Olen vähän päälle parikymppinen tyttö, joka ei ole koskaan seurustellut. Jotain pientä "säätöä" on ollut. Yleensä ottaen olen ihan sosiaalinen ja tulen ihan hyvin myös toimeen poikien/miesten kanssa.
Seurustelemattomuuteni on tietenkin aina ajoittain ahdistanut, osittain siksi että tuntee olevansa poikkeava, toisaalta siksi että olisi toki joskus kiva, jos olisi joku jota kosketta jne.
Olen kylläkin hyvin itsenäinen ja reipas, en koe välttämättä tarvitsevani ketään. Jollain tapaa ajattelen, että elämä eletään viime kädessä yksin, siis että toisen ihmisen varaan ei saa laskea liikaa. Minulla on siis hyviä ystäviä, rakastan perhettäni, enkä siis koe olevani kylmä..näkemysasia, ehkä ymmärrät, ehkä et.
Ja nyt olen siis onnistunut sotkemaan itseni hmm..tilanteeseen erään nuoren miehen kanssa. Ja en yhtään tiedä pidänkö tästä. En tiedä haluanko kaikkia näitä tunteita, en tiedä haluanko elää jännityksessä ja epävarmuudessa siitä mitä toinen tahtoo. En välttämättä halua tarvita ketään.
Oikeasti, ehkä on parempi olla vapaa? Yksinäisempi joo, ja kenties elämää pakeneva, mutta vapaa. Ja koska tiedän, että aika moni ajattelee että olen väärässä, niin minua kiinnostaa enemmän samanmielisten ajatukset ja kommentit:)
Seurustelemattomuuteni on tietenkin aina ajoittain ahdistanut, osittain siksi että tuntee olevansa poikkeava, toisaalta siksi että olisi toki joskus kiva, jos olisi joku jota kosketta jne.
Olen kylläkin hyvin itsenäinen ja reipas, en koe välttämättä tarvitsevani ketään. Jollain tapaa ajattelen, että elämä eletään viime kädessä yksin, siis että toisen ihmisen varaan ei saa laskea liikaa. Minulla on siis hyviä ystäviä, rakastan perhettäni, enkä siis koe olevani kylmä..näkemysasia, ehkä ymmärrät, ehkä et.
Ja nyt olen siis onnistunut sotkemaan itseni hmm..tilanteeseen erään nuoren miehen kanssa. Ja en yhtään tiedä pidänkö tästä. En tiedä haluanko kaikkia näitä tunteita, en tiedä haluanko elää jännityksessä ja epävarmuudessa siitä mitä toinen tahtoo. En välttämättä halua tarvita ketään.
Oikeasti, ehkä on parempi olla vapaa? Yksinäisempi joo, ja kenties elämää pakeneva, mutta vapaa. Ja koska tiedän, että aika moni ajattelee että olen väärässä, niin minua kiinnostaa enemmän samanmielisten ajatukset ja kommentit:)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän hyvin ajatuksiasi. Itse olin tosin yhdessä pitkässä suhteessa ja tällä hetkellä olen jotenkin päätynyt tuoreeseen suhteeseen.
Olen kuitenkin paljon miettinyt, miksi parisuhdetta niin hirveästi ihannoidaan ja pidetään jonkinlaisena päämääränä, johon tulisi pyrkiä, jos on sinkkuna. Minä ainakin olen huomannut olevani onnellisin ja tyytyväisin elämääni silloin, kun en ole parisuhteessa. Olo on jotenkin tasa-painoisempi ja tuntuu, että elämä on paremmin hallussa, kun on yksin.
standardi. Myös monet populaarikulttuurin eri ilmentymät (tarinat eri medioissa, laulut, runot yms) suosivat romanttista rakkautta ja siihen pyrkimistä, mikä käytännössä tarkoittaa parisuhteeseen pyrkimistä.
Parisuhteesta on tehty eräs vedenjakaja normaalin ja epänormaalin välille. Kaikki tietävät erotilastot ja kaikki tietävät, että ikuista rakkautta on hyvin vaikea, ellei mahdoton saavuttaa. Silti parisuhde nähdään, näidenkin tietojen valossa, haluttavana ja tavoittelemisen arvoisena.
Eräällä tavalla kyseessä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin yksi tapa rakentaa hierarkioita, jonkinlaista arvojärjestystä. Ja tapa mitata omaa arvoa. Keinotekoinen mittari, jonka täyttämällä voit kuulua "normaaleihin", "menestyjiin" jne jne.
Kukaan ei oikeastaan sisimmässään piittaa siitä onko joku toinen sinkku vai ei, muuta kuin sen kautta että jos itse on parisuhteessa, niin voi ylenkatsoa ikisinkkua säälien ja halveksien. Voi ajatella että "tuossapa minua huonompi tyyppi", luuseri joka ei ole onnistunut saavuttamaan niitä tärkeitä kriteereitä, joilla hänet olisi nostettu hyväksyttyjen kastiin.
Ei se parisuhde ole mikään onnela. Eikä edes lähellekään, mutta se on yhteiskunnan standardi. Parisuhteessa olevat varmasti usein ajattelevat että enempi vapaus olisi hyvästä ja toivottavaa, ja kadehtivat salaa sinkkuja. Ruoho on kumminkin puolin vihreämpää, kuten aina. Parisuhteessa olevat voivat vielä toistaiseksi kuitenkin tuntea itsensä hyviksi pelkästään siksi, että oli suhde kuinka surkea tahansa, niin elää sellaista elämää "kuin pitääkin".
Tuo pitää täysin paikkansa. Silloin, kun itse päädyin parisuhteeseen, olin hyvin nuori, enkä tullut samalla tavalla kritisoineeksi parisuhdetta yhteiskunnan normina kuin nykyään. Tietenkin myös tunteita oli pelissä, mutta kyllä aika suurelta osin päädyin parisuhteeseen siksi, koska "näin vain kuuluu olla".
Nykyisin yritän enemmän kuunnella omia tuntemuksiani ja miettiä motiivitani näissä asioissa. En halua päätyä tekemään ratkaisuja vain siksi, että ympäristö sitä odottaa ja vaatii... Haluan pitää mahdollisimman suuren osan siitä vapaudesta, jonka olen onnistunut saamaan. Se tarkoittaa paljon omaa tilaa: fyysisesti ja henkisesti.
Onhan se ymmärrettävää, että parisuhde ja ydinperhe ovat niitä yhteiskunnan perusyksikköjä. Varsinkin aikaisemmin historiassa ne takasivat yhteisön säilymisen. Nykyään asiat ovat kuitenkin erilailla: ihmisten elinikä on pidempi eikä kulkutauteja länsimaissa enää ole, yhteisöt sekoittuvat aikaisempaa enemmän, lapsia voi adoptoida myös ulkomailta jne. Perinteinen parisuhde ja ydinperhemalli eivät enää ole niin välttämättömiä, että jokaisen niihin olisi päädyttävä.
Kyllä minäkin ehkä pidän parisuhteeseen haluamista ihan luonnollisena, "oikeana". Itsekin ajattelen
ainakin, että seksielämä (tutun kumppanin kanssa) olisi kiva, ja jos joskus haluan lapsia, niillä olisi hyvä olla isä.
Mutta muuten..? Olen aika itseriittoinen, en koe tarvitsevani ketään normiarkielämääni. Tai en jotenkin usko, että se olisi niin hienoa.
Tässä elämässä vietän sunnuntain menemällä yksin ulos kävelemään, teen ruokaa, luen, surffailen netissä, juttelen puhelimessa ystäväni kanssa. Toisessa elämässä lähtisin mieheni kanssa käymään elokuvissa, tekisimme ruokaa, kävisimme hänen äitinsä luona. Kumpikin elämä on ihan okei, onnellisuuteni olisi/tulisi olla kuitenkin kiinni itsestäni..tai jostain muusta kuin ulkoisista seikoista.
Tässä elämässä pääsen emotionaalisesti helpommalla, voin suunnitella asioita oman mieleni mukaan eikä tarvitse laskea kenenkään muun varaan.
No, tässä elämässä voin myös taittaa niskani vaikkapa jakkaralta kaatuessani, ja minut löydetään vasta viikon kuluttua perheeni tai ystävieni huolestuessa tarpeeksi.
..ja vaikka tiedän, että olen nuori ja suuri osa ihmisistä pariutuu, enkä ehkä sitten ole vain tavannut sitä tajunnanräjäyttävän ihanaa miestä, niin eiköhän moni ole ihan oikeasti päätynyt vapaaehtoiseen ikisinkkuuteenkin..ehkä minäkin.
Itse olen 24v poika, enkä ole seurustellut. Seurustelu ei sinällään ihan hirveästi himotakkaan tällä hetkellä. Haluaisin kuitenkin sen takia alle yhden seurustelusuhteen, että jos myöhemmin tulee ajankohtaiseksi, niin sitten olisi kokemusta. Enkä minä tarkoita, että olisin valmis seurustelemaan kenen kanssa tahansa...en helvetissä, mutta jos sellainen sopivan kiinnostava yksilö kävelisi vastaan ja pysähtyisi.
Kolmekymppisenä on varmaan aika turha kuvitella pääsevänsä seurustelemaan, jos aikaisempaa kokemusta ei ole. Johan ne naiset toisaalta nykyäänkin vähän kulmakarvoja kohottelevat, jos kuulevat, etten ole tähän ikään seurustellut.
Yksin on hyvä tosiaankin olla sen takia, ettei tarvitse kuunnella kenenkään vaatimuksia, eikä marmatuksia, toisaalta joskus (tai aika usein) kaipaisi kuitenkin fyysisesti toisen ihmisen läheisyyttä. Mutta, ken elää, näkee...
Olen 30-vuotias mies, enkä omasta mielestäni ole koskaan seurustellut. Olen korkeasti koulutettu, mukavaksi ja älykkääksi mainittu uraihminen, joten sinänsä minun pitäisi olla naisten silmissä aika hyvää "valuuttaa". Uskoisin kyllä saavani naisen aika piankin, jos vain kelpuuttaisin "kenet tahansa" rinnalleni, mutta tähän asti olen pitänyt tiukkaa linjaa, koska eihän tässä sinkkuudessakaan ole mitään huonoa ollut.
Toki vuosien aikana on ollut lukematon määrä treffejä ja erilaisia tapailuja, joista osa on jatkunut vuosiakin. Mutta siitä huolimatta en koe seurustelleeni koskaan. Oletteko koskaan tulleet miettineeksi, mitä on seurustelu? Milloin seurustelette/milloin tapailette? Nykymaailmassa kun seksiäkin saa jo ensitapaamiselta, niin ei klassinen seurustelun määritelmä pidä enää paikkansa. Olen sen sijaan huomannut, että monet kaverini, jotka tapailevat yhtä paljon naisia kuin itsekin, pitävät kaikkia tapailujansa seurusteluina toisin kuin minä. Se, ettei omasta mielestä ole koskaan seurustellut, on mielestäni enemmänkin henkilökohtainen tuntemus eikä välttämättä absoluuttisesta kokemattomuudesta kertova olotila.
No minä tiedän etten ole koskaan seurustellut, olen kyllä tapaillut, mutta en kovin pitkään kenenkään kanssa sitäkään. Mutta minun seurustelemattomuuteni ei kuitenkaan tarkoittane samanlaista kokemattomutta kuin jonkun toisen, joka ei koskaa ole ollut millaan lailla läheinen kenenkään vastakkaista sukupuolta olevan kanssa.
En kyllä muuten osaa vastata kysymykseesi. Sitten seurustellaan kun ei tapailla muita (ainakaan avoimesti)? Kun suunnitellaan tulevaisuutta viikkoa pidemälle? Kun oikeasti luotetaan toiseen (tällä perusteella moni ei kyllä seurusteli koskaan)? Kun sovitaan, että nyt seurustellaan?
Hauska että jotkut muutkin suhtautuvat asiaan ilman epätoivoa.