Ystävyyteen, ei sellaista ole olemassakaan...
Kaikki tarkoin valitut ystävät ovat jossain vaiheessa pettäneet, unohtaneet, viimeistään silloin kun ei ole enää hyötyä ystävyydestä.
Kaikki on niin teennäistä nykyisin, ei sellaista ihmistä olekaan enää, ketä voisi kutsua ystäväksi, ystävyys on kuitenkin niin paljon enemmän kuin kaveruus, ja nykyisin ystävyyttä ei osata arvostaa.
Mieluummin olen sitten yksin, en jaksa enää pettyä ihmisiin, en osaa enää luottaa ihmisiin...aivan likaa paskaa saa niskaansa, kun tarpeeksi pitkään auttaa aidosti "ystävää", jolle et tosiasiassa ole koskaan merkannut yhtään mitään...
Kaikki tarkoin valitut ystävät ovat jossain vaiheessa pettäneet, unohtaneet, viimeistään silloin kun ei ole enää hyötyä ystävyydestä.
Kaikki on niin teennäistä nykyisin, ei sellaista ihmistä olekaan enää, ketä voisi kutsua ystäväksi, ystävyys on kuitenkin niin paljon enemmän kuin kaveruus, ja nykyisin ystävyyttä ei osata arvostaa.
Mieluummin olen sitten yksin, en jaksa enää pettyä ihmisiin, en osaa enää luottaa ihmisiin...aivan likaa paskaa saa niskaansa, kun tarpeeksi pitkään auttaa aidosti "ystävää", jolle et tosiasiassa ole koskaan merkannut yhtään mitään...
Vastaukset 10
Vanhimmat
samoja kokemuksia on itsellänikin. Oppinut ainakin sen, ettei melkein keneenkään kannata luottaa, ei vaikka olisi ihmisen tuntenut kuinka kauan tahansa. Pari ystävää vain on, joista voi sanoa että ovat olleet luottamuksen arvoisia. Ja näiden toisten huonojen kokemusten takia on todella vaikeaa luottaa heihinkään.
Itse olen myös kokenut sen monen ystävänä pitämäni ihmisen kohdalla, etten oikeesti merkkaa yhtään mitään heille.
jokaisen virkkeen. Myös tuon toisen vastaajan. Itsekkin olen huomannut ihan saman. Silloin, kun hyötyä ei ole, eipä enään ystävyys kiinnostakkaan... olen kyllästynyt pitämään yllä niin yksipuolista ystävyyttä, jossa tuntee olevansa hyväsikäytetty....
Onnekseni voin sanoa että omat ystäväni ovat toisesta päästä.. ja ovat sellaisia ihmisiä joille voin sanoa päin naamaa että he ovat minulle tärkeitä.
Mutta.. olen nuorenpana kävellyt vanhasta kaveripiiristä ulos ja aloittanut tyhjästä sen takia kun kuvaan tulivat huumeet ja alkoholismi... on ystäviä ja sitten on kavereita. Kun kuulee joidenkin kavereiden kertovan että millaisia kavereita heillä oli esim. vanhassa asuinkunnassaan niin ei voi tajuta.
Onko luottamus ja välittäminen nykyisin sitten niin harvinaista että Stab-your-buddy-vedot ovat yleisempiä jatkuvasti.
Ei kavereitaan saisi nähdä tienä johonkin tai työkaluna jota tarpeeksi käytettyään voi heittää menemään.
Aloittajalle sanoisin... että kyllä niitä ihmisiä on.. ^__^
Tässä juuri eilisen päivän aikana selvisi miten eräs ystäväksi kutsumani ihminen petti luottamukseni täysin. Kerroin hänelle asioita joiden en halunnut menevän muiden korviin jne mutta kas kas, niin oli vain kielen kannat laulelleet. Tämä ei ollut eka kerta, mutta nyt oli viimeinen. Tuli teksiviestiä jossa luki vain "anteeksi" mutta joskus on asioita joita ei pelkällä anteeksi pyynnöllä selvitetä kun ongelma on tämän ihmisen tyylissä joka nyt oli tämä luottamuksen pettäminen.
Ennemmin olen minäkin yksin tai vähemmällä kaverimäärällä kuin pidän ympärilläni suurta joukkoa jotka eivät osaa muuta kuin taputtaa selkään kun ajavat omaa etuaan
Minulla on ollut takana todella raskas vuosi, jonka kautta olen menettänyt 3-4 ystävää. Tietysti suruttaa ystävien menetys, mutta ahdistaa myös, kun ajattelee, että jotenkinhan minä olen tässä mokannut. Ei "normaali" ihminen menetä kerralla noin montaa ystävää. Olen yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta asiat eivät enää luonnistu. Syytä on toki minussakin, muttei mielestäni ainoastaan minussa. Enkä ole tehnyt mitään "absoluuttisen pahaa". Kaipa ne tosiystävät ovat harvassa, ja suurinosa vain paikalla, kun siitä´itse hyötyvät.
Ensimmäisen ystävän menetin kun hän tuli raskaaksi. Yllättäen ei enää ollut aikaa edes soitella. Minulle tapahtui pitkästä aikaa iloisia asioita: uusi unelmatyöpaikka ja ensimmäinen omistusasunto. Viikkoja lähettelin viestejä kertoen miten menee, mutta vastauksia en saanut. Menin sitten suutuspäissäni kuittaamaan, että ottanee yhteyttä sitten keski-iässä kun ystävät jaksavat taas lasten lennettyä pesästä kiinnostaa.
Toinen ystäväni meni sen kautta, että hänellä oli erittäin omistushaluinen ystävä, joka ei voinut sietää minua. Tämän ystäväni myönsikin, ja sen, ettei voinut kutsua minua esim. bileisiin, juhannuksenviettoon jne, kun tämä "bestis" veti herneet nenään. Olimme suunnitelleet yhteistä matkaakin, mutta se ei "bestikselle" käynytkään. Kerran sitten ystävälleni viineissä sanoinkin, kuinka kurjalta tuo tuntui. Hirveä draama edessä, ja kaverini itki vuolaasti. Sovimme asian näennäisesti, mutta yhteyttä hän ei enää pitänyt.
Kolmannen ystävän menetin - en oikeastaan tiedä miksi. Yhteydenpito vain harveni. Jokaiseen tapaamisehdotukseen sain empivän vastauksen. Tiedän, että hänellä oli kiireitä töissä, gradu ahdisti, poikaystävän kanssa soudettiin ja huovattiin.
Neljännestä ystävästä en tiedä olenko hänet menettänyt vai en. Hän alkoi seurustella, ja sen myötä soitot ovat harvenneet nollaan ja tapasimme viimeksi pari kuukautta sitten ennen seurustelun alkua. Kuuntelin koko vuoden kaverini murheita ja valitusta tämän sekaannuttua varattuun mieheen. Siihenkö ystävyytemme perustuikin? Siihen, että olin aina valmis kuuntelemaan ja lähtemään baanalle. Nyt kun minusta ei ole "mitään hyötyä", päin vastoin saatan kaivata jopa tukea ja kuuntelijaa, kun äitini on parantumattomasti sairas ja makaa sairaalassa.
Tuntuu pahalta tämä kaikki. Yhteen ystävään tosin olen ihan ystävällisissä väleissä. Hän vain ei vieläkään "ehdi" tavata seuraavaan kuukauteen, vaikkemme ole vuoteen nähneet. Haluiaisin todella varmistua, etten menetä lisää ystäviä. Ystävyyttä olen kyllä yrittänyt puolestani paikkailla, mutta se ei tunnu onnistuvan. Osannen aavistaa, mistä tämä johtuu. Ystävyyssuhteessa olen yleisimmin hyvin joustava (sopii tavata milloin vain ja toisen aikataulun mukaan) ja valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan pitkästymiseen astikin. Olen periaatteesa "liian kiltti", mutta samalla sisälläni kiehuu, jos olen pelkkänä antavana osapuolena tai jos minua kohdellaan huonosti. Vaikken sitten mitään järisyttävän pahaa sanoisikinaan, ystäväni järkyttyvät kun sitten joskus avaan suuni. Ehkä olenkin kelvannut ystäväksi vain siksi, että minua on niin helppo käyttää. En tiedä olenko esim. ihmisenä niin hauska tai kiinnostava, että muuten minua kukaan jaksaisi katsella.
sinun luonteeseesi tai persoonaasi ainakaan kirjoituksesi perusteella. Ilmeisesti olet valinnut, tai elämä on heittänyt eteesi tyhmiä kavereita, jotka eivät ole ymmärtäneet että jos kaveri suuttuu kuten ekalle esimerkkikaverille olit pistänyt viestin, niin että siihen olisi todella syytä vastata ystävällisesti vaikkei nyt maailman suurta intohimoa tuntisikaan siinä vaiheessa kyseistä ystävää kohtaan.
Pystyn kyllä hyvinkin ymmärtämään ekan esimerkkikaverisi tilanteen, mutta tyhmä pitää olla ettei vaivaudu edes yhtä lepyttelyviestiä pistämään takaisin.
Muut kaverisuhteesi vaikuttavat aivan tavallisilta elämään kuuluvilta tapauksilta. Se on jännä kun ei voi koskaan tietää mikä "kehityskynnys" on sellainen jonka seuraavaksi kohtaa...:) Murrosiästä kyllä monikin varoitteli, mutta eipä kukaan näistä muista ongelmakohdista kovinkaan paljoa ole toitottanut, vaikkakin lähipiirissä varmasti tiedetään nää monet kiekurat jotka kuuluu lähestulkoon jokaisen arkeen tietyissä ikävuosissa.
Jotenkin nähdään usein vaan se et täytetään 18 v. ja saa ruveta käymään baareissa juomassa ihan miten sattuu, sit löydetään poikaystävä ja kouluttaudutaan ja perustetaan perhe tai eletään "eliittielämää". Kaverit tietty pysyy aina vierellä, vaikka itse lähtisi toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tmv...Ja tietty sitä aina saa uusia ystäviä kuin sormia napsauttamalla ja bileet senkun jatkuu...
Toisaalta hyvähän se on tällaisessa jonkin asteisessa positiivisessa illuusiossa elää, niin todennäköisemmin myös saa elämäänsä positiivisia asioita. Jokainen varmasti kohtaa vaikeuksia jossain vaiheessa elämää. Ei kannata silti ruveta murehtimaan tulevaisuutta vaan kurkottaa sinne minne haluaa. Ja joo, on todella kurjaa kun saa saman vuoden sisällä monta vastoinkäymistä ja varsinkin jos ne tärkeimmät ja hartaimmin tavoitellummat asiat murenee. Ja sit kun huomaa et oma mielenterveys rupee rakoileen kun on jatkuvassa paitsiossa tmv...
Mutta hyvää uutta lukuvuotta! :)
Mun ystävät lähti myös ns. ovet paukkuen muutama vuosi sitten, mua ihmisenä arvostelivat ja haukkuivat. Sellainen on todella ikävää, voin sanoa. Sellaisen neuvon antaisin, että sun ei kannata kauheasti miettiä omia vikojasi. Eihän kukaan ole täydellinen! Todellinen ystävä sen ymmärtäisi ja jos jotain eripuraa on, ne selvitetään puhumalla eikä katkeroiduta ja puhuta selän takana pahaa. Olet ansainnut kunnioittavaa käytöstä muilta ihmisiltä. Etsi ystäviä, joiden kanssa pystyt keskustelemaan ja olemaan oma itsesi. :) Tsemppiä!
HEI!
Minäkin olen käynyt saman läpi j aluotin 10 vuotta henkilöihin jotka nälvi minua ja keksi vaikk amitä juttua ja aina oli riitaa nyt riitti mulle kans.heidän saksanpaimenkoira kävi m uhun kiinni kaksi kertaa ja
eivät pitänee kiinni ja keksivät kaikenlaisia koukkuja mulle nyt riitti niitten kans hajosi digikamera.viime vuonna hajosi kengät ku n kiusasivat muka en huomannu.ja puhuivat mun asioit ajulkisesti mitä olen kaan keksinyt.ja aina sellaista keksi joka ei ollu mun syy että oisin tehnyt sen.
että sillein hyvä että on tää netti.....mäkään en uskalla enää luotta kehenkään jos vaikka ois kuin mukava ihminen.kirjotelkaa....
Voin vaikka vannoa, että olivat jollain tapaa sulle kateellisia.
Naiset usein ovat toisilleen, vaikka älykkäämpää olisi vetää yhtä köyttä... Tasavertaiset ystävyyssuhteet ovat harvassa, jos niitä edes on olemassa...
kyllä.ne oli tosi kateellisia kun mulla on kaikki hyvin nyt ja isä on legenda niin ne puhu kaikkee paskaa kesällä...jätin ne ja to´si paska niitten äiti...
sit ne oli kade kun yks bändin jätkä katto mua kaiken aikaa.....täytyy oll amuitten kanssa voi kun meistä tulisi ystäviä!!
mutta en ole enää katkera olen vain iloinen myös itekseenikin se pursuaa vähän yli joskus....mutta sitten tulee ongelmia oli se outoo täytyy ostaa päiväkirja....