Olipa kerran nuori pari, joka rakastui - menivät yhteen -saivat lapsia- rakensivat kodin- kasvattivat lapsia - tekivät töitä - lapset muuttivat maailmalla ja jäljelle jäi:
tyhjyys, tyhjyys.
Aviopari sinnittelee kaksistaan, paljon puhuttavaa ei ole, yleensä ihan pakollisista asioista.
Ja:
välistä on tuntunut että pitäisi erota / sitä yhtä ainoata syytä vain ei oikein ole /
samanlainen puoliso on aina ollut enkä itsekään varmasti ole kovin paljon muuttunut /
jokin mättää jokin mättää ja:
mietin hartaasti - mitä tehdä?
Onko helppoa lähteä 60 vuotiaana " omaa " elämää rakentamaan?
Ja se puoliso sitten - ei oikeasti ymmärrä ettei kaikki ole hyvin -
ei ole koskaan ollut mikään suupaltti - nyt vielä vähemmän kun ikää on tullut ja kaikenmaailman vaivoja.
Olen ajatellut, että en sittenkään lähde kotoa, yritän vielä jaksaa.
Miksi, joku kysyy?
Ehkä siksi, että 40 vuotta sitten tuli luvattua olla yhdessä myös silloin kun kaikki ei olekaan ruusuilla tanssimista ja siksi että - kunnes kuolema erottaa - no, en toivo hänen enkä itseni kohdalla vielä kuolemaa mutta ajatuksena tietysti kaunis. Että yhdessä mennään ja se joka yksin jää - jää sitten yksin - aikanaan.
Olen päässyt näistä ajatuksista että pitää lähteä, perustaa ihan oma koti, saada uusia ystäviä - saan kyllä nytkin jos vain viitsin nähdä vaivaa.
Kaikille jotka olette pitkässä liitossa eläneet sanoisin, että ymmärrän nyt, ettei se elämän ihanuus välttämättä sillä aukene että jättää vanhan puolisonsa.
Kun katselen häntä, iäkästä puolisoani joka on minua 15 vuotta vanhempi niin ajattelen, että asiat voisivat olla pahemminkin.
Jossain vaiheessa vaan tuli sellainen ajatus että ei helkkari, tänne minä en jää!
No, jään kuitenkin.
Ja: kuten sanoin: mitään todellista syytä ei ole eroon..
tyhjyys, tyhjyys.
Aviopari sinnittelee kaksistaan, paljon puhuttavaa ei ole, yleensä ihan pakollisista asioista.
Ja:
välistä on tuntunut että pitäisi erota / sitä yhtä ainoata syytä vain ei oikein ole /
samanlainen puoliso on aina ollut enkä itsekään varmasti ole kovin paljon muuttunut /
jokin mättää jokin mättää ja:
mietin hartaasti - mitä tehdä?
Onko helppoa lähteä 60 vuotiaana " omaa " elämää rakentamaan?
Ja se puoliso sitten - ei oikeasti ymmärrä ettei kaikki ole hyvin -
ei ole koskaan ollut mikään suupaltti - nyt vielä vähemmän kun ikää on tullut ja kaikenmaailman vaivoja.
Olen ajatellut, että en sittenkään lähde kotoa, yritän vielä jaksaa.
Miksi, joku kysyy?
Ehkä siksi, että 40 vuotta sitten tuli luvattua olla yhdessä myös silloin kun kaikki ei olekaan ruusuilla tanssimista ja siksi että - kunnes kuolema erottaa - no, en toivo hänen enkä itseni kohdalla vielä kuolemaa mutta ajatuksena tietysti kaunis. Että yhdessä mennään ja se joka yksin jää - jää sitten yksin - aikanaan.
Olen päässyt näistä ajatuksista että pitää lähteä, perustaa ihan oma koti, saada uusia ystäviä - saan kyllä nytkin jos vain viitsin nähdä vaivaa.
Kaikille jotka olette pitkässä liitossa eläneet sanoisin, että ymmärrän nyt, ettei se elämän ihanuus välttämättä sillä aukene että jättää vanhan puolisonsa.
Kun katselen häntä, iäkästä puolisoani joka on minua 15 vuotta vanhempi niin ajattelen, että asiat voisivat olla pahemminkin.
Jossain vaiheessa vaan tuli sellainen ajatus että ei helkkari, tänne minä en jää!
No, jään kuitenkin.
Ja: kuten sanoin: mitään todellista syytä ei ole eroon..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Uskoisin että ennaltaehkäisy on melkeinpä ainoa konsti tällaiseen "erilleen kasvamiseen". Jos elämän antaa mennä omalla painolla niin, että kumpikin keskittyy lasten kasvattamiseen ja leivän tienaamiseen, niin helpostihan sitä yhteys toiseen katkeaa ja tämä alkaa tuntua lähinnä joltain kodin kalustoon kuuluvalta esineeltä. Parisuhteen hoidon olisi hyvä olla aktiivista, ettei jäädä odottelemaan, että se itsestään kukoistaa ilman toisen huomaamista ja huomioimista. Harrastan oman mieheni kanssa sitä, että aina hääpäivän aikoihin pidämme pienen "suhteen tila" -keskustelun, jossa mietimme olemmeko onnellisia ja tyytyväisiä suhteeseen ja mitä voisi tehdä. Siitä seuraa yleensä vähäksi aikaa erityistä toisen huomioimista ja pientä romantiikan virinää, mikä on hyvä, vaikka se innostus ei ihan koko vuotta kestäisikään. Se on myös hyvä, että on joku aika jolloin voi ihan luvan kanssa esittää puolisolle toiveita, jotka ehkä muuten jäisivät sanomatta.
Sinun iässäsi tulee varmaan käytyä elettyä elämää noin laajemminkin läpi eli voi pukata pientä elämänkaarikriisiä. Asioiden käsittelyn avuksi voisit harkita psykologia, elämänkaarikurssia (ainakin jollain paikkakunnilla on sellaisia, joissa käydään kirjoittamalla omaa elämää läpi) tai elämäntaidon oppaiden lukemista. Onni löytyy periaatteessa itsestä, mutta onnellisuutta lisää tietysti se, jos on henkinen yhteys elämänkumppaaniinsa. Toivon että se olisi vielä mahdollista teidänkin löytää. Yhteinen tekeminen, yhteisten asioiden muisteleminen ja omien tarpeiden ja toiveiden kertominen ei varmaan ainakaan olisi pahaksi.
ajatus, että kun yhdessä ruvetaan olemaan ja lapsia saadaan, taloa laitetaan, niin ettei unohtuisi se romantiikka. Ei toki ole helppoa/voimia/mahdollisuuksia? löytää sitä yhteistä aikaa kaiken hulinan keskellä. Tämä on valitettavan tavallista ja useinkin voi olla syynä eroon, kun ollaan kadotettu yhteys toiseen. Toivottavasti löydätte uudelleen toisenne nyt kun teillä on sitä aikaa tehdä kaikenlaista...tehdä sitä mihin ei ollut aikaa ja voimia:).
Joo, oikeassa olet,
jopa se, että istutaan soffalla ja pidetään toisiamme kädestä on mukavaa, ja kun tietää vaihtoehdot niiiiin,,,tarkoitan vain ettei mikään parane vaihtamalla ja 60 kymppinen on jo kypsä tunnustamaan elämän realiteetitkin..
ihan hyvältä tuntuu vanheta yhdessä.
Olen usein viime aikoina ajatellut niitä aikoja kun tutustuimme - miten ihanaa se oli, miten sitä odotti että HÄN soittaa ja tulee käymään, miten ei voinut olla koko ajan hypistelemättä toista kun vierekkäin istui ja miten HÄN oli maailman ihanin - eihän tuo kaikki ole hävinnyt vaikka olemme vanhentuneet - molemmat...
kyllä teen kaikkeni, että meillä on hyvä yhdessä - olkoon ettei ole mahdollista samalla lailla kuin 20 kymppisenä.
Hienoa, että aiot ainakin yrittää. Sehän on selvä, ettei asiat ole kuin 20-kymppisenä. Itse olen 42v. ja voin sanoa, että ymmärrys elämään, seksiin jne. on upeampaa nyt kuin 20-kymppisenä. Etene hiljokseen, ole hupsu ja yllätä miehesi (tunnet hänet, tiedät mistä hän pitää), älä vertaa itseäsi muihin nuorempiin, arvosta itsessäsi olevaa kokenutta ja kypsynyttä naista. Onnea teidän kahden yhteisille hetkille:).