Meidän suhde alkoi kun olin 16 ja mies 19. Hän oli ihana, mukava, sen kanssa oli kiva olla. En kuitenkaan ollut rakastunut. Halusin edetä pikkuhiljaa ja nähdä mitä tulevaisuus tuo. Mies oli hyvin rakastunut. Suhden alussa kaikki meni hyvin, meillä oli mukava, viikonloppuina oltiin hänen luona , laitettiin ruokaa, katsottiin TV:tä, lenkkeiltiin jne. Heti alussa mies sanoi, ettei halua "leikkiä". Hänellä oli jo silloin ajatukset yhteisestä tulevaisuudesta. Ensin säikähdin, olin vasta 16!!! Sitten ajattelin, aikaa näyttää... En jostain syystä halunut menettä häntä. Kävin silloin koulua ja pääsin ilta- ja viikonloppuhommiin kauppaan töihin. Joskus hän soitti minulle ja halusi että mä tulen vältämättä hänen luokseen yöksi. (Vanhempani tykkäsi hänestä ja monesti sain luvan mennä.) Hänen luokseen on kuitenkin ollut matkaa noin 60 minuuttia ja iltaisin olin väsynyt. Silti menin. Riideltiin harvoin, mutta kerran oikein kunnolla. Silloin itkin ja kysyin itseltäni, miksi haluan olla sen kanssa? Kuitenkin asiasta sovittiin ja jatkettiin.
Vuoden päästä hän lähti armeijaan. Olin osittain helpottunut, että saan olla hetken yksin. Kävin kaikesta huolimatta hänen luona siellä ja hän usein kävi meillä "iltakahvilla" ja tietenkin viikonloppuisiin.(Välimatka oli n.10 km). On minulla ollut ikävä...ja odotin hänet armeijasta!
Hän palasi armeijasta puolen vuoden jälkeen ja kysyi, haluanko muuttaa sen kanssa yhteen? Olin 17 silloin. Säikähdin taas, en ollut valmis vielä. Hän sitten sanoi, että voin asua kyllä kotonakin, mutta jos sen verran voisin auttaa häntä, että laitan nimi listaan, että asutaan yhdessä.(Sitten se sais isomman opiskelija asunnon, eikä tarvis mennä soluun). Suostuin ja ajattelin, miksi en muuttaisi sen kanssa yhteen.
Saatiin asunnon ja muutettiin yhteen.(Vanhempien suostumuksella). Kävin lukiota silloin, eikä minulla erityisesti ollut kavereita. Vapaa-ajalla oltiin vain miehen kanssa tai sen kavereiden kanssa. Käytiin usein hänen vanhempien luona(Ne on aivan mahtavia ihmisiä!). Kaikki oli, kai, hyvin...
Kesä tuli ja mies ei saanut kesätöitä(ei jaksanut pahemmin hakea). Hän lähti isälleen firmalle töihin koko kesäksi.(välimatka n. 300 km) Toki kävi kotona. Mä olin samassa työpaikassa, enkä voinut lähteä mukaan.
Sitten ihastuin...olin silloin 18. Kaveruus muuttui joksiki muuksi ajan kanssa.
Kesä loppui, mieheni palasi kotiin. Vaikea aika se on ollut. En uskaltanut sanoa miehelleni asiasta, mutta en voinut loppettaa sitä "ihastus"juttua.
Ei mennyt kauan mieheni sai asian selväksi ja kamala riita siitä tuli. Itkin ja vannoin, että lopetan heti kaikki ja että olen kamalan pahoillani asiasta. Mies suostui yrittämään. Rakkaudesta? ehkä..
Lopetin suhden. Tunsin itseäni hirviöksi, joka tuottaa vain kipua ja tuskaa muille ihmisille.
Luottamuus katosi suhteestamme, vaikka mies sanoi, että ajan kanssa pystyy ehkä taas luottamaan. Yritin parhaani. Yritin todistaa, että olen luottamuksen arvoinen.
Jokin meni pileen silloin. En ollut enää samanarvoinen mieheni kanssa. Hän oli se "johtaja". En osanut sanoa "ei", halusin tehdä kaikki niin, että hän on tyytyväinen. Näin on jatkunut 2 vuotta. Olin kiintynyt häneen, meillä on ollut suunnitelmia tulevaisuutta varteen. Kaikki näytti olevan hyvin. Mekin uskoimme siihen...
Vuosi sitten aloitin opiskelut korkeakoulussa. Ja sain mahdollisuuden lähteä kesäksi ulkomaille työharjoitteluun. Olin innoissa ajatuksesta!!! Mies ensin suhtautui varoen, mutta sitten hyväksyi ajatuksen. Aika kului... Ennen lähtöä olin ihan paniikissa, etten pärjä yksin siellä. Ja tulee kamala ikävä miestä ja koiraa.
Lähdin. Ikävöin, mutta nautin olostani siellä. Kävimme kavereiden kanssa ulkona ja tehtiin kaikkea kivaa. Aika meni nopeasti. Miehen kanssa ollaan oltu säännöllisesti yhteydessä. Hän kävi siellä kerran. Tutustuin siellä uusiin ihmisiin. Ja taas ihastuin. Päätin, etten lähde mihinkään suhteeseen! onnistuin.
Palasin kotiin...ja olo on tyhjä. Kesän aikana opin paljon uutta itsestäni ja kasvoin henkisesti!
Mutta nyt tunteen miestäni kohtaan on kateissa. En halua enää alistua, en halua olla huonompi. Haluan rakastaa, mutta en osa enää rakastaa häntä. Olen 21...ja olen ihan hukassa tällä hetkeellä.
Vanhemmat odottavat jo häitä ja lapsenlapsia, kaikki ovat ihan varmoja siitä, että me ollaan hyvä pari. Mies kyllä rakastaa kovasti, minä vaan nyt epäilen:(
mitä pitäisi tehdä...ei ole uskoa enää!
Ja miksi ihastun muihin miehiin niin helposti???
Vuoden päästä hän lähti armeijaan. Olin osittain helpottunut, että saan olla hetken yksin. Kävin kaikesta huolimatta hänen luona siellä ja hän usein kävi meillä "iltakahvilla" ja tietenkin viikonloppuisiin.(Välimatka oli n.10 km). On minulla ollut ikävä...ja odotin hänet armeijasta!
Hän palasi armeijasta puolen vuoden jälkeen ja kysyi, haluanko muuttaa sen kanssa yhteen? Olin 17 silloin. Säikähdin taas, en ollut valmis vielä. Hän sitten sanoi, että voin asua kyllä kotonakin, mutta jos sen verran voisin auttaa häntä, että laitan nimi listaan, että asutaan yhdessä.(Sitten se sais isomman opiskelija asunnon, eikä tarvis mennä soluun). Suostuin ja ajattelin, miksi en muuttaisi sen kanssa yhteen.
Saatiin asunnon ja muutettiin yhteen.(Vanhempien suostumuksella). Kävin lukiota silloin, eikä minulla erityisesti ollut kavereita. Vapaa-ajalla oltiin vain miehen kanssa tai sen kavereiden kanssa. Käytiin usein hänen vanhempien luona(Ne on aivan mahtavia ihmisiä!). Kaikki oli, kai, hyvin...
Kesä tuli ja mies ei saanut kesätöitä(ei jaksanut pahemmin hakea). Hän lähti isälleen firmalle töihin koko kesäksi.(välimatka n. 300 km) Toki kävi kotona. Mä olin samassa työpaikassa, enkä voinut lähteä mukaan.
Sitten ihastuin...olin silloin 18. Kaveruus muuttui joksiki muuksi ajan kanssa.
Kesä loppui, mieheni palasi kotiin. Vaikea aika se on ollut. En uskaltanut sanoa miehelleni asiasta, mutta en voinut loppettaa sitä "ihastus"juttua.
Ei mennyt kauan mieheni sai asian selväksi ja kamala riita siitä tuli. Itkin ja vannoin, että lopetan heti kaikki ja että olen kamalan pahoillani asiasta. Mies suostui yrittämään. Rakkaudesta? ehkä..
Lopetin suhden. Tunsin itseäni hirviöksi, joka tuottaa vain kipua ja tuskaa muille ihmisille.
Luottamuus katosi suhteestamme, vaikka mies sanoi, että ajan kanssa pystyy ehkä taas luottamaan. Yritin parhaani. Yritin todistaa, että olen luottamuksen arvoinen.
Jokin meni pileen silloin. En ollut enää samanarvoinen mieheni kanssa. Hän oli se "johtaja". En osanut sanoa "ei", halusin tehdä kaikki niin, että hän on tyytyväinen. Näin on jatkunut 2 vuotta. Olin kiintynyt häneen, meillä on ollut suunnitelmia tulevaisuutta varteen. Kaikki näytti olevan hyvin. Mekin uskoimme siihen...
Vuosi sitten aloitin opiskelut korkeakoulussa. Ja sain mahdollisuuden lähteä kesäksi ulkomaille työharjoitteluun. Olin innoissa ajatuksesta!!! Mies ensin suhtautui varoen, mutta sitten hyväksyi ajatuksen. Aika kului... Ennen lähtöä olin ihan paniikissa, etten pärjä yksin siellä. Ja tulee kamala ikävä miestä ja koiraa.
Lähdin. Ikävöin, mutta nautin olostani siellä. Kävimme kavereiden kanssa ulkona ja tehtiin kaikkea kivaa. Aika meni nopeasti. Miehen kanssa ollaan oltu säännöllisesti yhteydessä. Hän kävi siellä kerran. Tutustuin siellä uusiin ihmisiin. Ja taas ihastuin. Päätin, etten lähde mihinkään suhteeseen! onnistuin.
Palasin kotiin...ja olo on tyhjä. Kesän aikana opin paljon uutta itsestäni ja kasvoin henkisesti!
Mutta nyt tunteen miestäni kohtaan on kateissa. En halua enää alistua, en halua olla huonompi. Haluan rakastaa, mutta en osa enää rakastaa häntä. Olen 21...ja olen ihan hukassa tällä hetkeellä.
Vanhemmat odottavat jo häitä ja lapsenlapsia, kaikki ovat ihan varmoja siitä, että me ollaan hyvä pari. Mies kyllä rakastaa kovasti, minä vaan nyt epäilen:(
mitä pitäisi tehdä...ei ole uskoa enää!
Ja miksi ihastun muihin miehiin niin helposti???
Vastaukset 4
Vanhimmat
en jaksanut lukea pitkää tekstiäsi koska toisten rakkautta ei juurikaan voi arvioida...
yleispätevänä sääntönä voidaan kuitenkin pitää sitä että todellinen rakkaus on kuollut siinä vaiheessa kun kirjoittaa rakkaudestaan ja sen ongelmista suomi24:ssä
päivän paras. Eli on laskeutunut pilvilinnoista ja kopsahtanut maankamaralle kysyen itseltään, mitä tämä kaikki olikaan. Ei todellinen rakkaus mihinkään kuole. Rakkaus on ja pysyy vaikkakin tuotta ongelmia ja sydänsuruja.
Sä olit kovin nuori, kun aloitte seurustelemaan ja muutitte yhteen (ja olet nuori vieläkin!). Ei ihminen silloin vielä välttämättä tiedä mitä haluaa ja kehen haluaa loppuelämäkseen sitoutua. Älkää nyt ainakaan naimisiin kiirehtikö saatika ala lapsia tekemään, ennenkuin sulle on selvää mitä haluat. Ennenkuin olet aivan varma siitä, että nykyinen avokkisi on se, jonka kanssa elämäsi haluat jakaa. Tsemmpistä ja jaksamista!!!
Olit hyvin nuori kun aloitte seurustella ja olet edelleen todella nuori. Uskon, että kovinkaan moni ihminen ei liian nuorena vielä välttämättä tiedä mitä haluaa ja kehen haluaa loppuelämäkseen sitoutua. Sinun tulisi selvittää itse ensin mitä haluat elämältäsi. Voihan hyvin olla että miehesi on sinulle nykyään jo enemmän kaveri kuin elämänkumppani. Tuntuu siltä että useissa parisuhteissa tulee parin vuoden seurustelun jälkeen ns. alkuhuuman laannuttua kriisi ja niitä kriisejä tulee myöhemminkin. Sitkeydellä niistä päästään läpi. Tietysti kaikkea helpottaa kun tuntee itsensä hyvin ja mitä haluaa. Liian nuorena aloitettu seurustelu voi helposti aiheuttaa sen, että ei tunne itseään, kun on ollut aina joku toinen tukena.
Itse olen seurustellut lukioiästä asti saman miehen kanssa nyt yhdeksän vuotta. Meillä on meneillään suhteemme ensimmäinen paha kriisi, kun meitä kumpaakin on alkanut ahdistamaan. Olen joutunut pohtimaan pitäisikö erota, onko välillämme rakkautta vai kaveruutta. Olemme aina olleet todella onnellisia, mutta nyt kriisin on aiheuttanut kavereiden naimisiinmenot ja lasten hankinnat, ja nyt on tullut meillekin olo että pitäisikö meidänkin. Itse olen ensi kertaa ihastunut toiseen mieheen, enkä oikein tiedä mitä tekisin. Et siis ole ainut joka tällaisten asioiden kanssa painiskelee. Yksin näitä on kyllä kamala miettiä, kun tuntuu että menee päivä päivältä vain enemmän sekaisin kaikesta.
Ei nämä ihmissuhteet kovin helpoilta tunnu. Eikä kukaan muu taida voida sanoa toiselle mitä pitäisi tehdä, vaan se pitää itse selvittää. Meidän ongelmat johtuvat luultavasti siitä, että olemme toistemme ensimmäiset ja kokemusta puuttuu. En itse suosittelisi vakavan seurustelun aloittamista ennen kuin on hetken elänyt yksin ja rillutellut yöelämässä, jotta ei tule myöhemmin katumapäälle.
Ihastumisesta: Useat ihmiset ovat minulle sanoneet, että ihminen ihastuu monta kertaa elämänsä aikana (myös varatut). Tämä on se hetki, joilloin punnitaan suhdetta.
Tsemppiä elämääsi ja tekemiisi päätöksiin!