Olen umpikujassa avoliittoni suhteen. 6v yhdessäolon ja kahden vuoden avoliitossa elämisen jälkeen avovaimoni on todennut, ettei rakasta minua. Olen edelleen tärkeä ihminen, mutta lähinnä kaveri joka ei herätä rakkaudentunnetta tai muuta vastaavaa. Avokki on tullut siihen johtopäätökseen, että hänen elämän onnellisen jatkumisen kannalta on olennaista, että hän saa elää yksin. Tätä tukee se, että avokin kertoman mukaan hänen kaverinsa ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että jokainen ihminen tarvitsee elämässänsä vaiheen jolloin on yksin. Nyt kun hänellä ei sitä ole hänen haluamassaan mittakaavassa, niin hänen on lähes pakko päästä sitä toteuttamaan. Kuvioon ei todellakaan kuulu ketään kolmatta osapuolta tai sitä että avokki haluaisi yhden yön juttuja tms. tuntuu vain että tässä on sellainen muutaman vuoden etuajassa tullut kolmenkympi kriisi.
Olen tosi rikki tästä tilanteesta. Tiedän että on monia asioita joita olisin voinut tehdä suhteessa toisin, olla huomaavaisempi, romanttisempi ja täydellisempi avomies. Emme ole olleet mikään täydellinen avopari, mutta ketkä oikeastaan olisivat? Näen että meissä on paljon, paljon hyvää ja kiinni pitämisen arvoista. Nyt kun itse on alkanut tajuta tuon suhteen hoitamisen perään tuntuukin että on liian myöhäistä, avokista mikään ei tunnu enää miltään, mikään yhteinen tekeminen ei kiinnosta jne.
Emme ole vielä fyysisesti eroamassa. Tällä hetkellä meillä on tavallaan koeaika menossa. Tämän takana on toisaalta lähinnä se, että ollaan kiinni yhteisessä asunnossamme aika pahasti vielä muutaman kuukauden ajan, emme siis pääse siitä vielä eroon. Jotenkin tuntuu vain siltä, että vaikka on tuo koeaika, niin kaikki keinot on käytetty loppuun ja oma oloni on lähinnä hyväksikäytetty (koska ollaan muka koeajalla, mutta todellisuudessa ei kiinnosta edes yrittää). Jos toinen katsoo, ettei rakasta ja ainoa keino päästä eteenpäin elämässä on yksin asuminen, niin en voi sitä muuttaa. Kihlauskin ollaan valmis purkamaan tuosta vaan ja kuittaamaan olankohautuksella. Ihmettelen vain mihin ne kaikki tunteet ovat kadonneet avokiltani, ne tunteet joiden vuoksi olisi valmis yrittämään vielä.
Parisuhdeterapiasta ei avokin mukaan oikein olisi apua, sillä se ei hänen mukaansa muuttaisi sitä tosiasiaa, että hän ei osaa rakastaa minua. Hän on periaatteessa silti valmis sinne menemään minun pyynnöstä periaatteella "ihan sama". Itse uskon, että tässä on vain jokin paha kriisi menossa ja niitä avokin tunteita minua kohtaan kyllä alkaa löytyä kunhan niitä saisi jostain kaivettua esiin.
Erikoisinta tässä kaikessa on mielestäni tuo "avokin kavereiden teoria" siitä että kaikki tarvitsevat yksin elämistä, muuten ei suhde voi onnistua jne. En ole aiemmin kuullutkaan tuollaisesta ja jos tämä teoria pitää paikkansa, niin voisi sanoa että kaikki nuorena toisiinsa tutustuneet tulevat epäonnistumaan suhteessaan. Tuskin.
Osaisitteko kertoa millaisia ideoita tähän tilanteeseen? Mikä teidän tarinanne on, miten selviydyitte tilanteesta?
Olen tosi rikki tästä tilanteesta. Tiedän että on monia asioita joita olisin voinut tehdä suhteessa toisin, olla huomaavaisempi, romanttisempi ja täydellisempi avomies. Emme ole olleet mikään täydellinen avopari, mutta ketkä oikeastaan olisivat? Näen että meissä on paljon, paljon hyvää ja kiinni pitämisen arvoista. Nyt kun itse on alkanut tajuta tuon suhteen hoitamisen perään tuntuukin että on liian myöhäistä, avokista mikään ei tunnu enää miltään, mikään yhteinen tekeminen ei kiinnosta jne.
Emme ole vielä fyysisesti eroamassa. Tällä hetkellä meillä on tavallaan koeaika menossa. Tämän takana on toisaalta lähinnä se, että ollaan kiinni yhteisessä asunnossamme aika pahasti vielä muutaman kuukauden ajan, emme siis pääse siitä vielä eroon. Jotenkin tuntuu vain siltä, että vaikka on tuo koeaika, niin kaikki keinot on käytetty loppuun ja oma oloni on lähinnä hyväksikäytetty (koska ollaan muka koeajalla, mutta todellisuudessa ei kiinnosta edes yrittää). Jos toinen katsoo, ettei rakasta ja ainoa keino päästä eteenpäin elämässä on yksin asuminen, niin en voi sitä muuttaa. Kihlauskin ollaan valmis purkamaan tuosta vaan ja kuittaamaan olankohautuksella. Ihmettelen vain mihin ne kaikki tunteet ovat kadonneet avokiltani, ne tunteet joiden vuoksi olisi valmis yrittämään vielä.
Parisuhdeterapiasta ei avokin mukaan oikein olisi apua, sillä se ei hänen mukaansa muuttaisi sitä tosiasiaa, että hän ei osaa rakastaa minua. Hän on periaatteessa silti valmis sinne menemään minun pyynnöstä periaatteella "ihan sama". Itse uskon, että tässä on vain jokin paha kriisi menossa ja niitä avokin tunteita minua kohtaan kyllä alkaa löytyä kunhan niitä saisi jostain kaivettua esiin.
Erikoisinta tässä kaikessa on mielestäni tuo "avokin kavereiden teoria" siitä että kaikki tarvitsevat yksin elämistä, muuten ei suhde voi onnistua jne. En ole aiemmin kuullutkaan tuollaisesta ja jos tämä teoria pitää paikkansa, niin voisi sanoa että kaikki nuorena toisiinsa tutustuneet tulevat epäonnistumaan suhteessaan. Tuskin.
Osaisitteko kertoa millaisia ideoita tähän tilanteeseen? Mikä teidän tarinanne on, miten selviydyitte tilanteesta?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Anna mennä vaan äläkä turhaan jää kaipaamaan. Ajattele asiaa niin että paljon parempi että tuli ilmi nyt kuin myöhemmin 3 lapsen kanssa.
Toivottavasti ensi kerralla löydät jonkun jolla realistisempi ote elämään.
Hyvin sanottu, joskin aika karrikoiden. Kummastelen tätä maailman menoa kun mikään ei tunnu nykyään riittävän ja ei osata nähdä hyviä seikkoja omassa suhteessa vaan luovutetaan pysyvästi heti kun ei tunnu oikealta. Suhdetta pitää osata hoitaa ja arvostaa -myös silloin kun ei tunnukaan niin hyvältä ja asiat ahdistavat.
Voimiahan sitä tarvitaan, ihmissielun rikkoutumaa on vaikea korjata, mutta usko, et ole yksin, meitähän riittää.
en usko, että minusta on kovinkaan apua sillä olen lähes samanlaisessa tilanteessa juuri nyt, tilanteessa on vaan se ero, että mieheni tekee tätä mitä sinulla naisesi. Me ollaan oltu kohta jo kymmenen vuotta yhdessä ja neljä vuotta kihloissa sekä meillä on lähes pari vuotias tytär eli e todellakaan helpompaa täällä. Mies viikko sitten ilmoitti, ettei rakasta minua ja ei jaksa yrittää. No, eihän tässä tietysti ole kun monen vuoden omaisuus, kaikki yhteistä. Minä olisin toisaalta halukas yrittämään, mutta alkaa olla liian paljon ilkeyttä minua kohtaan ja sain selville myös mieheni keskustelleen täysin tuntemattoman naisen kanssa meidän tilanteesta. Naisella on kuulemma samanlainen tilanne niin helppo puhua, no kiitos vaan. Olin puhe yhteydessä eilen tämän naisen kanssa ja kyllä hän uskottavasti sanoi ettei heillä mitään ole ja ovat vain jutelleet sillä nainen on ahdistunut tilanteestaan. Hän vannoi minulle ettei vie minulta miestäni ja häviää tilanteesta, jos vain näin haluan... en osannut oikein suhtautua häneen mitenkään. Nyt sitten vaan ajattelen, että vain tyhmä antaa kaiken anteeksi. Onko minun nyt sitten vaan luovutettava ja erottava suosiolla?!!!
Ihan sivustakatsojana kysyisin, että mitä pahaa on siinä, että miehesi on keskustellut jonkun naisen kanssa tilanteesta? Siis jos se on vain ollut keskustelua. Veikkaan että miehelläsi on myös aika paljon ahdistusta sisällä tällä hetkellä ja siitä johtuen puhuminen jollekin helpottaa. Ja tuntemattomalle puhuminen on ehkä joskus helpompaa kuin jollekin esimerkiksi yhteiselle perhetutulle joka helposti tuomitsee.
Toisaalta aika erikoista että alkaa puhua joleekin tuntemattomalle naishenkilölle omia henkilökohtaisia asioitaan tuosta vaan. Eihän noin vissiin ylensä ole tapana käyttäytyä kenelläkään, kai.
Ensinnäkin mieti omalle kohdallesi. Et varmaankaan itse olisi yhtään helpottunut, jos miehesi olisi jutellut asioistanne vieraalle naiselle... en minä edes enää tiedä kuinka siinä on käynyt. Edelleen minulle vannotaan ettei ole mitään tapahtunut ja nyt sitten oikeastaan meidän asioista eivät olekkaan juurikaan keskustelleet ja että nainen on vaan omasta huonosta erosta kertonut (ero joka on juuri päällä).
Niinhän sitä luulisi toisen tuntevansa ja ajattelevansa ettei meidän asiat muille kuulu, mut aina ei sitten tunnekkaan sitä toista....
Mutta myös sinulle tahdon sanoa sen, ettet ainakaan helpottanut viestilläsi tilannettani. Päin vastoin tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi jolle ei edes kymmennen vuotta ollut kumppani voi kertoa asioitaan suoraan HELVETTI ETTÄ AHDISTAA!!!! Mahdan olla todella huono ihminen!
Ei sillä että aina pitäisi ajatella pahinta, mutta kokemuksesta kerron oman mielipiteeni. Ex-avomies etääntyi ja epäilykset ajan myötä heräsivät. No tarkemmin kertomatta: olin kaikkein pahimpien epäilysteni kanssa täysin oikeassa.
Kyllä sen vaistot sanoo miten asiat todennäköisesti on. Asioistamme oli "keskusteltu" vieraan naisen kanssa , koska hänelle oli helppo puhua ja oli omassa suhteessaan vaikeassa tilanteessa myös. Valehtelua jatkui karmivuudessaan pari vuotta. Ja kuinka ovelasti se osattiin aina selittää parhain päin!! Tiesin totuuden, mutta miksi uskoin? Siinäpä mysteeri. Miksi ihminen antaa tunteille vallan vaikka järkikin juoksee? Totuus siis oli se että tämä nainen ei ollut enää kovin vieras vaan vakipano ja nainen jopa luuli aidosti ja oikeasti seurustelevansa avomieheni kanssa. Joopa joo. Tämä oli pitkä ja piinallinen - täysin turha prosessi. Olen päässyt eroon lopullisesti ja elämässäni puhaltaa uudet ihanat tuulet. Helppoa ei ole ollut ja vaikka luulin olevani se ensimmäinen maailman ihminen ketä aika ei paranna niin näinhän siinä kävi.
Jälkeenpäin melkein hävettää koko homma. Minähän siinä tyhmä olin kun mahdollistin niin pitkään koko sairaan kuvion. Älä ainakaan sorru samaan.
Voimia! Asioilla on tapana järjestyä, yrittää pitää parisuhteen eteen ja kannattaa kääntää joka kivi. Mutta yksin siihen ei pysty. Silloin on ymmärrettävä alkaa hoitaa omaa mielenterveyttään sairaan parisuhteen sijaan.
kiitos sinulle... Minulle tuli jotenkin helpottunut olo. en osaa selittää miksi, mutta ihan kuin olisin ymmärtänyt asian, antaa mieheni vaan lähteä. Enköhän minä pärjää ja löydä itselleni sitten joskus tulevaisuudessa rehellisen ihmisen joka pitää minua kuin kukkaa kämmenellä, toivon ainakin näin, ellei tässä nyt sitten mennyt viimeisetkin uskon rippeet toista sukupuolta kohtaan. ainut vaan et ei riitä et itse jotenkuten selviää tästä sillä on minulla tyttäreni jonka mielenterveys pitää pitää kohdallaan oman mielenterveyteni kohdalla. Vaikeeta kyllä tulee!!
tutulta, melkeinpä sanasta sanaan. Vaimolla 30v kriisi ja halusi elää välillä vain itselleen. Ero tuli ja vaimo muutti omaan kämppään ja minä mietin pääni puhki mikä meni vikaan... Niin no, toinen mieshän sieltä taustalta paljastui. Toivon, ettei tässä ole samasta kyse, mutta jos on niin olen varma, että naisesi jätti tämän pikkujutun kertomatta koska "ei halunnut loukata".. Ole fiksumpi kuin minä; älä syytä itseäsi!
...ratkaisu on erota. Mitä ihmettä sä jaksat sinnitellä tommosessa "liitossa". Sattuuhan se ero mutta hetken päästä se elämä voittaa ja aivan varmasti tiedossa on paljosti parempaa.
Ja siihin että sun avokkis kaverit on sitä mieltä että jokaisen pitää joskus elää yksin, yhdyn tuohon. Näin se vain on, mutta miepä oonki nainen...
Mut tsemppii.
Teppo suosittelee Teitä asumaan erillään jonkin aikaa. Tämä sen vuoksi, että huomaisitte toisienne ainutlaatuisuuden ja sen mitä voisitte menettää. Teppo sanoisi, että tämä olisi ainoa tapa pelastaa suhteenne, koska se ilmeisesti kuolisi lopullisesti ilman tällaista tekohengitystä.
Harvoinpa se rakkaus täysin kuolee. Ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Mitä nopeammin olette eri osoitteissa, sen todennäköisempää suhteenne pelastuminen on.
Toivoen parasta,
Teppo
ps. koita luopua kaikesta tohvelisankarimaisuudesta; nyt pieni kovuus voi palvella tavoitetta paremmin kuin herkkä runoilijapoika -maski
Minun tilanne on päin vastainen kuin tämän joka keskustelun aloitti. Minut jätti mieheni. Mietin tätä sinun neuvoa ihan jo ennen kuin luin viestisi ja ehdotin jopa sitä miehelleni. Entäs jos toinen ei usko siihen et erillään asuminen auttaa? Voiko sitten puhua oikeasti kusetuksesta? Olevinaan on rakastanut mut ei rakastakkaan... Ei kai oikea rakkaus kuole noin vaan? Eihän?!!
Meillä tilanteeseen tuo lisäsäväyksen puolitoista vuotias lapsi... Hänen ajatus maailmallaan en ala leikkimään.
Lapsi tuo ongelmaasi paljon lisämerkityksiä. En tiedä miehesi sielunelämää. Ehkä hän on kyllästynyt asemaan miehenäsi ja isänä, ja haluaa paeta vastuuta. Näin se menee usein varsinkin nuorilla miehillä, jotka eivät aina ymmärrä perheen merkitystä.
Jos tilanne on noin tukala, niin kyllä suositus on muuttaa erikseen ikään kuin kokeilun vuoksi. Silloin Sinun ja perheesi merkitys selviää miehellesi. Usein tällaisissä tilanteissa palataan takaisin yhteen, koska ymmärretään, mitä oltiin menettää. Se lujittaa suhdetta. Jos ei palata yhteen, niin sitten ei palata. Ei siihen voi pakottaa.
Todellakin lapsi tuo lisämerkitystä. Kotia ei noin vaan vaihdella. Pankkilainoja ei noin vaan ositella yms. Eli voi olla et mies pakoilee, mut minusta ei tunnu oikealta ottaa sitä sitten kiinni ja takas kun sille käy. Minä ymmärrän perheen merkityksen. Omat vanhempani ovat eronneet ja tuottaneet tuskaa siskolleni ja minulle.
Pelkään oman mielenterveyteni takia sitä tilannetta mikä kohtaa aika varmasti minua parin kuukauden päästä; mies itkee ovella tai soittaa olleensa tyhmä ja haluaa kuulua perheeseen enemmän. Entäs sitten?! Tunteet sanoo mitä sanoo ja järki ihan toista. Toisaalta tietysti lapselle olisi ihanteellista palata yhteen, mut miten kauan äidin pää jaksaa epätietoisuutta koska taas laitetaan kamat kasaan?! Aivan mahdoton tilanne!!!
Olemme joskus nuorempana olleet erossa juuri sen reilun kaksi kuukautta ja sitten alkoi ruikutus... Miksi miehen pitää olla niin kovapäinen?!!
Mies häipyy, tulee takas, häipyy, tulee takas? Kertokaa miehet! Itselle tulee ekaks mieleen, että mies deittailee muiden naisten kanssa??
sitä minäkin olen nyt miettinyt... eroon haluaa minusta, koska haluaa tavata muita ja "seikkailla". mies ei sittenkään ollut kasvanut aikuiseksi ja ei ollut kyvykäs elämään perustamasssaan perheessä... aika surkeaa minusta ja sitten ei ollut tarpeeks tahtoa lapsen vuoksi yrittää.
mut kertokaa hyvät ihmiset, et mistä helvetistä löydän voimaa sanoo sit parin kuukauden perästä et "kiitos ei ja elä vaan nyt sitä sinkku elämää ja takaisin en ota" !?!!!! minä uskallan lyödä vetoa et se ryyppäys ja sinkkuelämä alkaa varmasti kyllästyttää ja lasta tulee ikävä! sillä varmasti jokainen äiti on lähes kaiken valmis anatamaan anteeksi, jotta lapsella olisi molemmat vanhemmat saman katon alla ja varsinkin tilanteessa jossa äiti olisi halunnut yhä yrittää!!
"Jokainen ansaitsee toisen tilaisuuden, mutta kukaan ei ansaitse kolmatta." Eli yhden kerran voit anteeksi antaa, sen jälkeen jos mies ei opi, lyöt vain päätäsi seinään.
hän haluaa olla elämässään edes hetken yksin? Ihan terveellistä sinänsä että haluaa opetella olemaan myös itsekseen. Se on kuitenkin aikas moinen taito ja harva taitaa siihen todella pystyä.
Luulen että pienen hetken yksinäisyyttä koettuaan hän hamuaa jo uutta ihmissuhdestta tai ihastusta. Se siitä yksin olemisesta.
Neljä vuotta suhdetta takana, mua enää ei vaan kiinnosta. En rakasta, eikä pahemmin muitakaan tunteita ole. Ollaan puhuttu hieman asiasta, mutta en tiedä miten edetä. Meillä oma talo, jossa ollaan kiinni vielä jonkun aikaa. Tuntuu vaan niin vahvasti että haluaisin asua yksin, oppia olemaan itseni kanssa ja elää enemmän omaa elämää. Kolmatta osapuolta ei ole, mutta viimeaikoina olen ihastunut aika helposti..
"Mikään ei vaan enää tunnu miltään!"
Miten tuollaiseen oikeesti päädytään? Kuinka annetaan asioiden mennä tuohon jamaan? Teillä ei ilmeisesti ole lapsia, vai? Meillä on pieni lapsikin samanlaisessa tilanteessa. en ymmärrä kuinka mies voi sanoa, ettei jaksa yrittää ja tunteet on hävinny jonnekkin! Miksi asioista ei ole voinu puhua etukäteen mitään?! en ymmärrä. On niin helveti epätoivoton ja epätodellinen olo. Pelottaa todella paljon. Olen kyllä aikasemmin asunut yksin ja tullut toimeen, mutta nyt pitäisi jaksaa hoitaa pieni ihminenkin siinä samassa. Ei sen puoleen varmasti sekoaisin, jos antaisin rakkaimman asian maailamassa mieheni huostaan eli on vaan pakko ilmeisesti jaksaa...
Meillä ongelmia ollut matkan varrella jo liikaa. Ei enää vaan kiinnosta yrittää. Riidoissa mies saa aina kaiken käännettyä mua vastaan ja puhumisesta ei tuu mitään. Mä yritin muutaman vuoden, mutta aika yksipuolista se oli. Nyt kun mulla ei enää tunteita, mies haluais vielä yrittää, on ruvennut huomioimaan mua enemmän ja tekemään jopa kotitöitäkin ilman riitelyä.
Liian myöhään vaan..
Sama homma täällä. Ikää mulla vaan on jo päälle 40 ja yksin on ennenkin asuttu...
10 vuotta suhdetta takana ja erosimme kesällä.
Ystäviä ollan edelleen, tosin sekin tuntuu väärältä, kun tiedän, että mies odottaa yhteenpaluuta ja munsta ei siihen ole, ainakaan vielä.
Tosin meillä on asioita joiden haluaisin muuttuvan, että voisin edes yhteenpaluuta harkita.
Mutta ei tunnu hyvältä näinkään!!
Kai sitä sitten toisilla vaan on niitä kriisejä helpommin kuin toisilla ja eri asioista johtuvia. Toisille iso juttu ei ole oikeastaan mitään ja jollekkin ihan pienikin kolaus voi olla TOSI ISO juttu... Kuka näitäkin kaikkia ymmärtää, mutta me joilla on näitä "ongelmia": koitetaan selvitäeteenpäin ja toivoa, ettävieläse elämä joskus hymyilee meillekkin... ja kaikille muillekkin!
Omasta mielestäni yksin eläminen edes jossain vaiheessa elämää - mieluiten nuorena- on erittäin suositeltavaa kaikille ja osalle jopa välttämätöntä. Jos ei koskaan oo elänyt yksin ja omaa arkea, yhteisestä arjesta ja elämästä voi tulla syntipukki sellaisissakin tilanteissa, joiden kanssa niillä ei oo mitään tekemistä. Arki voi joskus tuntua tylsältä ja harmaalta, ja siitä on helppo syyttää parisuhdetta ja tunteiden hiipumista, mutta jos olis vertailupohjaa (=yksinkin elämistä), saattais huomata että erilaiset hetket ja vaiheet kuuluu elämää, eikä omasta onnesta ja onnettomuudesta saa liikaa syyllistää muita.