Minulla on ongelmalliset välit sekä äitiini että mummooni. Molemmat soittaa jatkuvasti ( ainakin kerran päivässä) ja koko ajan pitää raportoida missä on, kenen kanssa jne.Itse en ota heihin yhteyttä.Jos vaikka joskus tarvitseisinkin apua ja oikeata juttuseuraa,he eivät sitä anna, eivätkä käy kylässä koskaan, minä olen se joka matkustaa tai minun pitäisi hakea heidät kylään, eivät viitsi tulla julkisilla, edestakaisista matkoista minulle kertysi 1200 kilometriä. He olettavat että tottakai raskaan työviikon jälkeen sen jaksan ajaa!! Jos valitan joskus väsymystä, he kommentoivat että kun vaan asuisin lähempänä,niin olisin heitä hoitamassa. Olen jo yli 30v ja olen aina ollut hyvin itsenäinen ja hoitanut asiani kunnolla, joten huolta heillä ei minusta pitäisi olla. Tunnen että olisin paljon onnellisempi, jos saisin elää ilman heitä. Kuulostaa tosi julmalle, mutta pelkästä velvollisuudesta tapaan heitä. Kun tiedän että tapaaminen lähestyy, minulle tulee tosi paha olo jo ennakkoon. Minusta vaan tuntuu että minulla ei ole rohkeutta sanoa, etten kaipaa heitä elämääni ja koen heidät vaan henkisenä taakkana. Minulla oli onneton lapsuus, äitini ei pystynyt huolehtimaan minusta, oli isän alkoholiongelma ja äidin mielenterveysongelmat ja olinkin kouluikään asti mummon hoidossa, liekö tästä johtuu se, että en ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi vanhempien seurassa. Mummon kanssa tulin aiemmin hyvin toimeen, mutta vanhemmiten hänestä on tullut täysin läheisriippuvainen. Tuntuu että minä tukehdun tähän! Onko kellään samoja kokemuksia?
Vain velvollisuudesta yhteydenpitoa
kiltti tyttö
131824
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Aloin saada kamalia sydänoireita ja kaikkea muuta vaivaa, ihan fyysisesti siis. Kun äidille ei mikään koskaan riittänyt.
Katsopa tuossa vähän alempana on "Otin eron äidistä" -ketjuun linkki. Jos luet sitä linkittyä ketjua (on jo siirtynyt monta sivua piiloon) niin huomaat varmaan itsekin, ettei muuta vaihtoehtoa ole kuin katkaista välit täysin.
Katsopa todella tämän aihepiirin sivulle 5 ja siinä sivun keskivaiheilla on menossa ketju "Otin eron äidistä". Ketjussa on nyt 219 mielipidettä ja yli 14 000 henkilöä on käynyt lukemassa sitä. Lue sinäkin.
Sieltä löytyy vastaus ja ratkaisut ongelmiisi.
Otat eron, lopetat yhteydenpidon. Olet itsenäinen ja itsellinen ihminen, vastaat elämästäsi.
Älä raportoi heille (äiti, mummo) omasta elmsästäsi. Sinulla ei ole siihen mitään velvollisuutta.
Tee elämstäsi sellainen,kuin hyvältä tuntuu ja pudota pelistä pois kaikki ne henkilöt,joiden seura tuntuu vastenmieliseltä. Koskee myös lähiomaisia.
"Roikkumalla" heidän seurassaan ja yrittämällä sopeutua heidän vaatimuksiinsa kiusaat vain itseäsi.
selailla.
Älä suostu raportoimaan elämääsi päivittäisillä puheluilla. Sovi, että voivat soittaa vaikka kerran viikossa, tiettynä päivänä, älä vastaa puheluihin muina aikoina.
Äitisi ja mummosi käyttävät kiltteyttäsi ja vastuuntuntoasi väärin hyväkseen. Mahdollisesti eivät tajua sitä itsekään eli sinun pitää tehdä asia heille selväksi.
Ei se ole kovuutta eikä välinpitämättömyyttä vaan tervettä itsesuojelua. Ketä hyödyttää, jos itse sairastut tuollaisessa?
Niinpä, johonkin kannattaa aina se raja vetää.
Esimerkiksi se, että miettii. Mitkä ovat ne vastapalvelut, joita tästä kiltteydestä saa. Jossain vaiheessa itse huomasin, että olin ainoastaan se antava osapuoli. Ja jos en suostunut ja sanoin, että nyt EI käy. Niin haukut ainoastaan ryöpsähtivät niskaani. Ja toden totta. Kukaan heistä ei muista ainoatakaan hyvää tekoani. Tämän jälkeen.
Siihen mitätöintiin lopetin "orjana olemisen".
Minulla on sellainen 70v täti joka on hyvin sairas, krooninen aivoperäinen sairaus.
(ei mieleltään.)
Sairas hän on todellakin, mutta kaikesta huolimatta käyttää sairauttaan ovelasti hyväkseen.
Tiedättehän, kun olisin menossa häntä tapaamaan, niin on niin kipeä, ei voi mennä, olisit tullut viime torstaina, mitäs tänne nyt tuppaat...jne.
Pompottaa niin vietävästi.
Onkohan se niin että tuollainen käytös on jotain katkeruutta terveitä kohtaan?
Kun ikää tulee, tulee sairauksia, ei sille mitään voi, mieheni on kuollut syöpään, joten turhasta en natkuta.
Jos hänelle vie pitkon, niin se väärä, jos teen sitä tai tätä niin väärin se vaan menee.
Lapsia hänellä ei ole, laaja ystäväpiiri kuitenkin.
Kyllä, kyllä minustakin tuntuu että ihan velvollisuuden vuoksi häntä käyn katsomassa, koska mitään läheisyyttä en tunne.
Välillä olen hemmetin väsynyt ja kyllästynyt.
Lopettaa en enää voi tätä meidän outoa pompotussuhdetta koska hän niin vanhakin ja näyttäisi aika julmalta jos en enää kävisi, mutta ehkä olisi pitänyt olla pikkaisen "viileämpi" parikymmentävuotta sitten kun tämä alkoi.
Kaikki myötätunto oli hänen puolellaan kun hän sairastui ja kertoi että kuolo kohta vie....nyt on kulunut jo 17 vuotta siitä. :D
En tiedä, luulen että minä tässä ennemmin luhistun kuin tuo terästätini.:D
Kuulostaa niin tutulta...itsekin olen ollut liian kiltti. Olen n.30 v. ja vanhempani jo 70-kymppisiä.
Äitini on pitänyt minua otteessaan syyllistämällä, manipuloimalla. Viimeisin keino on ollut sairauksilla pelottelu.
Soittelee kerran pari viikossa, lähinnä puhuu itsestään ja ongelmistaan. Hän ei ole koskaan kannustanut minua, en myöskään muista että hän olisi ikinä ottanut minua syliin tai hellinyt.
Olin parempi koulussa kuin hän on ollut, siitä oli katkera. Yritti jopa estää etten mene lukioon: ei kannata mennä huonolla todistuksella. Yliopistoonkin on niin vaikea päästä, kukaan ei pääse ekalla, harvoin edes tokalla kerralla.
Miehistä äitini antoi todella negatiivisen kuvan, he eivät ymmärrä naisista mitään. Isääni haukkui minulle tyhmäksi ja hitaaksi. Tarkoituksenaan kääntää minut isääni vastaan.
Hän sai minut tuntemaan itseni rumaksi ja lihavaksi, joka ei osaa mitään. Osti minulle rumia tätimäisiä vaatteita, paheksui jos meikkasin. Mikään ei ikinä kelvannut tai riittänyt!
Nyt siis hän on jo vanha ja pelkää kuollakseen yksinäisyyttä. Minä olen itsenäinen ja viihdyn omissa oloissa sekä seurassakin. Olen jokin aika sitten ottanut reippaasti häneen etäisyyttä.
Isääni minun käy sääliksi, olisi kiva käydä häntä katsomassa useamminkin. Äitini on myös jollain sairaalla tavalla mustasukkainen että me olemme isäni kanssa läheisempiä.
ja aina hyvä isä. Kirjoitimme kirjeitä toisillemme monta vuotta, koska asuin kaukana. Olisin halunnut mennä käymään, mutten mennyt, äidin ja yhden sisaren takia, joka asui yhä, keski-ikäisenä, isäni talossa. En edes soittanut, koska isällä oli huono kuulo, ja hän harvoin vastasi puhelimeen. Sitten yhtäkkiä hän sai sairauskohtauksen, menetti puhekykynsä, ja vaikka sitten menin häntä katsomaan, ja hän tunnisti minut (näin sen katseestaan) mutta emme voineet puhua. Kirjeenvaihto oli hyvä asia, ja kerroin hänelle muutamaan kertaan kirjeissä, että hän oli aina ollut hyvä ja esimerkillinen isä. Mutta jospa olisin jaksanut käydä katsomassa, äidistä ja peräkamarisisaresta huolimatta.
Käy toki katsomassa isääsi, ettei sitten kaduta, kun hän kuolee. Keskustele vain hänen kanssaan, kysy hänen kuulumisiaan. Kun äitisi soittaa, puhu vain isästäsi, ja pidä puhelu lyhyenä. Ottaisivatkohan vihjeestä vaarin?
Isäni opetti minua pitämään kiinni omista mielipiteistäni ja ajattelemaan omilla aivoillani. Hän oli hyvin itsenäinen ja niin olen minäkin. Häneltä opin kunnioittamaan erilaisia ihmisiä ja kiinnostumaan hyvin monenlaisista asioista ja harrastuksista. Olemme niin samanlaisia, temperamenttisia, herkkiä ja taiteellisia.
Oikein huvittaa joskus, kun huomaan miten saatan innostua jostain aivan kuin hänkin ja joskus taas suutahdan samalla tavalla-yhtäkkiä.
Kiitos neuvoista, niin minun pitää tehdä. Haluan taas yhtä läheisen suhteen isääni kuin lapsena! Olin silloin niin isän tyttö.
MIKÄ NÄITÄ SUOMI-ÄMMIÄ VAIVAA...???
Kaikki "äitiongelmaiset" ja muutkin liian kiltit ihmiset,jotka ihmissuhteissanne altistutte näille ns. energiavarkaille, kannattaa lukea
Anna-Liisa Valtavaaran kirjat:
1) Ainako anteeksi ? ja
2) Kiltteydestä kipeät
Tulee uutta näkemystä elämään....
Sinulla ei ole mitään velvotteita vierailla heidän luonaan. Voitte kertoa kuulumisenne puhelimitse (niinkuin jo teettekin). Se riittää. Jos keskustelu koskaan muuttuu syyteleväksi tai valitteluksi, aivan reippaalla äänellä vain vaihdat puheenaihetta tai syytät kiireitäsi katkastaksesi puhelun.
Jos pelkäät että he eivät pärjää omillaan, voit täydellisen hyvin palkata jonkun heidän naapuristostaan käymään siivoamassa kerran viikossa ja hoitamassa ruoka-ostokset. Taloudellisesti tuo tulisi lähes samoihin kuin sinun vierailusi siellä.
Se että sinä ramppaat siellä aivan heidän "iloksi", ei ole kovin älykästä. Se on todella epäreilua teitä kaikkia kohtaan.
Puhelinsoittojen ei tietenkää pidä olla päivittäisiä! Lyhyt keskustelu kerran viikossa/ parissa riittää, niisäkin vain sinä kuuntelet heidän tekemisiään ja vain hyvin ylimalkaisesti mainitset omista asioistasi, " viimeviikolla meni melkein 1/2 tuntia lumen luontiin, tai kaupunkisi pormestari oli tehnyt upouuden alotteen ... tai kuulit että ....". Tarkoitus on pitää puhelut pois sinun yksityiselämästä. SE ei kuulu heille, ekä sinulla ole mitään pakkoa raportoida heille sinun omista tekemistäsi tai menemistäsi.
Se ei tee sinusta lainkaan epäkilttiä, ainoastaan normaalin täysijärkisen ihmisen.