Löysin sattumalta palstan ja lueskelin juttuja vapaapäiväni kuluksi. Aika moni tuntuu olevan samassa tilanteessa, missä itse olin vuosia sitten ja tuli ajatus jakaa yksi kokemus. Näinkin voi käydä.
Tutustuin aikoinani ihanaan, hurmaavaan, romanttiseen, herkkään taiteilijasieluun, joka tuntui olevan unelmieni prinssi. Hän oli kohtelias, hyväkäytöksinen, ilahdutti minua kukin ja pienin lahjoin. Aloitimme tiiviin seurustelusuhteen ja miehen aloitteesta muutimme melko pian yhteen asumaan. Kaksiot vaihtuivat kolmioksi ja aloittelimme yhteistä elämää. Mies kertoi seurustelun alussa kärsineensä masennuksesta, mutta ajattelin että selviäisimme kaikesta yhdessä. Pian tyytyväisyyteni alkoi vaihtua epävarmuuteen, sillä mies sai selittämättömiä raivokohtauksia, saattoi sulkeutua tuntikausiksi makuuhuoneeseen ja tuijottaa valveilla vastapäiseen seinään, puhumatta, liikkumatta. Yritimme puhua, mutta mikään mitä tein, ei tuonut lohdutusta; jos olin vieressä koin riittämättömyyden koska en hänen mielestään osannut olla avuksi, jos jätin hänet rauhaan, olin välinpitämätön. Ammattiapua mies ei suostunut ottamaan vastaan, oli sitä joskus kokeillut, mutta hänen mukaansa kukaan ei pystynyt auttamaan. Meillä ei käynyt vieraita. Hänellä ei ollut ystäviä, joten minullakaan ei saanut olla, koska hän oli sitä mieltä että parisuhteen tuli korvata myös ystävyyssuhteet. Hän raivostui jos puhuin ystävättäreni kanssa puhelimessa liian kauan; puhumani aika oli pois meidän yhteisestä ajastamme!
Jos minulla oli viikolla vapaapäiviä tai loma-aikaa, tuli minun olla kotona kun hän ruokatunnin aikana kävi juomassa kupin kahvia. Hän alkoi huomautella, jos astiat eivät kaapissa olleet tietyssä järjestyksesä, jos jätin kahvikupin pöytään tai en laittanut tuolia siististi pöydän alle siltä noustuani ja jos kengät eivät eteisessä olleet järjestyksessä. Hän saattoi asetella tuntikausia hiuksiaan oikeaan asentoon peilin edessä, jos jokin meni vikaan, aloitettiin alusta. Hän osti minulle vaatteita joita minun tuli käyttää, koska hän oli mielestään tyylitietoinen, enkä osannut pukeutua riittävän tyylikkäästi. Yhteisistä hankinnoista ei neuvoteltu, hän hoiti myös sisustuksen, kysymättä mielipidettäni. En uskaltanut lopulta koskea mihinkään, jos imuroidessani matot kulkeutuivat hieman vinoon, sain heti palautetta. Ja pöytää ja sohvia aseteltiin puolisen puntia paikoilleen, maton raitojen mukaisesti! Sähköpostini ei saanut olla yksityinen, vaan minun tuli antaa hänelle myös tunnukset jotta hän saattoi käydä "tarkistamassa" sen milloin tahansa. Riidan jälkeen sain "lahjan", kukan, korun tai muuta jolla hän osti itselleen anteeksiannon.
Hän odotti jatkuvaa seksuaalista latautumista, hänen tarpeensa oli tyydytettävä miltei joka ilta, tuntikausien loputon piina, jonka päätteeksi lopulta opin näyttelemään orgasmin jotta hän olisi tyytyväinen. Muutaman kerran erehdyin sanomaan, että olin väsynyt ja aamulla pitäisi nousta aikaisin töihin, mitä seurasi silmitön raivokohtaus. Koskaan hän ei lyönyt minua suoranaisesti, mutta hakkasi sen sijaan nyrkillä ovia, paiskoi huonekaluja, potki sohvaa ja sänkyä jolla istuin tai makasin. Riidan aikana en saanut istua hänen sohvallaan, hänen nojatuolillaan, katsoa hänen televisiotaan tai keittää kahvia hänen keittimellään. Nukuin monta yötä lattialla makuupussissa. Muutaman kerran hän lukitsi minut parvekkeelle, talvipakkaseen, vain pyjama tai kylpytakki ylläni, meni itse saunaan ja sieltä tultuaan raivosi; "Et sitten tullutkaan saunaan!"
Sitten eräänä päivänä tuli se, mitä pelkäsin, toisaalta jopa olin odottanutkin. Katselin hetken kuolemaa, miten elämä kulki edessäni kuin filminauha. En tuntenut pelkoa, vain huojennusta, se oli tässä ja nyt, pian se tapahtuisi ja sen jälkeen ei tarvitsisi huolehtia enää mistään. Sen hetken muistan, mutta seuraavat muistikuvat ovat edelleenkin sekavia. Pääsin irti hänen otteestaan ja juoksin, ulos, pois. Takin taskussa oli autoni avaimet, käsilaukun ehdin napata mukaani.
Istuin toista tuntia autossa, syrjäisellä parkkipaikalla ja mietin mitä tekisin. Soitin paikkakunnan turvakotiin, jossa kehoitettiin minua tulemaan sinne, jotta voisin puhua asioistani. Asuin turvakodissa kolme viikkoa, jona aikana ehdin järjestää itselleni asunnon, muuton ja selvitellä omia ajatuksiani. Tämä ammattitaitoinen sosiaalipuolen henkilökunta oli käsittämättömän ystävällistä ja auttavaista. Kukaan ei kyseenalaistanut tai epäillyt tuntemuksiani ja aina oli joku läsnä jos halusin puhua.
Pyysin poliisilta apua muuttopäiväksi, sillä mies oli uhkaillut minua, soitellut, jättänyt satoja viestejä, hän oli rikkonut tavaroitani, soitellut jopa vanhemmilleni ja haukkunut minut. Poliisin virkailija ilmoitti, että partio on paikalla noin 15-20min kuluttua hälytyksestäni jos satun apua tarvitsemaan "Voi mennä kauemminkin, tuntikin... riippuu vähän siitä missä partio on..." Muutto jäjestyi kuitenkin. Vanha äitini seisoi kadun päässä vahtimassa kun sisareni ja minä pakkasimme ja muuttomiehet kantoivat tavaroita autoon.
Ennen asunnon saamista kävin myös elämäni ensimmäisen kerran sosiaalitoimistossa. Pyysin apua vuokratakuuta varten, sillä en pystynyt hoitamaan kolmen kuukauden vuokraa mitenkään kaikkea kerralla; yhteisen asumisemme aikana minulle ei juurikaan ollut kertynyt mitään säästöön, mies piti huolen siitä. Virkailija sanoi, että ei olisi mahdollista saada apua, koska kävin töissä ja minulla oli liian hyvät tulot. Yritin selittää, että tarvitsin asunnon heti, koska irtaimistoni oli vielä vanhassa asunnossani ja tarvitsin uuden välittömästi, sillä pelkäsin ettei minulla olisi enää kohta irtaimistoa... Virkailija kysyi keskustelun päätteeksi, että "...Et sitten ole ajatellut mennä takaisin? Sillähän tämä ratkeaisi..." Harvoin olen kokenut moista nöyryytystä. Päätin, että se olisi elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta kun asioin sosiaalitoimistossa.
Pelkäsin kauan, en koskaan kulkenut kävellen kaupungilla, vaan aina polkupyörällä. Muutin puhelimeni, osoitetietoni, kaiken mahdollisen salaiseksi. Puoli vuotta näin painajaisia, aina sama kaava -putoan. Vähitellen sain takaisin itsetuntoni, elämäniloni palasi. Olen ollut tyytyväinen elämääni, siinä on paljon sisältöä, iloa, se on elämisen arvoista!
Mietin, lähdinkö sittenkin liian aikaisin. Poliisi ja sosiaalitoimi eivät ottaneet minua tosissaan, sillä minulla ei ollut "näyttöä". Olisiko pitänyt odottaa, että makaan teho-osastolla keuhkot kasassa, hengityskoneessa? Ehkä. Tein kuitenkin ratkaisun ja lähdin pois -ajoissa, ehkä en kuitenkaan tarpeeksi aikaisin. Onkä väkivalta hyväksytympää, kun siihen on jokin selkeä syy; masennus tai alkoholi tai molemmat? Ei. Ei minkäänlainen väkivalta. Tai jos toinen "yllyttää", provosoi? Missä raja kulkee, joskus pelkästään puolison naaman näkeminen voi olla tarpeeksi provosoivaa.
Tämä oli minun ratkaisuni. Varmasti tein monia virheitä, sekä ennen suhdetta, että suhteessa, mutta se ei silti oikeuta kohtelua jonka sain.
Turvakodissa ollessani luin paljon. Siihen oli aikaa, sillä en uskaltanut juuri liikkua muualle kuin töihin ja takaisin. Kaikille palstan naisille ja miehille, jotka ovat kokeneet/kokevat väkivaltaa, haluan sanoa: Aina on olemassa vaihtoehto. Sinulla on oikeus itse päättää elämästäsi, millainen se on. Puhu väkivallasta, tee se näkyväksi. Vaikka vain yhdelle luotettavalle ystävälle tai omaiselle. Itse en olisi selvinnyt ilman äitini ja sisareni apua ja tukea! Tee päätös milloin lähdet. Kun tunsin kuoleman olevan lähellä tiesin, ettei vaihtoehtoja ole, eikä paluuta entiseen. Tee mielikuvaharjoitteita, kohtaa pelkosi; käy tilanne läpi uudelleen ja uudelleen mielessäsi. Pidä käsilaukussasi tai takkisi taskussa auton vara-avainta ja tärkeitä papereita sekä tärkeitä lääkkeitä jos sinulla on niitä käytössä. Selvitä missä paikkakunnallasi on turvakoti tai mihin voit mennä jos sinun on pian poistuttava asunnostasi, mitä ehdit ottaa lapsille mukaasi. Laita systemaattisesti rahaa säästöön, jos siihen on mahdollisuus. Talleta tärkeät numerot puhelimesi valikkoon, helposti saataville. Et muista niitä hätääntyessäsi. Pidä puukot, sakset ja muut terävät esineet laatikoissa, poissa pöydiltä ja tiskialtaasta kun huomaat että ilmapiiri alkaa kiristyä. Kun kiire tulee, on aivan sama mitä asuntoon jää; sinun ja lastesi henki on etusijalla! Et ole yksin samassa tilanteessa. Meitä on ollut, meitä on ja tulee valitettavasti olemaan.
Muista. Sinulla on oikeus päättää itse elämästäsi. Aina on olemassa vaihtoehto!
Tutustuin aikoinani ihanaan, hurmaavaan, romanttiseen, herkkään taiteilijasieluun, joka tuntui olevan unelmieni prinssi. Hän oli kohtelias, hyväkäytöksinen, ilahdutti minua kukin ja pienin lahjoin. Aloitimme tiiviin seurustelusuhteen ja miehen aloitteesta muutimme melko pian yhteen asumaan. Kaksiot vaihtuivat kolmioksi ja aloittelimme yhteistä elämää. Mies kertoi seurustelun alussa kärsineensä masennuksesta, mutta ajattelin että selviäisimme kaikesta yhdessä. Pian tyytyväisyyteni alkoi vaihtua epävarmuuteen, sillä mies sai selittämättömiä raivokohtauksia, saattoi sulkeutua tuntikausiksi makuuhuoneeseen ja tuijottaa valveilla vastapäiseen seinään, puhumatta, liikkumatta. Yritimme puhua, mutta mikään mitä tein, ei tuonut lohdutusta; jos olin vieressä koin riittämättömyyden koska en hänen mielestään osannut olla avuksi, jos jätin hänet rauhaan, olin välinpitämätön. Ammattiapua mies ei suostunut ottamaan vastaan, oli sitä joskus kokeillut, mutta hänen mukaansa kukaan ei pystynyt auttamaan. Meillä ei käynyt vieraita. Hänellä ei ollut ystäviä, joten minullakaan ei saanut olla, koska hän oli sitä mieltä että parisuhteen tuli korvata myös ystävyyssuhteet. Hän raivostui jos puhuin ystävättäreni kanssa puhelimessa liian kauan; puhumani aika oli pois meidän yhteisestä ajastamme!
Jos minulla oli viikolla vapaapäiviä tai loma-aikaa, tuli minun olla kotona kun hän ruokatunnin aikana kävi juomassa kupin kahvia. Hän alkoi huomautella, jos astiat eivät kaapissa olleet tietyssä järjestyksesä, jos jätin kahvikupin pöytään tai en laittanut tuolia siististi pöydän alle siltä noustuani ja jos kengät eivät eteisessä olleet järjestyksessä. Hän saattoi asetella tuntikausia hiuksiaan oikeaan asentoon peilin edessä, jos jokin meni vikaan, aloitettiin alusta. Hän osti minulle vaatteita joita minun tuli käyttää, koska hän oli mielestään tyylitietoinen, enkä osannut pukeutua riittävän tyylikkäästi. Yhteisistä hankinnoista ei neuvoteltu, hän hoiti myös sisustuksen, kysymättä mielipidettäni. En uskaltanut lopulta koskea mihinkään, jos imuroidessani matot kulkeutuivat hieman vinoon, sain heti palautetta. Ja pöytää ja sohvia aseteltiin puolisen puntia paikoilleen, maton raitojen mukaisesti! Sähköpostini ei saanut olla yksityinen, vaan minun tuli antaa hänelle myös tunnukset jotta hän saattoi käydä "tarkistamassa" sen milloin tahansa. Riidan jälkeen sain "lahjan", kukan, korun tai muuta jolla hän osti itselleen anteeksiannon.
Hän odotti jatkuvaa seksuaalista latautumista, hänen tarpeensa oli tyydytettävä miltei joka ilta, tuntikausien loputon piina, jonka päätteeksi lopulta opin näyttelemään orgasmin jotta hän olisi tyytyväinen. Muutaman kerran erehdyin sanomaan, että olin väsynyt ja aamulla pitäisi nousta aikaisin töihin, mitä seurasi silmitön raivokohtaus. Koskaan hän ei lyönyt minua suoranaisesti, mutta hakkasi sen sijaan nyrkillä ovia, paiskoi huonekaluja, potki sohvaa ja sänkyä jolla istuin tai makasin. Riidan aikana en saanut istua hänen sohvallaan, hänen nojatuolillaan, katsoa hänen televisiotaan tai keittää kahvia hänen keittimellään. Nukuin monta yötä lattialla makuupussissa. Muutaman kerran hän lukitsi minut parvekkeelle, talvipakkaseen, vain pyjama tai kylpytakki ylläni, meni itse saunaan ja sieltä tultuaan raivosi; "Et sitten tullutkaan saunaan!"
Sitten eräänä päivänä tuli se, mitä pelkäsin, toisaalta jopa olin odottanutkin. Katselin hetken kuolemaa, miten elämä kulki edessäni kuin filminauha. En tuntenut pelkoa, vain huojennusta, se oli tässä ja nyt, pian se tapahtuisi ja sen jälkeen ei tarvitsisi huolehtia enää mistään. Sen hetken muistan, mutta seuraavat muistikuvat ovat edelleenkin sekavia. Pääsin irti hänen otteestaan ja juoksin, ulos, pois. Takin taskussa oli autoni avaimet, käsilaukun ehdin napata mukaani.
Istuin toista tuntia autossa, syrjäisellä parkkipaikalla ja mietin mitä tekisin. Soitin paikkakunnan turvakotiin, jossa kehoitettiin minua tulemaan sinne, jotta voisin puhua asioistani. Asuin turvakodissa kolme viikkoa, jona aikana ehdin järjestää itselleni asunnon, muuton ja selvitellä omia ajatuksiani. Tämä ammattitaitoinen sosiaalipuolen henkilökunta oli käsittämättömän ystävällistä ja auttavaista. Kukaan ei kyseenalaistanut tai epäillyt tuntemuksiani ja aina oli joku läsnä jos halusin puhua.
Pyysin poliisilta apua muuttopäiväksi, sillä mies oli uhkaillut minua, soitellut, jättänyt satoja viestejä, hän oli rikkonut tavaroitani, soitellut jopa vanhemmilleni ja haukkunut minut. Poliisin virkailija ilmoitti, että partio on paikalla noin 15-20min kuluttua hälytyksestäni jos satun apua tarvitsemaan "Voi mennä kauemminkin, tuntikin... riippuu vähän siitä missä partio on..." Muutto jäjestyi kuitenkin. Vanha äitini seisoi kadun päässä vahtimassa kun sisareni ja minä pakkasimme ja muuttomiehet kantoivat tavaroita autoon.
Ennen asunnon saamista kävin myös elämäni ensimmäisen kerran sosiaalitoimistossa. Pyysin apua vuokratakuuta varten, sillä en pystynyt hoitamaan kolmen kuukauden vuokraa mitenkään kaikkea kerralla; yhteisen asumisemme aikana minulle ei juurikaan ollut kertynyt mitään säästöön, mies piti huolen siitä. Virkailija sanoi, että ei olisi mahdollista saada apua, koska kävin töissä ja minulla oli liian hyvät tulot. Yritin selittää, että tarvitsin asunnon heti, koska irtaimistoni oli vielä vanhassa asunnossani ja tarvitsin uuden välittömästi, sillä pelkäsin ettei minulla olisi enää kohta irtaimistoa... Virkailija kysyi keskustelun päätteeksi, että "...Et sitten ole ajatellut mennä takaisin? Sillähän tämä ratkeaisi..." Harvoin olen kokenut moista nöyryytystä. Päätin, että se olisi elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta kun asioin sosiaalitoimistossa.
Pelkäsin kauan, en koskaan kulkenut kävellen kaupungilla, vaan aina polkupyörällä. Muutin puhelimeni, osoitetietoni, kaiken mahdollisen salaiseksi. Puoli vuotta näin painajaisia, aina sama kaava -putoan. Vähitellen sain takaisin itsetuntoni, elämäniloni palasi. Olen ollut tyytyväinen elämääni, siinä on paljon sisältöä, iloa, se on elämisen arvoista!
Mietin, lähdinkö sittenkin liian aikaisin. Poliisi ja sosiaalitoimi eivät ottaneet minua tosissaan, sillä minulla ei ollut "näyttöä". Olisiko pitänyt odottaa, että makaan teho-osastolla keuhkot kasassa, hengityskoneessa? Ehkä. Tein kuitenkin ratkaisun ja lähdin pois -ajoissa, ehkä en kuitenkaan tarpeeksi aikaisin. Onkä väkivalta hyväksytympää, kun siihen on jokin selkeä syy; masennus tai alkoholi tai molemmat? Ei. Ei minkäänlainen väkivalta. Tai jos toinen "yllyttää", provosoi? Missä raja kulkee, joskus pelkästään puolison naaman näkeminen voi olla tarpeeksi provosoivaa.
Tämä oli minun ratkaisuni. Varmasti tein monia virheitä, sekä ennen suhdetta, että suhteessa, mutta se ei silti oikeuta kohtelua jonka sain.
Turvakodissa ollessani luin paljon. Siihen oli aikaa, sillä en uskaltanut juuri liikkua muualle kuin töihin ja takaisin. Kaikille palstan naisille ja miehille, jotka ovat kokeneet/kokevat väkivaltaa, haluan sanoa: Aina on olemassa vaihtoehto. Sinulla on oikeus itse päättää elämästäsi, millainen se on. Puhu väkivallasta, tee se näkyväksi. Vaikka vain yhdelle luotettavalle ystävälle tai omaiselle. Itse en olisi selvinnyt ilman äitini ja sisareni apua ja tukea! Tee päätös milloin lähdet. Kun tunsin kuoleman olevan lähellä tiesin, ettei vaihtoehtoja ole, eikä paluuta entiseen. Tee mielikuvaharjoitteita, kohtaa pelkosi; käy tilanne läpi uudelleen ja uudelleen mielessäsi. Pidä käsilaukussasi tai takkisi taskussa auton vara-avainta ja tärkeitä papereita sekä tärkeitä lääkkeitä jos sinulla on niitä käytössä. Selvitä missä paikkakunnallasi on turvakoti tai mihin voit mennä jos sinun on pian poistuttava asunnostasi, mitä ehdit ottaa lapsille mukaasi. Laita systemaattisesti rahaa säästöön, jos siihen on mahdollisuus. Talleta tärkeät numerot puhelimesi valikkoon, helposti saataville. Et muista niitä hätääntyessäsi. Pidä puukot, sakset ja muut terävät esineet laatikoissa, poissa pöydiltä ja tiskialtaasta kun huomaat että ilmapiiri alkaa kiristyä. Kun kiire tulee, on aivan sama mitä asuntoon jää; sinun ja lastesi henki on etusijalla! Et ole yksin samassa tilanteessa. Meitä on ollut, meitä on ja tulee valitettavasti olemaan.
Muista. Sinulla on oikeus päättää itse elämästäsi. Aina on olemassa vaihtoehto!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onnea sinulle.Teit hyvän ratkaisun,olen itse käynyt saman läpi ja nyt elän onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa.Ihanaa syksyä!
tarina, kiitos siitä. Nuo käytännön neuvot on niin hyviä.
Sosiaalitoimessa ja poliisilla on parannettavaa, kyllähän niillä perheväkivaltaan liittyvää koulutusta ja projekteja on koko ajan, ehkä siinä ollaan menossa parempaan suuntaan. Olisiko turvakodista ollut mahdollista saada apua tuohon viranomaisasiointiin?
Hyvä, että kuitenkin sait asuntoasian nuivasta sosiaalivirkailijasta huolimatta järjestettyä!
Lueskeleppa narsistisen luonnehäiriön tunnusmerkeistä, olisko selitys ex-miehesi käytökseen siinä? Kovin oli samanlaisia piirteitä käytöksessä.
Mies näyttää olleen lähestulkoon oppikirjatapaus narsistisesta sekoilusta. Kauhea meininki, kannattaa pysyä tosi kaukana.
"Tutustuin aikoinani ihanaan, hurmaavaan, romanttiseen, herkkään taiteilijasieluun, joka tuntui olevan unelmieni prinssi. Hän oli kohtelias, hyväkäytöksinen, ilahdutti minua kukin ja pienin lahjoin."
Törmäsin joskus nuoruudessani just tuollaisiin tyyppeihin. Alkoi ällöttään jos heti tuotiin kukkia. Eräs osteli koruja heti tuskin tunnettuammekaan, en ottanut vastaan ja jätin tyypin. Luotin vasta oikein perus suomalaiseen "junttiin" joka ei alkanut lahjoon eikä imarteleen, ei ollut kiirettä yhteen muuttoon, kummatkin vietimme myös erikseenkin aikaa ystävien seurassa. Hän osoittautui normaaliksi rehelliseksi kunnon mieheksi joka ei alistanut, orjuuttanut jne. Tein parhaimman valinnan ja sitä onnea on kestänyt jo 25 vuotta.
Jo heti alussa näkee pienistäkin asioista ettei ole ihan normaalia. Onneksi hait apua ja ajoissa lähdit pois, niin kauan kun on vielä hengissä ei ole liian myöhäistä. Et varmaankaan enään mene siihen ansaan jos kaikki näyttää alussa liian täydelliseltä ollakseen totta. Sairas ihminen haluaa kumppaniltaan ystävät ja omaiset kauas pois, ja siten uhrilla ei ole enään tukiverkostoo jotka ensimmäisenä yleensä huomaa ettei kaikki ole kunnossa.