Olen varsin mielenkiintoisessa elämäntilanteessa, jo aikuistuvat lapset ovat muuttamassa tai jo muuttaneet pois kotoa. Lasten tapaaminen on muuttunut matkustamiseksi, opikelevia käydään katsomassa heidän omissa kodeissaan.
Anoppini jäi leskeksi muutama vuosi sitten, aiemmin hyvinkin aktiivinen ihminen on nyt muuttunut marisevaksi ja vaativaksi lähimmäiseksi. Käymme häntä tapaamassa vähintäänkin kerran viikossa, yleensä hieman useammin. Siitä huolimatta saamme kuunnella jatkuvaa valittamista siitä, ettei häntä kukaan koskaan käy tervehtimässä, hän on aivan yksin jopa kuukausi kaupalla, näin hän kertoo muualla ja myös meille. Käymme molemmat vielä töissä, vapaa-aikaa ei yksinkertaisesti ole kovinkaan paljon.
Anoppini on kohtuullisen terve ja välimme ovat aina olleet kunnossa, mutta nyt alkaa jo pikku hiljaa vanne kiristyä. Mummo jopa ehdottelee, että mieheni olisi muutettava hänen luokseen asumaan, näin huolimatta välimatkasta työpaikalle, joka olisi silloin noin 120 km. Mikään ei ole enään hyvin.
Mummo ei halua muuttaa kotoaan pois, jo ehdotuksetkin tulkitaan loukkaaviksi, hänen asuntonsa on tosin aivan palvelujen lähellä ja keskellä kaupunkia. Mieheni lisäksi muita lapsia ei ole ja lähisukulaiset ovat jo kuolleet. Ystäviiinsä anoppi ei halua pitää yhteyttä, oman kertomansa mukaan, ei jaksa. Anoppi ei myöskään jaksa tulla meille, ei lähteä minnekään, ei edes tervehtimään lapsenlapsiaan. Kaikki pitäisi tapahtua hänen kodissaan.
Anopin luona käyminen ei ole rasitus sinänsä, jatkuva valittaminen ja vaatimukset ovat sitä kyllä. Onko toisilla samantapaisia kokemuksia ja mitä tässä tilanteessa voisi tehdä
Anoppini jäi leskeksi muutama vuosi sitten, aiemmin hyvinkin aktiivinen ihminen on nyt muuttunut marisevaksi ja vaativaksi lähimmäiseksi. Käymme häntä tapaamassa vähintäänkin kerran viikossa, yleensä hieman useammin. Siitä huolimatta saamme kuunnella jatkuvaa valittamista siitä, ettei häntä kukaan koskaan käy tervehtimässä, hän on aivan yksin jopa kuukausi kaupalla, näin hän kertoo muualla ja myös meille. Käymme molemmat vielä töissä, vapaa-aikaa ei yksinkertaisesti ole kovinkaan paljon.
Anoppini on kohtuullisen terve ja välimme ovat aina olleet kunnossa, mutta nyt alkaa jo pikku hiljaa vanne kiristyä. Mummo jopa ehdottelee, että mieheni olisi muutettava hänen luokseen asumaan, näin huolimatta välimatkasta työpaikalle, joka olisi silloin noin 120 km. Mikään ei ole enään hyvin.
Mummo ei halua muuttaa kotoaan pois, jo ehdotuksetkin tulkitaan loukkaaviksi, hänen asuntonsa on tosin aivan palvelujen lähellä ja keskellä kaupunkia. Mieheni lisäksi muita lapsia ei ole ja lähisukulaiset ovat jo kuolleet. Ystäviiinsä anoppi ei halua pitää yhteyttä, oman kertomansa mukaan, ei jaksa. Anoppi ei myöskään jaksa tulla meille, ei lähteä minnekään, ei edes tervehtimään lapsenlapsiaan. Kaikki pitäisi tapahtua hänen kodissaan.
Anopin luona käyminen ei ole rasitus sinänsä, jatkuva valittaminen ja vaatimukset ovat sitä kyllä. Onko toisilla samantapaisia kokemuksia ja mitä tässä tilanteessa voisi tehdä
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kannattaisi houkutella rouva perusteelliseen lääkärintarkatukseen vaikkapa ikään vedoten. Mukaan sinne ja kertomaan lääkärille nämä muuttuneet luonteenpiirteet.
Moni vaikean dementiapotilaan läheiset surevat juuri sitä, että potilas unohtaa heidän käyntinsä ja tuntee itsensä hylätyksi, vaikka hoitaja kävisi joka päivä. Läheisille potilas myös on jatkuvasti vihainen ja syyllistää näitä kaikin tavoin kohtuuttomasti.
Se on sairauden oire.
Dementiasta ei ole kysymys, tämä on tutkittu. Mummo on terveyspalvelujen varsin vaativa käyttäjä. Muistitestejä on tehty/tehdään puolivuosittain, osittain myös siksi, koska dementian olisi hyvä syy saada hoivaa enemmän. Eräs syy voisi olla masennus joka oireilee näin, mutta sen perusteellista tutkimusta hän vastustaa kovasti. Psykiatrit ovat ainoita lääkäreitä joita hän vieroksuu, muuten "turhia" lääkärintarkistuksia tehdäänkin sitten mittavasti. Anoppi on varakas ja hän käyttää yksityisiä palveluja ja osittain myös hyväkseen perhetuttuja, jotka ovat lääkäreitä.
Meillä anoppi myös iäkäs ja keväällä todettiin alkava alzhaimerin tauti. Tauti ei vielä vaikuta eloon, koska todettiin hyvissä ajoin (muistitestit menivät moitteettomasti, aivokuvaus kertoi taudin alkaneen) ja lääkitys saatiin heti päälle. Rasittavaa onkin nimenomaan tuo jatkuva yksinäisyyden marina ja se, että hän kun sitä puolitutuille valittaa, niin luullaan hänet olevan täysin hylätty. Kuvaavin tilanne oli se, että mieheni oli kesällä tekemässä puuhommia koko päivän anoppilassa ja muutama tunti lähdön jälkeen anoppi jolkotti kylätiellä ja valitti tutulle, että kukaan ei käy... Vielähän sitä silloin tällöin kävisi, mutta tuo valittaminen ja syyllistäminen käy hermoon. Ja marina alkoi jo kauan ennen sairausta.
Heti ensimmäisenä tulee mieleen masennus. "Kukaan ei käy" -syndrooma on monilla vanhuksilla. Se liittyy varmaankin tunteeseen oman elämän tarkoituksettomuudesta, puolison kuolemaan, väheneviin voimiin, tietoisuuteen siitä, että elämä on kääntynyt loppusuoralleen. Jos on kyse masennuksesta, se pitäisi diagnosoida ja siihen saada lääkettä. Vaikka monet suhtautuvat mielialalääkkeisiin epäillen, moni saa niistä todellisen avun itselleen.
Debressiota olen minäkin ajatellut, mutta siitä puhuminenkin on vaikeaa. Lääkityksen aloittamista ei haluta edes harkita. Anoppini valittaa tapamileen lääkäreille aina vain fyysisiä oireita ja muistamattomuutta. Muistamattomuutta kyllä esiintyykin muutoinkin, kun siinä, ettei muisteta käyntejä. Muistitestit näyttävät normaaleilta.
Anoppi hoitaa sijoitustoimintaansa vieläkin yksin, hän ollut pankissa töissä. Arvopaperikauppa käy hyvin, mutta kun suoraveloitusmuistutus esim. peritystä sähkölaskusta tulee, meidän olisi heti mentävä tätä ihmettä katsomaan. Ongelmia tuottavat siis asiat, jotka hän katsoo miesten työksi ja jotka appi aikoinaan hoiti. Hoidetaanhan me ne, mutta hätääntyneet puhelinsoitot ja vaatimukset paikalle saapumisesta heti, harmittavat.
Lapsemme eivät mielellään käy mummoaan katsomassa, koska aiheena on silloin kuoleman odostus, perintöasiat ja hautajaiset. Meidän aikana keskustelu on normaalinpaa ja jopa välillä huumorilla höystettyä.
Tilanteen paheneminen tästä olisi varsin katastrofaalinen, aika ei yksinkertaisesti riitä, mikäli käyntimääriä pitäisi tihentää. Aikoinaan, lasten vielä asuessa kotona ja apen kuoleman jälkeen, kävimme varsin usein, emme kuitenkaan silloinkaan päivittäin. Käyntikerrat ovat hieman harventuneet, meidän mielestämme ymmärettävistä syistä.
Pahalta toisaalta tuntuu, katsella läheisen ihmisen pahaa mieltä.
Masennuslääkeiden aloittaminen vanhuksille on kuulema hieman ongelmallista, he reagoivat niihin joskus hyvinkin epätyypillisesti. Näin ole kuullut, tarkistanut tätä tietoa en ole.
että ottaisit yhteyttä esim. hänen seurakuntansa vanhuksista vastaavaan diakoniatyöntekijään.
Hehän tekevät kotikäyntejä, jolloin hänen ehkä voisi olla mahdollista saada anoppisi ylipuhuttua menemään johonkin seurakunnan vanhuksille järjestämään tilaisuuteen.
Vaikkei anoppisi mitenkään uskontoon taipuvainen olisikaan, sieltä voisi löytyä seuraa, koska niissä käy paljon juuri naisleskiä.
Tiedän näin tapahtuneen mm. omaisensa menettäneiden ryhmissä. Minusta varsinkin ne tuntuvat täyttäneen paikkansa. Voi olla, että niihin kutsutaan vain uusia tapauksia, mutta varmasti niihin olisi mahdolista päästä, kun asiasta keskustelisi papin tai diakoniatyöntekijän kanssa.
Onhan olemassa monia muitakin vanhusten kokoontumispaikkoja.
Turussa esim. on mm. Kristillisen Raittiusseuran ylläpitämä Keltainen Tupa, jossa vanhusten lisäksi kokoontuu muitakin.
Aika suosittu on myös Vanhusten kohtaamispaikka Poiju.
Jos sinua kiinnostaa, niin googlaa, jolloin voit arvioida kannattaisiko sinun kysellä vastaavanlaisia paikkoja anopin kotikaupungista.
Tietenkin siinä on se vaikeus, ettei anoppi suostu menemään mihinkään.
Jospa joku voisi mennä aluksi hänen mukanaan, koska kynnys on varmasti korkea.
Se on kuitenkin selvää, että anoppi pitäisi saada liikkeelle, vaikka se aika vaikealta tuntuukin.
Kuitenkin anopillasi on puolellaan se, että hän ilm. on täysin liikuntakykyinen.
Oma äitini aikoinaan, muitten sairauksiensa lisäksi, ei ollut ja silloin iski monta kertaa toivottomuus.
Onhan olemassa myös vapaaehtoisia, jotka käyvät yksinäisten vanhusten luona juttelemassa.
Varmasti ainakin suuremmissa kaupungeissa on paikkoja, joista asiaa voi tiedustella.
Tietysti anopilta pitäisi ensin kysyä ottaisiko hän sellaista ihmistä vastaan.
On kuitenkin selvää, että taakka tulee teille liian raskaaksi, mikäli ette keksi siihen mitään, osittaistakaan ratkaisua.
Ajatuksia antavasta ja paneutuneesta kirjoituksestasi.
Anoopini ei ole halukas lähtemään kotoaan mihinkään, hän ei myöskään ota vastaan edes vanhoja ystäviään. Ystäviä olisi vielä jonkin verran jäljellä, he eivät vain kiinnosta. Oman kertomansa mukaan, hän ei jaksa. Eräs sukulaisrouva, joka on leski myös, käy kyläilemässä noin joka toinen päivä, hän myös soittaa päivittäin. Sukulaisrouva auttaa myös ostoksilla käymisessä.
Anoppi on kasvatettu siten, että "ilmaiseksi" ei saa mitään, siksi kyläilyt (myös meidän käymisemme) ovat aika työläitä myös hänelle. Tarjoilu on mittavaa "sen seitsemää sorttia" ei ole sanonta, se on minimäärä. Läheisessä konditoriassa käydään siis hankinnolla, siksi eivät myöskään yllätysvierailut onnistu. Yllätysvieraat saavat varsin nihkeän vastaanoton, osittain myös tarjottavan puutteen vuoksi ja sovittuja tapaamisia ei siis vierailta haluta.
Sukuun kuuluva pappi on yrittänyt seurakunnankerhoja ehdotella ja myös käydä tervihtimässä. Vierailut ovat olleet varsin kiusallisia, koska "kursailu" on lisääntynyt. Normaali kanssakäyminen ja vuorovaikutus ei toimi. Syynä on luultavasti kuolemanpelko ja siltä osin myös huoli taivasosuudesta. Pappi on pelottava muistutus siitä, että uskonnolisia ristiriitoja on edelleen. Takana on varsin tyypillinen suomalaiskansallinen uskonnollinen kasvatus herran ja helvetin pelkoineen. Kuoleman ajatus aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia, toisaalta halu on päästä lepoon ja läheisten luo. Mutta pelko on kova etenkin siitä, että hän kuolisi yksinään. Siksi vaatimukset hänen luokseen muuttamisesta ovat (hänen mielestään) asianmukaisia.
Toisten vanhusten kohtaaminen tuntuu päivä päivältä vaikeammalta, tämän vuoksi on vanhusten kunnonkohennustunnit jätetty kokonaan, vaikka voimistelu on aina ollut harrastuksena. Syytä, tähän vastenmielisyyteen, emme ole saaneet selville.
palstoilla sitten ja jättää teidät rauhaan. Jos kerran ei suostu menemään mihinkään.
Pöytämicro netteineen päivineen, webbikamera ja skype-yhteys sekä teidän kotiin että mummulaan, niin voitte soittaa ja nähdä joka päivä pelkällä nettiliittymän hinnalla. Helpottaa vähän tuota ajomatkan ja yksinäisyyden ristiriitaa.
Oma anoppini ei koskaan pyydä luokseen, vaan on aina tulossa meille. Aikanaan, kun lapset olivat pieniä, vuosia sitten kävi lähes päivittäin. Viitisen kertaa viikossa. Nyt käy kerran, kaksi viikossa, ilmoittamatta ja kysymättä onko meillä jotakin muuta. En aina jaksaisi ottaa häntä vastaan. Elämäntilanteeni on sellainen, että vapaa-aikaa on todella vähän. Välillä on niin, että kun tulen töistä, anoppi on tullut jo ennen minua. Meillä on iso perhe ja lähes aina iltaisin ja viikonloppuisin joku kotona. Olen pyytänyt miestäni, että kävisi äitiään katsomassa vähintäin kerran viikossa.Ei sekään auta. Tuntuu, ettei hän halua vierailuja niin päin.Omalla tyttärelläni on oma perhe, enkä todellakaan käy heidän luonaan viikottain.Saavat olla rauhassa.Soitellaan lähes päivittäin ja käyvät lapsineen usein meillä.Kertokaa, mitä olisi tehtävissä. Olen kärsinyt tilanteesta vuosikymmenestä toiseen. Mies suuttuu, kun yritän asiasta puhua.
On sinulla rankka - ja koko perheellä - rankka tilanne. Missä loppuu henk.koht. vastuu ja missä alkaa yhteiskunnan vastuu? Pitääkö luopua omasta vapaa-ajasta ja mielenrauhasta anopin oikkujen vuoksi? Etenkin jos hänet on todettu terveeksi, eikä hän halua itse ratkaista ongelmiaan.
Mielenterveysongelmaltahan tuo käytös vaikuttaa. Itselläni ei ole vastaavasta anoppiongelmasta kokemusta, mutta oman äitini valitusta kuuntelin vuosikaudet, kunnes päätin, että nyt riittää! Asumme (onneksi) kaukana, ja sanoin hänelle puhelimessa, että meille ei kannata soitella, jos ei halua 1) itse itseään auttaa 2) eikä ole mitään hyvää sanottavaa mistään tai kenestäkään ....
Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi omaisen(kaan) joutaviin valituksiin ja niistä syntyvään mielipahaan ja syyllisyydentuntoon. Kyllä se anoppikin tietää, että juuri siinä on hänen valttinsa! Älä alistu manipuloitavaksi! Ellei terveydenhoidosta ole apua (diagnoosi ei siis ole dementia tai masennus), kyseessä on lähinnä häiriköinti :-(
itsesi kasassa ja muista että sinä olet itsellesi kaikkein tärkein.
Voinen aavistaa mistä johtuu että noin iäkkäät ihmiset lopettavat voimistelun yhtäkkiä, kun tapahtuu pieniä lirauksia silloin tällöin on tosi kiusallista voimistella jos koko ajan pelkää että virtsarakko pettää.
Yksinkertaisesti anoppi vaan on vanha ja väsynyt, elämää nähnyt ja suurin seikka lienee tuo aviopuolison kuolema.
Jos lääketieteelliset seikat eivät asiaan valo tuo, tämä hänen käytöksensä on vain inhimillisistä ja surullista, mutta niin tavallista kuitenkin.
Omalla anopilla kävi päivittäin:
- poika
- tytär
- pojan tyttöystävä
viikoittain:
- kotisiivooja
- minä ja mieheni
Silti hän väitti että on erittäin yksinäinen kun kukaan ei käy. Kun se yksinäisyyden tunne ei hälvene kävijämäärästä vaan siitä tunteesta, jos yhtenäisyydentunnetta ei kehenkään löydy niin jää väistämättä yksin.
Anoppia ei enää ole, mutta omasta äidistäni on tullut aivan samanlainen yksinäisyyden toitottaja. Oikeastaan kun asiaa ajattelen, minu äiti on nuorenakin ollut hieman yksinäinen, se on sielullinen tila joka kyllä vaatisi asiantuntijan keskusteluapua mutta hän torjuu ajatuksen. Huokaan joskus niin syvään.
Varsin avartavia ja mielenkiintoisia pohdintoja on tässä ketjussa. Olen saanut paljon apua omien ajatuksieni työstämiseen. Etenkin vastuukysymysten osalta, mielikuvani on oleellisesti muuttunut, kiitos teidän kirjoittajien. Huomasin, että olemme ylläpitäneen anopin riippuvuutta, olemalla jatkuvasti käytettävissä, näin siis ei ole edes syntynyt tarvetta yhteydenpitoon muualle. Hieman sairaaloinen riippuvuussuhde on myös osaltaan meidän syytämme. Rajojen vetäminen ihmiselle, jota pitää arvossa ja josta välittää, on varsin vaikeaa.
Selityksenä tähän tilanteeseen lienee osittain myös apessa, hän oli vanhanajan herrasmies ja hän ylläpiti enemäkseen pariskunnan ystävyyssuhteita ja samalla hän myös huolehti, vaimonsa tarpeista hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. Jouduimme nähtävästi jatkamaan tätä perinettä tahtomattamme ja näin anopin vastuu omasta hyvinvoinnistaan, siirtyi suoraan meidän kannettavaksemme. Tuskin mitään enää tälle tilanteelle voimme, mutta syyllisyyden tunne on ainakin nyt poissa.
Kiitos vielä kerran kannustuksestanne.