhemmatkin mahtuvat kyllä elämään erittäin hyvinkin mukaan, mutta perhe on nuorenparin oma, ja sen perheen on löydettävä oma tiensä. Ei kenenkään ulkopuolisen tietä.
En tiedä vastasinko kysymykseesi, mutta en todellakaan usko kenenkään haluavan puolisonsa vanhemmille mitään pahaa, korkeintaan voidaan haluta omaa rauhaa ja tilaa omalle perheelle elää.
Jos rakastaa puolisoaan, ei halua mitään pahaa hänelle. Toimii varmaan siihenkin suuntaan. Millainen ihminen antaa omien vanhempiensa kohdella puolisoaan huonosti. Ei ainakaan rakastunut tai rakastava.
Uskon, että "pahan tahtominen" anopille tai miniälle on erittäin harvinaista. Kai sellaistakin on, mutta pääasiassa näissä ongelmissa on kyse aivan jostakin muusta.
Minulla on ollut anoppini kanssa vaikeita aikoja ja monenlaista vääntöä. Nyt asiat ovat OK ja riittävän hyvin, joten minulla ei ole mitään valittamista.
Mutta alkuperäiseen ajatukseen. En ole tahtonut anopille pahaa, enkä usko että hän on tahtonut minulle pahaa. Itse asiassa hän on tarkoittanut pelkkää hyvää, mutta kun ihminen (siis yleensäkin, ei pelkästään hän) on varsin keskeneräinen ja vajavainen olento, niin yhteentörmäyksiä, väärinkäsityksiä, loukkaamista ym tapahtuu.
Tilanteet ja ihmiset ja siten ongelmien syyt ovat kovin erilaisia. Meillä suurin syy ongelmiin oli kai se, että anoppini on kovin dominoiva ja kapeakatseinen henkilö. Minä taas en lainkaan kestä sitä, että joku yrittää sanella, miten minun ja perheeni tulisi elää. Kuitenkin olin tavallaan liian kiltti ja kyvytön sanomaan, että stop tykkänään tuo höösääminen. Eli anoppi ylitti jatkuvasti niitä rajoja, joita minun mielestäni ei olisi saanut ylittää ja kuitenkaan en pystynyt hänelle osoittamaan, että stop. Tällainen epäterve tilanne jatkuessaan vie paljon voimia ja uuvuttaa todella.
Eli vei parikymmentä vuotta, että itse kasvoin niin paljon, että pystyn pitämään "rajani". Ei anoppi minulle pahaa tahtonut, mutta kyllä hän paljon pahaa teki, koska olin niin kyvytön pitämään kiinni siitä, minkä tiesin oikeaksi. Meille.
Kiitos sinulle kirjoituksestasi! Sain siitä ajateltavaa ja voimia. :)
Minulla on myös hieman kaavoihin kangistunut ja omapäinen anoppi, joka ei ehkä ole maailman tunneälykkäin henkilö. Hän ei varmastikaan tahdo minulle eikä kenellekään muullekaan mitään pahaa, mutta koska olemme hyvin erilaisia ihmisiä, niin koen osan hänen teoistaan, jotka hän omasta mielestään tekee mieheni ja minun parhaaksi, vaikeana. Minua loukkaa mm. se, että hän tuputtaa jatkuvasti rahaa, puuttui hääjärjestelyihin, minun työnhakuuni ja opiskeluuni yms.
Olen kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi, mutta nyt minusta on tullut anopin lapsi! Välillä ahdistaa, ja mietin usein millaista mahtaa olla, jos saamme mieheni kanssa lapsia. Anoppi tod.näk. yrittää omia lapsemme ja vähintäänkin puuttuu kasvatukseen. Anoppini on nyt jo sanonut, että mahdollisten tulevien lastemme tulee mennä lukioon. Mieheni ei äidilleen viitsi mitään sanoa, koska tämä loukkaantuu helposti. Olen nostanut itse kissoja pöydälle tuttavuutemme alusta lähtien. Viimeksi pari viikkoa sitten väänsin rautalangasta, miksen halua anopin rahoja. Asumme puolentoista kilometrin päässä anopista ja käymme kerran, pari viikossa hänellä. Lisäksi soittelemme päivittäin. Yhteen väliin anoppi soitti minulle joka päivä vähintään tunnin puhelun, vaikka mitään tärkeää asiaa ei ollut.
Vuoden päästä muutamme parinkymmenen kilometrin päähän anopista, ja uskon, että tämä pesäero tekee miehellenikin ihan hyvää. Anoppi on eronnut ja ehkä hieman riippuvainen miehestäni. Rakastan anoppiani, vaikka hän on monella tavalla loukannut minua, mm. vertaillut minua sukunsa muihin nuoriin naisiin, kuinka ovat laihempia ja työllistyneet paremmin ja antanut ymmärää, että vain koulutetut ihmiset ovat arvokkaita, vaikka itse tulen työväenluokkaisesta perheestä. Häiden jälkeen haukkui sukulaisteni ja ystävieni tuomat lahjat ja minun hääpukuni, yms... (Olen kyllä itse akateeminen ja vieläpä hoikkakin.)
No niin, tästä tulee nyt keskinäisten kiitosten kerho.
Näin kirjoituksessasi niin paljon nuorta itseäni, joten se kolahti kummasti. Etenkin tuo, että tunnet kuin itsestäsi olisi tullut anopin lapsi.
Nimittäin näin juuri minulle kävi. Lapsuudenkodista muutin lukioaikana pois. Välit vanhempiin olivat hyvät ja itsenäistyin aikaisin. He luottivat minuun ja minä olin vastuullinen. Sitten opiskelin akateemisen ammatin ja asuin 500 km päässä lapsuuskodistani. Yhteyttä pidettiin, mutta elin täysin itsenäistä elämää.
Sitten mentiin mieheni kanssa kimppaan ja asetuttiin asumaan liian lähelle hänen vanhempiaan. Ja niinhän siinä kävi, että kaiken kaikesta tietävä ja ainoan oikean elämäntavan hallitseva ja hyväksyvä anoppi yritti säätää ja säädellä lähes kaiken elämässämme. Sitä en voinut hyväksyä ja niellä. Kuitenkin olen varovainen ja diplomaattinen, joten asioiden raiteilleen saaminen kesti kauan.
Eli lapsuuskodista irrottauduin helposti ja luonnikkaasti, mutta anopin päsmäröinnistä piti pyristellä eroon vuosikausia.
Minun vanhempani muuttivat jo nuorena omiin koteihinsa ja elättivät itsensä. He ovat kasvattaneet myös meidät lapset itsenäisiksi. Tukea, lohtua ja kannustusta on tullut, samoin tarvittaessa taloudellistakin tukea. Mielestäni vanhempieni tapa kasvattaa on ollut hyvä, ja haluan vaalia sitä myös omien lasteni kohdalla.
Anoppini taas on toisenlainen: hän hoitaa omien asoidensa lisäksi myös lastensa asiat ja vanhempiensakin, samoin kuin sisaruksiensakin.
Pelkäsin anoppia aluksi. Hän oli (ja on edelleen) yleensä vihaisen ja nuutuneen oloinen. Anoppi tekee erittäin vaativaa kehitystyötä, mutta ei kuitenkaan ole työyhteisössään se, joka saa kiitoksen työstään. Siviilissä hän hoitaa muiden asioita, haluisivat muut sitä tai eivät. Minusta auttamisen pitäisi tapahtua puhtaasta halusta auttaa toista, eikä auttamisistaan tulisi pitää kirjaa. Anoppi kuitenkin tuntuu muistavan kaikki auttamisensa, joita hän usein kertoilee. Hän myös tuntuu muistavan kaikki mahdolliset häneen kohdistuneet loukkaukset, joita hän myös erittäin usein kertaa. Hän usein sanoo, että hänellä on ollut rankka elämä. Mielestäni hän on tehnyt itsestään marttyyrin, sekä töissä että ihmissuhteissa. Tuolla marttyyrin elämänasenteella ja ennen kaikkea -kokemuksella, hän tietää myös aina ja joka tilanteessa, miten minun ja mieheni tulisi elää ja toimia. Anoppi elää oman elämänsä lisäksi monen muunkin elämää. Kovin tyhjää hänen elämänsä ei ole, kuten jo kerroin. Hän on pelottavan dynaaminen. Hän tuntuu pärjäävän vähäisillä unilla ja ravinnolla. Silti virtaa ja voimaa riittää vaikka vuorien siirtämiseen. Tunnen itseni anopin rinnalla hyvin heikoksi ja hauraaksi, vaikka oikeasti olenkin ahkera ja itsenäinen nuori nainen, enkä ollenkaan laiskimmasta päästä. Anoppiin verrattuna tunnen itseni ja tekoni mitättömiksi. Tätä tunnetta lisää entisestään se, että anoppi puhuu vain itsestään, työasioistaan ja muiden sukulaisten asioista. Kehuja on turha odottaa, mutta onneksi niitä varten on olemassa äiti ja ystävät. :)
Tulipas tästä vuodatus... Yleensä tapanani on ollut vain olla hiljaa ja hymyillä. Olen oppinut, että niin pääsee helpommalla. Olen kuitenkin pyrkinyt selvittämään anopin kanssa ne asiat, jotka ovat tuntuneet kaikista vaikeimmilta hyväksyä. Minusta tuo jatkuva rahan syytäminen on ollut yksi tapa pitää meitä lapsia ohjaksissaan. Olen todella ylpeä itsestäni, että uskalsin sanoa siitä. Toivon sydämestäni, että voisimme anopin kanssa löytää kultaisen keskitien. Anoppi voisi siirtyä sivuun, mutta olisi tukena tarvittaessa. Olisi kiva löytää tasapainoinen ja luottavainen suhde. Tiedän, että anoppi haluaa minulle ja miehelleni hyvää. Toivon, että meillä ei anopin kanssa kestäisi kahtakymmentä vuotta...
Onkohan meillä mahdollisesti sama anoppi?! Kirjoituksesi kuvasi omaa anoppiani täydellisesti; Hän on pelottavan näköinen ja vihaisen oloinen. Julma luonne joka alistaa koko perheen ja suvun tahtoonsa. Hän pitää itseään jotenkin korvaamattomana auttaessaan mm. lapsemme hoidossa. Muistaa tarkasti KAIKEN, miten on perhettämme milloinkin auttanut. Hän ottaa myös helposti uhrin ja marttyrin roolin jos hänelle sanoo jostakin asiasta. Aluksi vähän pelkäsinkin häntä, myöhemmin yritin vain hymyillä, myötäillä ja olla hiljaa kun tiesin ettei hän kovin helpolla hyväksy muiden mielipiteitä, siis erilaisia kuin hänen. Hän aina tietää parhaiten kaiken, myös toisten asiat ja kuinka pitäisi hänen mielestään elää. Sain kuitenkin tarpeekseni ainaisesta anopin mielistelystä ja uskalsin olla erimieltä. Minä en rakasta saati sitten kunnioita anoppiani, sillä olen tullut siihen tulokseen ettei viisaus ja sydämen sivistys aina asusta vanhemmissa ihmisissä. Minusta mikään laki maailmassa ei velvoita minua miniänä alistumaan "vanhemman ja viisaamman" naisen tahtoon. Rakastan miestäni, mutta säälin häntä että on saanut äidikseen ilkeän naisen. Olisihan se helpompaa jos edes jotenkin pystyisi hoitamaan ne pakolliset syntymäpäivät, joulut sun muut perhejuhlat mutta enempää en voi enkä halua myötäillä sillä ei sekään ole pidemmän päälle kovin terveellistä. Että näin, mitä mieltä olette?
näin ilkeä ihminen hoitaa lastanne ja auttaa perhettänne?
Auttaa=hoitamalla lastamme. Harvoin, silloin kun kaikki muut vaihtoehdot on käyty läpi, ja tämä siksi ettei koskaan apua tarjota vaan sitä pitää pyytää ja silloinkin se on kovin hankalaa. Ja koska näistä kerroista pidetään kirjaa ja muistutetaan kuinka ollaan "autettu", on siksikin ehkä parempi että jatkossa ei enää edes pyydetä, selkiskö?
Juurihan kirjoittaja on kertonut miten 20 vuottta otti ennen kuin pääsi "itsenäiseksi" anopistaan. Kaipa siihen 20 vuoteen on mahtunut auttamista ja lastenhoitoa, josta sitten on pidetty sitä kirjaa ja sopivissa kohdin osattu käyttää kiristykseen, kun kerran on autettu.
Olen aivan samaa mieltä kuin eräs aiempi kirjoittaja tuosta rahan syytämisestä. Tuntisin suurta häpeää jos joutuisin ottamaan vastaan rahaa jolta kulta pärjätäkseni. Taloudellinen itsenäisyys on tärkeimpiä aikuisuuden virstapylväitä. Jo nuorena sain huomata oman isoäitini kanssa, että raha"lahjan" vastaanottaminen edellytti sitä, että teen ja toimin kaikessa kuten isoäiti tahtoo, sekä olen vain häntä varten olemassa. Kyllä se rahalieka on pahin lieka, mieluummin haen pankista lainaa jos on pakko.
Tässä taitaa nyt mennä minun piikkiini jotakin, mitä en ole kirjoittanut. Minä olen tässä ketjussa käyttänyt vain tätä nimimerkkiä ja se olin minä jolta meni 20 vuotta saada anoppi sen verran etäälle ettei enää ahdista.
ohi ja sivuraiteille itseltäsi.
olette kumpikin toisianne kohtaan.
Onko "harvinaista" ja "aina väärinpäin" sama kirjoittaja? En päässyt selville tästä. Sanoisin kuitenkin, että jos olet 20 vuotta tuloksetta yrittänyt anopin kanssa tulla toimeen, niin ehkä nyt on aika keskittyä omaan elämään ja omaan hyvinvointiin. Viha ei ole terveellistä, joten toivottavasti voit antaa anopille anteeksi. Itsesikin takia.
Rakastan anoppiani ja kunnioitan häntä, koska hän on synnyttänyt ja kasvattanut mieheni. Tässä kun olen nyt miettinyt tätä anoppisuhdettani, niin olen ymmärtänyt, että nyt on aika pyristellä vapaaksi anopin otteesta. Ikäänkuin kasvaa aikuiseksi toiseen kertaan. Aion asettaa rajat itseni ja mieheni (ja myöhemmän perheeni) takia, ja odotan, että anoppi alkaa kunnioittaa näitä rajoja. En tee tiliä tekemisistäni ja otan vähän etäisyyttä. Olen asiallinen ja ystävällinen, mutten ala hänen kuuntelijakseen ja terapeutikseen. Jatkossa kun tulee tilanne, jossa anopin ja minun intressit eroavat toisistaan, kysyn itseltäni, haluanko miellyttää itseäni vai anoppia. (Kait se taitaa olla aika tärkeää huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan?) En aio kysyä joka mutkassa anopin mielipidettä, vaan toteutan omin unelmiani ja suunnitelmiani.
Anoppi on itse valinnut elämänsä suunnan. Hän on mielestäni tehnyt paljon vääriä valintoja. Rankka elämä on tehnyt hänestä katkeran. Itse en halua päätyä samanlaiseksi.
Helpotti kummasti, kun eilen kirjoitin tänne. Illalla oli kevyt ja tyyni olo. :)
Tuossa aiemmin jo kirjoitinkin, että nyt joku sekoittaa kirjoittajia toisiinsa. Minä siis olen kirjoittanut vain tällä nimimerkillä tässä ketjussa.
Olet oikealla tiellä. Juuri näin kannattaa toimia. Aika tärkeätä on se, että tunnet itsesi varmaksi ja vahvaksi. Sitten pystyt pitämään ne rajat tyynesti ja pillastumatta. Jopa huumoria hyväksi käyttäen. Ja kun pidät linjasi ja pintasi isoissa asioissa, niin kaikkeen pieneen ja merkityksettömään ei kannata puuttua. Mutta pienistäkin asioista voi kasvaa uuvuttava vuori jos annat asioiden kiltteyttäsi tai muusta syystä luisua väärään suuntaan.
Itselleni kävi juuri näin. Sitten kuppi täyttyi milloin mistäkin aika mitättömästäkin asiasta. Ja kun meikä sitten suutahti jostakin sinänsä pienestä asiasta (vaikka taustalla oli siis isot loukkaavat rajojen ylitykset) niin jopa anoppi sai taas päiviteltävää, että tuommoisesta nyt suuttuu - kyllä on lapsellista.
Mutta nyt siis asiat ovat kunnossa. Se on pitkä tarina miten tähän OK tilaan on päästy, joten ei siitä nyt sen enempää. Mutta erittäin tärkeätä on pitää itsestään huolta henkisesti ja fyysisesti. Muuten ei jaksa sitä tärkeintä, eli huolehtia pesueestaan. Itselleni meinasi käydä niin hullusti, että kun ristiriidat anopin kanssa veivät niin paljon voimia, niin minulla ei ollut tarpeeksi annettavaa lapsilleni. Onneksi niitä voimia kuitenkin löytyi sen verran, että pystyin näkemään huonon tilanteemme ja onnistuimme korjaamaan asiat. Ilman miehen tukea se ei olisi onnistunut.
Työt kutsuu. Ei ehdi nyt kirjoitella enenpää. Kaikkea hyvää sinulle. Selviät kyllä tilanteessasi, koska nyt jo oivallat noin paljon.
Suurkiitos Sinulle, että vielä vastasit. Painan neuvosi mieleen. En ole puhunut kenellekään tästä anoppiasiasta, mitä nyt joskus miehelle jotain olen tuhahtanut. Siksi olikin hienoa ja minulle tärkeää, että sain vaihtaa ajatuksia ja sain saman kokeneen neuvoja.
Kaikkea hyvää myös sinulle ja ihanaa syksyä! :)
Olemme siis eri kirjoittajat. Ehkä aikaisempi kirjoitukseni vähän ns. ampui yli siinä tunnetilassa missä kirjoitin ja osasin odottaa negatiivista palautetta.
Olemme kaksi eri kirjoittajaa. Ehkä aikaisempi kirjoitukseni ns. ampui hieman yli siinä tunnetilassa missä kirjoitin. Olen tuntenut anoppini vasta neljä vuotta, en siis vielä ole päässyt täysin itsenäistymään hänen otteestaan. Tämä suhde on todella vienyt kaikki voimani ja voin vain todeta etten todellakaan enää ole varma haluanko asioiden edes muuttuvan mihinkään suuntaan. En vain jaksa. Jokainen, joka joskus on kärsinyt huonosta anoppi-miniä -suhteesta, luulisi tietävän kuinka rankkaa se voi olla. Olen ehkä tässä vaiheessa "murkkuiässä" ja yritän siis parhaani mukaan itsenäistyä. Helppoa se ei ole. On ollut helpottavaa lukea tältä palstalta niin samankaltaisia tarinoita jotka kuitenkin ovat päättyneet siihen että toimeen tullaan ja suhde on ok. Meillä siihen on vielä varmasti pitkä matka ja kivinen tie, siksi kirjoitinkin etten enää ehkä jaksa ja edes välitä. Kummalliselta myös tuntuu ettei anopilla tunnu olevan haluja suhteemme parantamiseen edes lapsenlapsensa tai poikansa takia. Mainittakoon myös etten ole suinkaan ainoa joka anopista kärsii perheeni lisäksi, myös kaksi muuta miniää ovat samassa tilanteessa. Riitelyä, loukkauksia ja välienselvittelyä käydään vuorotellen jokaisen kohdalla. Vihanpito ei tosiaankaan ole kenellekään terveellistä mutten tiedä miten katkaista sen. Aikaisemman anoppini kanssa en olisi saanut riitoja aikaiseksi millään, harmi ettei sukulaisiaan voi valita. Te miniät, joilla on hyvä suhde anoppiinne, toivottavasti ymmärrätte kuinka hyvin asianne ovat. Vointeja kaikille teille ja hyvää syksynjatkoa!