Olen ollut viimeaikoina vähän pettynyt ystävyyssuhteisiini. Olen reilu kolmekymppinen nainen ja minä kuten suurin osa ystävistänikin erää parisuhteessa. Mietin vaadinko liikaa. Mikä on "normaalia"?
Mulla ei ole koskaan ollut oikeaa sydänystävää, mutta useita hyviä kavereita kyllä. Kaipaisin lisää läheisyyttä ja syvällisyyttä ystävyysuhteisiini, siis naiskavereihin.
Kuinka monella keskimäärin on sellainen ystävä, jonka/joka:
- kanssa halataan kun tavataan?
- kanssa voi itkeä?
- joka sanoo sinulle suorat sävelet kun olet sen tarpeessa, "pakottaa" puhumaan vaikeista asioista?
Kaipaatteko edes sellaista? Pitäisikö minun alkaa etsiä lisää ystäviä?
Mulla ei ole koskaan ollut oikeaa sydänystävää, mutta useita hyviä kavereita kyllä. Kaipaisin lisää läheisyyttä ja syvällisyyttä ystävyysuhteisiini, siis naiskavereihin.
Kuinka monella keskimäärin on sellainen ystävä, jonka/joka:
- kanssa halataan kun tavataan?
- kanssa voi itkeä?
- joka sanoo sinulle suorat sävelet kun olet sen tarpeessa, "pakottaa" puhumaan vaikeista asioista?
Kaipaatteko edes sellaista? Pitäisikö minun alkaa etsiä lisää ystäviä?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Olen mielestäni aika lailla normaali naisihminen. Minä tarvitsen ison reviirin enkä erityisemmin välitä ihmisten halaamista. Halaaminen on useimmiten kiusallista.
En ole varmaan koskaan elämässäni itkenyt jonkun toisen kanssa enkä tunne siihen mitään tarvetta. En ole taipuvainen itkemään edes itsekseni. Ehkä elämäni vain on niin hyvällä mallilla.
En myöskään sano suoria sanoja kenellekään enkä halua missään tapauksessa, että kukaan pakottaa minuakaan puhumaan asioista, joista en halua puhua. En ole niin utelias, että haluaisin tietää kaiken ystävistäni.
Suurin osa ystävistäni on laillani parisuhteessa ja tapailemme sen mukaan miten työ- ja perhe-elämä antaa myöden. Käymme syömässä, elokuvissa, teatterissa ja nautimme elämästä ja hauskanpidosta. Sienestämme ja pidämme yhdessä juhlia. Pidän iloisista ja mukavista ihmisistä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen. En kaipaa psykiatria, sitä varten on ammattilaiset.
Vaikka en siis kaipaa syvällisiä ystävyyssuhteita, olen kuitenkin kulkenut ystävieni rinnalla silloin kun heillä on ollut oikeasti vaikeaa. En milloinkaan hylkäisi ystäviäni.
Kiitos vastauksestasi. Minäkin pidän iloisista ihmisistä, sellaisista joiden seurassa piristyy, vaikka olisikin jotain pieniä murheita, joista ei edes näin ollen tarvitse puhua.
Itse olen alkanut kuitenkin viimeaikoina kaipaapaan sitä kosketusta. Ehkä siksi, että minulla on yksi melko uusi tuttava, joka aika herkästi esim silittää käsivarresta ja näyttää muutenkin myötätuntonsa. Mulla on siis ollut työhuolia viimeaikoina.
Haluaisin tietää, millä tavalla konkreettisesti olet "kulkenut ystäviesi rinnalla, kun heillä on oikeasti vaikeaa"? Miten toimit, että he eivät koe, että hylkäät? Kysyn siksi, että en turhaan tuomitsis vanhoja ystäviäni, koska ihmiset todella varmaan ovat erilaisia. Ehkä juuri tämän koskemisjutun takia he tuntuvat sellaisilta, etäisiltä ja kylmiltäkin, että en haluaisi itkeä heidän seurassaan vaan vaikka vaikenen hankalasta aiheesta tai vetäydyn itsekseni joksikin aikaa.
silloin kun ystävä ei oikeasti jaksa ja mielenterveys pettää, olen pitänyt huolen ystäväni lapsista ja käynyt sairaalassa päivittäin. Tai kun läheinen on kuollut, on minun olkapääni ollut se, johon nojata ja olen hoitanut käytännön järjestelyt. Olen ollut se, jolle on soitettu aamuyöstä, kun toisella ei ole ollut omasta mielestään enää mitään syytä jatkaa elämäänsä. Olen ollut se, joka on järjestänyt asunnot ja maksanut vuokratakuut.
En siis ole se ylitsevuotavan tunteellinen ihminen, jota tunnut etsivän. Olen se, joka pitää sinusta huolen silloin, kun sinä itse et siihen pysty.
Olet tehnyt arvokkaita tekoja! Minulla ei ihan noin huonosti ole mennyt, eli en ole "päässyt testaamaan ystäviäni" siinä mielessä. Olipa jotenkin muuten pahan kuuloisesti sanottu... Pointtini on siis siinä, että mulla on nyt vaikeaa, mutta ei sellaista, mihin joku voisi puuttua sen tyyppisin konkreettisin teoin, mitä mainitsit. Ilman muuta pidän tuollaista aitona ja hienona ystävyytenä.
Näiden vastausten lukeminen on tehnyt minulle hyvää. Me ihmiset ollaan erilaisia ja taitaa olla aika pitkälle sattumaakin, millaisia ihmissuhteita elämän varrella on tarttunut vastaan. Uskallan toivoa, että mun nykyiset ystävät tai ainakin yksi tai kaksi niistä saattaisivat tehdäkin jotain konkreettista avukseni, jos tilanne menisi tosi pahaksi.
Nyt vaan akuutisti tosiaan olen kaivannut sitä kosketusta ja fyysistä läheisyyttä. Sinä pidät minua ylitsevuotavan tunteellisena - ihan sama - sinua tunteellisempi tunnun olevan. Ilman muuta minustakin on tärkeää että pitää toisesta huolen, kun hän ei siihen itse pysty, mutta nyt huomaan kaipaavani lievemmissäkin tilanteissa jotain lisää. Olen huomannut kuinka paljon mua piristää ja oloa parantaa, kun joku (varsinkin minulle tärkeä ihminen) vain halaa, vaikka ei sanoisi mitään.
Miten muuten kokisit, jos joku ystävistäsi tunnustaisi, että on huomannut kaipaavansa kosketusta - tai vaikka ei sanoisi, niin ennen kaikkea joku alkaisi halata tavatessa ja silitellä käsivarttasi tai taputella selkääsi, jos puhut jostain alakuloiseen sävyyn tms? Olisiko se ylitsepääsemättömän kiusallista? Vai voisitko jopa oppia pitämään siitä, kun tiedät mistä on kyse?
Arvokkaita tekoja olet tehnyt! Minulla ei ihan noin huonosti ole menny, eli en ole "päässyt testaamaan ystäviäni" siinä mielessä. Olipa jotenkin muuten pahan kuuloisesti sanottu... Pointtini on siis siinä, että mulla on nyt vaikeaa, mutta ei sellaista, mihin joku voisi puuttua sen tyyppisin konkreettisin teoin, mitä mainitsit. Ilman muuta pidän tuollaista aitona ja hienona ystävyytenä.
Näiden vastausten lukeminen on tehnyt minulle hyvää. Me ihmiset ollaan erilaisia ja taitaa olla aika pitkälle sattumaakin, millaisia ihmissuhteita elämän varrella on tarttunut vastaan. Uskallan toivoa, että mun nykyiset ystävät tai ainakin yksi tai kaksi niistä saattaisivat tehdäkin jotain konkreettista avukseni, jos tilanne menisi tosi pahaksi.
Nyt vaan akuutisti tosiaan olen kaivannut sitä kosketusta ja fyysistä läheisyyttä. Sinä pidät minua ylitsevuotavan tunteellisena - ihan sama - sinua tunteellisempi tunnun olevan. Ilman muuta minustakin on tärkeää että pitää toisesta huolen, kun hän ei siihen itse pysty, mutta nyt huomaan kaipaavani lievemmissäkin tilanteissa jotain lisää. Olen huomannut kuinka paljon mua piristää ja oloa parantaa, kun joku (varsinkin minulle tärkeä ihminen) vain halaa, vaikka ei sanoisi mitään.
Miten muuten kokisit, jos joku ystävistäsi tunnustaisi, että on huomannut kaipaavansa kosketusta - tai vaikka ei sanoisi, niin ennen kaikkea joku alkaisi halata tavatessa ja silitellä käsivarttasi tai taputella selkääsi, jos puhut jostain alakuloiseen sävyyn tms? Olisiko se ylitsepääsemättömän kiusallista? Vai voisitko kenties jopa oppia pitämään siitä, kun tiedät mistä on kyse??
ja halaavat aina tavatessamme. Koska olen tottunut siihen, se ei tunnu kiusalliselta. Sen sijaan se, että joku aiemmin etäisenä pysytellyt ystäväni alkaisi puhumaan kosketuksen kaipuusta saattaisi tuntua oudolta ja kiusalliselta.
Kosketuksen pitää tulla spontaanisti, muutenhan se on teennäistä? Yleensä ihmset ovat kuitenkin empaattisia, ja lohduttavan halauksen saat melko varmasti yksinkertaisella kysymyksellä: "haluaisitko halata minua?"
Kiitos taas.
Mutta - musta tuntuisi tosi mahdottomalta sanoa, että "Haluaisitko halata minua?"
Eihän siihen ihminen oikeasti voi muuta vastata kuin halata, halusi tai ei. Eikä pyydetty halaus täytä tarvetta, koska tärkeää on nimenomaan myös se psyykkinen hyvä olo siitä, että joku HALUAA halata mua...
Eihän siihen ei voi vastata kuin yhdellä tavalla eli halaamalla. Silloin olet kuitenkin jo paljastanut olevasi heikoilla ja ystävä kuin ystävä HALUAA halata sinua. Ajattele vaikka tilannetta kohdallesi: ystäväsi kysyy surkeana haluaisitko sinä halata häntä. Etkö tuntisi myötätuntoa ja haluaisikin halata häntä? Näin ainakin minusta tuntuisi.
Yksikään ystävistäni ei täytä kriteerejäsi. Mutta mieheni kyllä. Ehkä ongelma on se, jos ystäväsi saavat tuon puolen parisuhteissaan, eivät älyä / osaa hakea sitä sinulta tai antaa sitä sinulle?
Kuvittele tilanne, että esimerkiksi saisit potkut tai sinulle joku läheinen ihminen sairastuisi vakavasti tai itse sairastuisit. Tai vaihtoehtoisesti saisit unelmiesi työn tai olisit täydellisillä treffeillä. Kenelle voisit soittaa turvallisin mielin mihin vuorokauden aikaan tahansa, jos tuntisit tarpeelliseksi, ilman että se tuntuisi oudolta tai kankealta tai nololta? Jos et kenellekään, niin kyllä, sinun pitäisi alkaa etsiä uusia ystäviä.
Mikäli haluat jakaa elämäsi tärkeät hetket - hyvät ja huonot - jonkun kanssa, olet ansainnut ystäväksesi ihmisen joka tajuaa arvostaa juuri sellaista ystävyyttä. Eli joka tulee jäätelöpaketin, tequilan tai kahvin kanssa yöllä käymään, jos tilanne sitä vaatii!
Kiitos, tämä oli tosi hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta. Taitaa olla niin, että tuon "soittokokeen" läpäisee niukasti ehkä yksi ihminen. Ja tilanteen vaatiessa yöllä käymään - ei kukaan. Ei taida mulla hyvin mennä... Varsinkin kun juuri tuollaista kaipaisin.
Ongelma on varmasti siinäkin, että en itse kovin helposti kiinny ihmisiin. Kai se vaatisi selvempää kiinnostuksen ja välittämisen osoittamista myös siltä toiselta. Mulla on vain yksi ystävä, josta tällä hetkellä itse välitän noin paljon, ja jonka kanssa fyysinen läheisyys tuntuu hyvältä, tosin hän ei ehkä arvosta ystävyyttämme samassa määrin kuin minä...
Täytyy alkaa miettiä mitä teen asialle.
Minulla on tapana halata kaikkia ystäviä ja kavereita, ei pelkästään sydänystäviä. Halaamisesta vain tuli sellainen tapa jossain ikävaiheessa, kaikkihan kavereitaan halailevat (olen lähes kolmekymppinen)?
Sydänystävien kanssa (joita on pari) voisin myös itkeä... en oikeastaan muista itkeneeni heidän seurassaan mutta olen puhunut heidän kanssaan niin vaikeista asioista että itkukin voisi periaatteessa tulla. Yleensä vain käy niin että kun kertoo ongelmista ystävälle, ei enää itketä niin paljon, toisen läsnäolosta saa niin paljon tukea. Ja kyllä he osaavat sanoa ihan suoraan mitä ajattelevat, koskaan ei ole ollut tarvetta mielistellä toista tai piilotella omia mielipiteitään.
Ystävyyteen päästään kaveruuden kautta, kaverisuhde kehittyy ystävyydeksi pitkän ajan, ja monien yhteisten kokemuksien jälkeen, luottamus kehittyy tapahtumien myötä...
Halaan joitakin. Joissain piireissä se on tapa ja tulee luontevasti. Joitain tuttuja halaan satunnaisesti, erikoistilanteessa.
En ole kunnolla itkenyt ystävieni seurassa, vaikka vaikeistakin asioista voin muutamalle puhua. Tuntuisi ehkä helpommalta itkeä tarvittaessa niiden kanssa, joihin on "halaus-suhde".
Haluan antaa ystävilleni tilaa itse päättää mistä kertoo ja kuinka toimii. En lähde kaivelemaan ja "pakottamaan" vaikeita asioita esille. Samoin toivon itseäni kohdeltavan.
Mies olen.. mutta onneksi minulla on silti noita ystäviä yhden käden sormien verran, joille voin noin puhua, purkaa sydäntä ja joiden sydäntä vastavuoroisesti kuunnella.
Heh, meidän miespuolisten haleissa on aina vähän vaivautuneisuutta(toisin kuin jenkeissä, jonka koin hieman shokeeraantuneena)ja halaamiset ovat yleensä kun ei nähdä vähään aikaan tai tyyliin yhdessä hengailtu päivä on ollut aivan loistava tms.
Itkenyt olen kerran ystäväni läsnäollessa.. ja se on parasta -sellaisessakin tilanteessa- kun on joku siinä.. jonka ei tarvitse pulputtaa sanoja.. vaan vain on 'läsnä'.
Suorapuheisuus.. pitää puhua rehellisesti. Sanon kyllä jos asia on niin vaikea etten ole vielä valmis siitä puhumaan.. heh, tosin silloin tahtovat sanoa että puhutaan viikon päästä.. ja tosiaan muistavat se ^_^
"Kuinka monella keskimäärin on sellainen ystävä, jonka/joka:
- kanssa halataan kun tavataan?
- kanssa voi itkeä?
- joka sanoo sinulle suorat sävelet kun olet sen tarpeessa, "pakottaa" puhumaan vaikeista asioista?"
Mulla on useita tällaisia. Niitä, joiden kanssa halataan, voidaan itkeä ja soittaa vaikka keskellä yöllä on ehkä.. viitisen ihmistä. Aika monet ystävistä on kuitenkin maailmalla, kuka missäkin. Elämä heittelee töiden jne. mukaan, joten aina ne tärkeimmät ei ole ihan siinä vieressä.
Kieltämättä niitäkin ystävyyssuhteita on ollut, joihin olen joutunut pettymään. Parisuhde tms. noussut jollekin niin keskeiseksi, että ystävyysuhde sitä myötä väljähtynyt.. jollekin toiselle taas minä olen kiinnostanut vain, jos olen hyvällä tuulella ja jaksan actioneerata kaikkea kivaa muita piristävää...Iän myötä sitä on huomannut, että ystävyys todella punnitaan siinä, kun tulee haastavampia vaiheita elämään, huolia tai muuta. Pinnallisesta kaveeraamisesta kiinnostuneet ei silloin jaksa seisoa rinnalla.
Samaa mieltä kuitenkin tuon yhden keskusteluun kirjoittaneen kanssa siitä, että ystävien tehtävä ei ole toimia ainakaan psykiatreina. Mäkään en aina koe kauhean suurta tarvetta uskoutua kaikesta ystävilleni. Mieluummin usein kirjoittelen sitten vaikka tällaisille keskustelupalstoille... Haluan siinä mielessä myös säästää ystäviäni: en halua, että ystävyyssuhteet muuttuisivat tukahduttaviksi. Sitähän monasti ystävän käyttäminen "terapeuttina" tekee sille ihmiselle, joka terapeutin asemaan joutuu. Toisen elämää terapoimaan joutuva voi kokea olonsa tukahdutetuksi ja jopa hyväksikäytetyksi ystävyyssuhteessa ja pian ilo koko ystävyydesta kadota sen siliän tien.
Lisääkin kavereita toki olis mukava saada ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua, mut toisaalta nyt on elämäntilanne, missä pitäis keskittyä vaan tiettyihin juttuihin. Ehkä sellainen 'epäsosiaalisempi' elämänvaihe nyt tässä. En niin kovin kauheasti jaksa sosialiseerata.
Aika suomalainen ajatus tuo , että säästetään ystäviä eikä pidetä heitä terapeutteina. Itse olen muutaman ihmisen terapeutti ja he minun terapeuttejani ja syvä ystävyys on mielestäni juuri sitä, että voidaan puhua vaikeistakin asioista ja tukea toinen toistaan. Terapointi on tietenkin vastavuoroista, kenenkään ei pidä alkaa toisen vakituiseksi sylkykupiksi. Vain näitä henkilöitä pidän tosiystävinäni ja heitä ei ole monta enkä usko, että elämän aikana voi todella hyviä ystäviä kovin paljon ollakkaan. "Suoria säveliä" he eivät minulle sano, vaan koska tuntevat minut, osaavat hienosti auttaa minua itseni huomaamaan asiat. Halailtuakin tulee toisinaan, mutta ei mitenkään joka kerta tavatessa.
Itkenyt olen jopa työkavereitteni nähden ja se, että pystyy näyttämään tunteensa (oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa!)pikemminkin lähentää ihmisiä.
Keskustelun aloittajalle toivon, että löytäisit yhden tosiystävän, koska yksi hyvä ystävä riittää, useampi on jo luksusta. Monelle parisuhteessa elävälle puolison ystävyys tuntuu riittävän, mutta itse ainakin tarvitsen samaa sukupuolta olevan ystävän. Ja kukapa minut olisi auttanut eron yli, jos puoliso olisi ollut ainut ystäväni?!
"Aika suomalainen ajatus tuo , että säästetään ystäviä eikä pidetä heitä terapeutteina. Itse olen muutaman ihmisen terapeutti ja he minun terapeuttejani ja syvä ystävyys on mielestäni juuri sitä, että voidaan puhua vaikeistakin asioista ja tukea toinen toistaan."
Tottakai. Myös mun parhaat ystävät ovat juuri sellaisia, että voin/ voisin käyttää heitä terapeutteinakin tarvittaessa, vastavuoroisesti tietenkin. Aina ei kuitenkaan niin suurelti välttämättä haluakaan käyttää ystäviään terapeutteina, vaikka voiskin. Ihmisen elämäänhän voi satunnaisesti tulla sellaisiakin tilanteita, että haluaa säästääkin ystäviään jokaiselta yksityiskohdalta. Sellainenkin kai välittämistä kuitenkin, että miettii ystäviensä tuntemuksia, näkisin.
Ystävyys ylipäätään on aika monitahoisesti määriteltävä juttu. Periaatteessa ja tottakai tietyt kivat kaverini myös ovat mulle hyvin tärkeitä ihmisiä, vaikkakaan eivät sydänystäviä kirjaimellisesti. On kiva, että on monenlaisia ihmisiä, enkä kaikista sydänystäviä haekaan. Kiva ja iloinen yhdessäolo ja säännöllinen vastavuoroinen yhteydenpito on sekä ystävyys- että kaverisuhteissa kaiken a ja o, ja näin mun suhteissa onkin. Vaikeistakin asioista toki osattava ja kyettävä puhumaan niistäkin, olet oikeassa siinä.
...ei sellaista sydänystävää ainakaan, joka täyttäisi kaikki kriteerit, jotka sellaiselta (usein) vaaditaan.
On pari ystävää, joiden kanssa voi halata kun nähdään tai erotaan. Kumpikin on vastakkaista sukupuolta ja toinen näistä on entinen miesystäväni. Samaa sukupuolta olevien ystävien kanssa tulee ehkä joskus kännissä halailtua, muuten harvemmin.
Exän seurassa voi kyllä näyttää tunteitaan, eli hänen seurassaan voin itkeäkin, mutta en halua silti pitää häntä minään terapeuttinani koko aikaa, vaan pyrin aika paljon pitämään asiat sisälläni. Tosin, jos tiukka paikka tulee, niin silloin tulee puhuttua. Ja ex myös sanoo suorat sanat ja yrittää muutenkin pitää vähän "ruodussa", jos näyttää siltä, että alkaa vähän otteet lipsumaan.
Pari ystävää kyllä on, joille voi puhua melkein mitä vaan, mutta ei niin kovin usein olla tekemisissä. Eikä mulla sellaista ystävää ole, jolla vois vaikka keskellä yötä soittaa tai jonka kanssa pidetään usein yhteyttä. Exän kanssa varmaan tiiviimmin tulee yhteyttä pidettyä jos kaikkin muihin kavereihin/ystäviin vertaa.
Minulla on sellaisia ystäviä muutama ja olen todella onnekas. Ala etsiä uusia ihmisiä ja ulottuvuuksia, kaikki kokevat ystävyyden eri tasolla. Toivottavasti löydät vielä samanlaisia ajatuksia omaavia.
Kunhan edes on JOKU muu kuin oma puoliso, se riittää. Et voi mitata itseäsi sillä kuinka monta tällaista ystävää on. YKSI riittää. Hän joka on paras ystäväsi..
Minulla on onneksi sellainen. Kaikilla ei.
Jotkut ihmiset on "halattavia" ja toiset ei, en tiedä mistä se johtuu. Onko muilla samoja tuntemuksia?
ai niin, unohdin vastata galluppiin.
Halaan osaa kavereistani, osaa en, eikä se liity siihen luokittelenko heidät ystäviksi vai kavereiksi.
Ne, joiden halaaminen tuntuu luontevalta on myös niitä joiden seurassa olis tarvittaessa helpointa itkeä.
Musta Hyvä ystävä tekee ja sanookin sen, mikä toiselle on parasta ja se ei aina ole se kivoin asia, se mitä toinen haluaisi. Uskon että ystävät kuitenkin sisimmissään haluavat että heitä vaikka "potkitaan" oikeaan suuntaan, jos omat voimat ei riitä.
Kiitos kaikille galluppiini vastanneille! Olen saanut paljon ajateltavaa. Olisi tosi kivaa, jos vielä uudet ihmiset vastaisivat, että saisin vielä laajemman kuvan. Jotenkin mua kiinnostaa tää aihe - toivottavasti teitäkin.
Ehk mua kiinnostaa myös se näkökulma, että joissain kaveripiireissä ei ehkä vain ole "sattumalta" halaus/koskettelukulttuuria, mut jos porukassa yksi muuttuu ja alkaa tulla fyysisesti lähemmäs, niin mitähän tapahtuu? Onko paljon ihmisiä joille koskettaminen on niin kiusallista et siihen ei vaan ole haluja totutella?
Kiitos paljon kaikille galluppiini vastanneille! Olen saanut paljon ajateltavaa. Olisi tosi kivaa, jos vielä uudet ihmiset vastaisivat, että saisin vielä laajemman kuvan. Jotenkin mua kiinnostaa tää aihe - toivottavasti teitäkin.
Ehkä mua kiinnostaa myös se näkökulma, että joissain kaveripiireissä ei ehkä vain ole "sattumalta" halaus/koskettelukulttuuria, mut jos porukassa yksi muuttuu ja alkaa tulla fyysisesti lähemmäs, niin mitähän tapahtuu? Onko paljon ihmisiä joille koskettaminen on niin kiusallista et siihen ei vaan ole haluja totutella?
Tässä vastausta kysymyksiisi.
Minulla ei ole ystäviä, joiden kanssa halataan kun tavataan. Enkä kaipaakaan sellaista. Koen sen ehkä liian "jenkkityyliseksi" ja ei se jotenkin kuulu suomalaiseen kulttuurin .
Ei ole myöskään kavereita, joiden kanssa voi itkeä. Enkä myöskään kaipaa erityisemmin sellaista. Toki kaverini/minä voi itkeä jos siltä tuntuu. Muutenkaan itkeminen itkun takia ei ole osa minua.
Varsinainen pakottaminen puhumaan vaikeista asioista on epämiellyttävää. Tietysti voi kysyä (kahteenkin kertaan), mutta ellei toinen/minä halua puhua niin sitten se on ahdistavaa pakottamista. Koen sen niin, että kyllä toinen puhuu kun on siihen valmis.
Koet varmaankin, että ilman noita kysymiäsi kriteerejä kaveri ei ole "tosi ystävä". Minusta taas voi olla todellakin hyvä ystävä, vaikkei "pakotakaan" puhumaan, halaa tavatessa tai itke yhdessä.
Sitä paitsi kun seurustelen vakavasti, en puhu enkä levittele parisuhteen asioita edes ystäville. Katson sen jonkinlaiseksi luottamusasiaksi. Samoin en myöskään levittele ystävän asioita kumppanille.
Mun vanhoista naispuoleisista kavereista, joiden kanssa oon joskus ollut enemmän tekemisissä, on hirveen moni niitä halausintoilijoita, että pitää halata tavatessa ja lähtiessä. Niille se on luontevaa, mulle ei. Toisten kans en sit halaa tyyliin ikinä. Mä halaan ihmisiä vaan sillon kun oikeesti tuntuu siltä, en mä tykkää tollasesta perinteestä. Niin ja sitä "tuntumista" voi olla sekä hyvän että pahan olon kanssa ja sukupuolella ei oo sillon väliä.
En mä yleensä itke muiden läsnäollessa eikä muutkaan mun kanssa, kai se on sitä suomalaisuutta taas. On mulla yks ihminen jonka kans voin puhua ihan kaikesta ja itkeäkin. Ja sit toinen jolle voi puhua melkein mistä vaan. On mulla käyny niinkin et joku on kuvitellu voivansa puhuu mun kans kaikesta, mut mä en taas oo sille pystyny puhua. Keskimäärin mä en siis kauheen syvällisiä omia asioita halua puhua kavereitten kanssa, mut toisaalta se turhan juoruuminenkin esim. puhelimessa ärsyttää.
Ei se puhumaan pakottaminen toimi: homma toimii paremmin jos se puhumishalu tulee itseltä ja jos ei halua puhua, niin esim. halaaminen on usein okei. On siinä sit sekin, että välillä ei voi puhua vaikka joku asia vaivaisi. Kyse on siis samasta asiasta mistä joku jo mainitsikin eli ei viitsi levitellä kolmannelle ihmiselle jonkun muun kanssa kahdenkeskistä asiaa. Joissakin asioissa helpottavampi on mulle ainakin ollut puhua ihan ulkopuoliselle, vaikka kouluterkkarille.
Ai nii, sit se yöllä soittaminen: mä ainakin pidän kännykän yöllä kiinni kun nukun sillon. Sama kotipuhelimeen soittamisessa, se sit häiritsee kaikkia muita täällä. Mua itseäni häiritsee lisäksi se jos tuntuu et toinen yrittää puoliväkisin järjestää tapaamisia vaikka mä en sillä hetkellä sattuis haluumaan ja sit mun oikeat tai melkein oikeat esteet on kaikki huonoja syitä. Sit toisaalta mä en tykkää sellasista spontaaneista vaihtoehdoista, et puhelin soi ja pyydetään heti lähtemään johkin. Yleisesti en mä ainakaan tarvii paljoa ystäviä.
Olen siis parikymppinen naisihminen ja tulipa näköjään avauduttua.
Itselläni on yksi kyseiset ominaisuudet omaava, erittäin mahtava ystävä. Mutta siihen se jääkin, ei sellaisia montaa tarvitse ollakaan. Tähän naisystävästä olen erittäin onnellinen. Hän ymmärtää, kuuntelee, jakaa omat huolensa, halailee ja antaa tukeansa ja mielipiteitänsä auttaen. Kaiken lisäksi hänen kanssaan on aivan upea keskustella sekä viettää aikaa! Molemmat olemme parisuhteessa, itse olen nuorehkossa avioliitosta ja hänellä pitkäaikainen ja vakava kaukosuhde. Joten toistemme apu on tarpeen. Tämä ystävän löysin 1,5v sitten kun luulin jo toivoni menneen ja etten ystäviä enään löydä. Löysin parhaimman mahdollisen.