Pahoittelen, jos samantapainen ketju on jo kyseisestä aiheesta, en ehtinyt/jaksanut ihan kaikkia käydä läpi.
Eli anoppiongelmia minullakin... Olisin kysynyt teiltä mielipidettä siitä, kuinka tulisi reagoida anopin negatiivisiin vihjailuihin ja kommentteihin?
Siitä lähtien, kun seurustelumme kävi vakavammaksi, ja etenkin kun muutimme yhteen, on mieheni äiti alkanut käydä hankalaksi. Hän jatkuvasti vihjailee siitä, ettei mies muka ole samanlainen kuin ennen ja että hän ei pidä tarpeeksi lapsuudenperheeseensä yhteyttä. Mieheni ja minun mielestä yhteyttä pidetään ihan tarpeeksi (vähintään kerran viikossa jollain tapaa).
Tosin mieskin myönsi, että nyt on tullut tehtyä sitä harvemmin. Mutta eikö tämä olekin luonnollista, että oman perheen muodostuttua lapsuudenperhe jää hieman taka-alalle? Omilla vanhemmillani ei ole mitään vastaavaa ongelmaa, vaan ovat tyytyväisiä, kun olemme miehen kanssa onnellisia, ja pidämme silti heihinkin yhteyttä.
Miehen äiti on myöskin osoittanut, etten ole kovin tervetullut heidän "perheeseensä". Ei sano suoraan, mutta vihjailee miehelle esim siitä, etten laita tarpeeksi usein ruokaa miehelle jne jne.
Hän ostaa usein myöskin lahjoja miehelleni, ja nimenomaan sellaisia, jotka eivät mitenkään liity minuun. Omat vanhempani taas ostaessaa jotain aina sanovat, että tässä on TEILLE tällainen.
Saattaa kuulostaa pikkujutuille, mutta pidemmän päälle nuo vihjailut ovat todella rasittavia. Häidemme jälkeen miehen äiti kehtasi sanoa miehelle, että tämä ei näytä onnelliselta. Että mies on muka niin alakuloinen, vaikka on juuri mennyt naimisiin. Omien sanojensa mukaan mies ei koskaan ole ollut näin onnellinen. Eikä siitä tosin ole epäilystäkään, meillä menee loistavasti.
Aluksi yritin olla välittämättä anopin kommenteista, mutta kyllä ne kieltämättä loukkaavat. Kannattaako minun kuitenkin olla hiljaa, kuten tähänkin asti? Mies on joskus sanonut äidilleen suoraan, että nuo vihjailut ovat loukkaavia, eikä hän siedä niitä. Ei vaan tunnu auttavan. Mieheni on siis kuitenkin täysin samaa mieltä kanssani, että anoppi toimii tökerösti. Miestäkin harmittaa tilanne.
Tulipa nyt pitkästi sepustettua. Toivottavasti joku osaisi antaa vinkkejä. Kiitos jo etukäteen.
Eli anoppiongelmia minullakin... Olisin kysynyt teiltä mielipidettä siitä, kuinka tulisi reagoida anopin negatiivisiin vihjailuihin ja kommentteihin?
Siitä lähtien, kun seurustelumme kävi vakavammaksi, ja etenkin kun muutimme yhteen, on mieheni äiti alkanut käydä hankalaksi. Hän jatkuvasti vihjailee siitä, ettei mies muka ole samanlainen kuin ennen ja että hän ei pidä tarpeeksi lapsuudenperheeseensä yhteyttä. Mieheni ja minun mielestä yhteyttä pidetään ihan tarpeeksi (vähintään kerran viikossa jollain tapaa).
Tosin mieskin myönsi, että nyt on tullut tehtyä sitä harvemmin. Mutta eikö tämä olekin luonnollista, että oman perheen muodostuttua lapsuudenperhe jää hieman taka-alalle? Omilla vanhemmillani ei ole mitään vastaavaa ongelmaa, vaan ovat tyytyväisiä, kun olemme miehen kanssa onnellisia, ja pidämme silti heihinkin yhteyttä.
Miehen äiti on myöskin osoittanut, etten ole kovin tervetullut heidän "perheeseensä". Ei sano suoraan, mutta vihjailee miehelle esim siitä, etten laita tarpeeksi usein ruokaa miehelle jne jne.
Hän ostaa usein myöskin lahjoja miehelleni, ja nimenomaan sellaisia, jotka eivät mitenkään liity minuun. Omat vanhempani taas ostaessaa jotain aina sanovat, että tässä on TEILLE tällainen.
Saattaa kuulostaa pikkujutuille, mutta pidemmän päälle nuo vihjailut ovat todella rasittavia. Häidemme jälkeen miehen äiti kehtasi sanoa miehelle, että tämä ei näytä onnelliselta. Että mies on muka niin alakuloinen, vaikka on juuri mennyt naimisiin. Omien sanojensa mukaan mies ei koskaan ole ollut näin onnellinen. Eikä siitä tosin ole epäilystäkään, meillä menee loistavasti.
Aluksi yritin olla välittämättä anopin kommenteista, mutta kyllä ne kieltämättä loukkaavat. Kannattaako minun kuitenkin olla hiljaa, kuten tähänkin asti? Mies on joskus sanonut äidilleen suoraan, että nuo vihjailut ovat loukkaavia, eikä hän siedä niitä. Ei vaan tunnu auttavan. Mieheni on siis kuitenkin täysin samaa mieltä kanssani, että anoppi toimii tökerösti. Miestäkin harmittaa tilanne.
Tulipa nyt pitkästi sepustettua. Toivottavasti joku osaisi antaa vinkkejä. Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tuli mieleen kun luin tuon, etten laittanut edelliseen viestiin edes "pahimpia" loukkauksia, koska en halua että tapauksesta tulee liian tunnistettava.
Sen verran voin kuitenkin sanoa, että pari vuotta sitten meidän kauan toivottu raskaus päätyi keskenmenoon, eikä anoppi pahoitellut asiaa. Jälkeenpäin hän kertoi loukkaantuneensa siitä, kun keskenmenosta ilmoitettiin hänelle niin myöhään. (päivän sisällä keskenmenosta).
Hän loukkaantui myös siitä, että häntä ei oltu infottu lapsen yrityksestä. Emme kokeneet, että se olisi ollut asia, johon olisi pitänyt kysyä kummankaan vanhemmilta lupaa.
kuulu anopille pätkääkään yritättekö tehdä lasta vai ette.
Keskenmeno on varmasti niin raskas asia, että ei kai kukaan nyt siinä mielentilassa saman tien siitä ryntää anopille ilmoittamaan.
Seuraavanakin päivänä ilmoittaminen on varmasti tuskan takana.
Eihän anoppia kuitenkaan ulkopuoliseksi ole jätetty ja jos anoppi ei näitä asioita käsitä, niin hän on todella itsekeskeinen ja lapsellinen.
Minua oikein naurattaa, kun muistelen kuinka nyt 8-vuotias pojantyttäremme (poika täyttää pian 7) soitti meille helmikuussa ja tokaisi ensimmäisiksi sanoikseen:"Meidän äiti odottaa vauvaa". Ei meillä ollut minkäänlaista tietoa, että tällainen oli edes suunnitelmissa. Yllätys oli totaalinen ja tietenkin jotenkin häkellyttävä, kun tuli niin yllättäen, mutta iloinen ilman muuta. Eikä todellakaan missään tapauksessa tullut mieleemme, että meille olisi pitänyt jotain etukäteisilmoituksia raportoida.
Nyt sitten vaan olemme passissa, mikäli apua tarvitään äkkiä.
Mielestäni sinun pitäisi reagoida välittömästi anopin epämiellyttäviin kommentteihin. Jos kuuntelet hiljaa, anoppi jatkaa samaa rataansa.
Tilanne vaan pahenee, kun sisimpääsi kertyy aina vaan lisää anopin vastaista painolastia, jota et unohda ikinä.
Kun sanot jämäkästi, mutta kuitenkin asiallissti suorat sanat, niin anoppi on ainakin saanut selvän varoituksen.
Jos hän sitten vaan jatkaa, niin joutuu syyttämään itseään, kun tilanne karkaa käsistä.
Anoppisi ei selvästikään ole sisäistänyt anopin roolia.
Ei hän ole sinun äitisi, jolla määrätyllä tavalla on oikeus sanoa suoraan omat mielipiteensä, jos siltä tuntuu.
Sinäkin voit tehdä vastaavan äidillesi.
Miksi et sitten sanoisi yhtä suoraan anopillesi, jos hänkin ottaa vapauksia sinun suhteesi.
Kyllä jokaisen järkeään käyttävän anopin pitäisi myös tietää, ettei pojalleen saa mennä tämän vaimoa moittimaan.
Vaimohan on tavallaan pojan "omaisuutta" ja moittimalla tätä, saa taatusti myös pojan vihat niskaansa.
Sitten kun poika vielä, kertoo vaimolleen anopin sanomiset, soppa onkin valmis.
Tosin olen sitä mieltä, että jos anoppi näin ajattelematon onkin, pojan pitäisi miettiä useamman kerran kertoako vaimolleen vai ei. Parempi ainakin joissakin tapauksissa olisi itse tukkia äitinsä suu.
Ei kukaan ihminen halua kuulla kaikkea epämiellyttävää, mitä hänestä puhutaan, koska silloin olisimme riidoissa vähän yhden sun toisen kanssa.
Aina ei kaikkea ole edes tarkoitettu kovin vakavasti otettavaksi.
Minulla melko samantapainen tilanne kuin ap:lla. Mieheni on kuulemma muuttunut naimisiinmenomme jälkeen "täysin eri ihmiseksi", negatiivisessa mielessä. Jännä juttu on se, että muiden miehen sukulaisten mielestä on myös muuttunut, mutta positiivisessa mielessä. Tai eihän siinä oikeasti ole mitään "jännää juttua", koska meistäkin kumpikin tietää, että olemme onnellisia yhdessä, ja jostain syystä miehen vanhemmat eivät kestä sitä. Heidän pitäisi olla tiukemmin elämässämme ja päätösten teoissamme mielestään mukana. JA olemme sentään liki kolmekymppisiä, eli kyllä meidän on jo aika opetella tekemään asiat itse, eikä sälyttää vastuuta omasta elämästämme vanhempiemme niskaan.
No, koska emme kaikessa mahdollisessa kotiimme ja elämäämme liittyvässä kysele heiltä mielipiteitä ja lupia, on mieheni kuulemma tossuni alla. Vaikka meidän parisuhteessamme keskustelemme ja pohdimme yhdessä asiat halki. Appivanhemmat olettavat ilmeisesti, että emme keskustele, vaan minä määrään, koska poika ei kysele kaikkea heiltä.
Vihjailuja on tullut paljon pahempiakin kuin että tossun alla pitäisin, mm. elän mieheni siivellä, vaikka tienaan paremmin kuin hän (mitä appivanhemmat eivät tiedä, koska raha-asiamme eivät heille kuulu). Olen kyllä sanonut suoraan ja nätisti, että meillä on tiettyjä henkilökohtaisia asioita, jotka kuuluvat vain meille, aivan kuten appivanhemmillakin on omansa (kun on uteluja ja syyttelyjä tullut). Tästä seurauksena appivanhemmat vaikenevat minun aikanani, mutta viljelevät aivan samoja juttuja jos mieheni käy heidän luonaan ilman minua. Minusta se tuntuu siltä, kuin he haluaisivat kääntää mieheni minua vastaan keinolla millä hyvänsä ja täysin tuulesta temmatuilla olettamuksilla. Mieheni puolustaa minua kyllä, ja joskus oikookin hölmöjä käsityksiä, mutta tämä ei auta. On kuin appivanhemmilleni kelpaisi ainoastaan seuraava lause: "kyllä, vaimoni on paha noita, pelastakaa minut häneltä, ja tehkää kaikki päätökset puolestani, kuten silloin kun olin vielä lapsi".
Eli jos appivanhemmat ovat todella sairaalloisen mustasukkaisia omasta pojastaan, ja haluavat yrittää kaikkensa tuhotakseen pojan ja miniän onnellisen suhteen (nakertamalla luottamusta pahanpuhumisillaan), ainoa apukeino on tässä: teidän on pysyttävä yhtenäisenä yksikkönä, toistenne puolien pitäjinä. Kun te kerran tiedätte suhteenne olevan onnellisen, teidän on nuo valitettavat mustasukkaiset pahat puheet jätettävä täysin omaan arvoonsa, ne eivät ole terveiden ihmisten puheita. Vanhemmiten täysin terveillä ihmisillä voi tapahtua vaikka minkälaisia persoonallisuuden muutoksia, joten ehkäpä kyse on mieleen liittyvästä sairaudesta ja yksinjäämisen pelosta elämän ehtoopuolella. Säälikää heitä ja yrittäkää olla reagoimatta mitenkään niihin puheisiin, alkakaa aina välittömästi puhua täysin muista asioista kuin ette olisi kuulleetkaan ikäviä kommentteja, jos niitä tulee. Ei tarvitse olla mielin kielin, mutta ystävällinen voi silti olla, hehän ovat vain vanhoja reppanoita, jotka luovat itse omat pelkonsa ja ahdistuksensa.
viestistäsi ja kiitos kaikille muillekin, jotka kommentoivat. Hyviä mielipiteitä teillä.
En ole tosiaan tähän asti sanonut anopille mitään, koska nuo ikävät vihjailut ym. tulevat käytännössä aina vain silloin kun en ole paikalla. Kuulen näistä mieheltä.
Olenko siis osittain itse syyllinen, kun olen kehottanut miestä kertomaan kaikki vihjailut ym?Olen tehnyt tämän siksi, että sekä itseni että mieheni mielestä aviopuolisolla ei pitäisi olla keskenään salaisuuksia. En haluaisi, että mies yksinään joutuu miettimään äitinsä loukkauksia. Olisikohan kuitenkin parempi, ettei mies kertoisi niitä minulle?
Entä mitä mieltä olette, voinko ylipäätänsä sanoa anopille mitään, kun hän ei juuri koskaan noita loukkauksia sano minun kuulteni? Päinvastoin, kun tapaamme, hän on heti halailemassa! Itseäni ärsyttää tuollainen kaksinaamaisuus, joka on omassa lapsuudenperheessä täysin vierasta. (oma perhe hyvä, miehen perhe huono.:))
Onneksi miehen isä sentään on "järjissään" ja selkeästi aidosti onnellinen poikansa puolesta. Häneen tekeekin mieli olla yhteydessä useammin, kun ei tarvitse pahoittaa mieltään joka kerta kun tavataan.
Välillä on myös TODELLA vaikea olla puhumatta miehelle pahaa hänen äidistään, vaikka tiedän, ettei se ole korrektia. Pari kertaa olen suoraan miehelle sanonut mitä mieltä olen hänen äidistään, ja jälkeenpäin tuntuu pahalta. Oma lapsuudenperhe on tietysti aina tärkeä ja ymmärrän sen.
Sen voin kuitenkin sanoa, että jos mies ei olisi 100% minun/meidän "puolella", niin tässä tilanteessa olisi aivan mahdotonta olla. Luojan kiitos mies ei ole mikään nössykkä, jota äiti voi pompottaa mielensä mukaan.
vähän hankalampi tilanne, kun anoppi ei sano suoraan. Minusta se on kyllä vielä pirullisempaa, vaikkei anoppi ilm. tajuakaan, että poika kertoo asiat sinulle.
Et tietenkään ole itse syyllinen tähän soppaan, vaikka oletkin pyytänyt miestäsi kertomaan. Sinulla on tietysti siihen kova kiusaus.
Mielestäni olisi parempi, että miehesi nostaisi kissan pöydälle ja tekisi lopun näistä äitinsä takanapäin sanomisista kertakaikkiaan.
Hän voisi sanoa, että mikäli äiti ei näitä loukkauksia lopeta, hän kertoo sinulle joka ainoan asian.
Voisi lisäksi vihjaista, että hiukan on jo kertonutkin ja sinä olet pahoittanut mielesi.
Luulisi anopin pelästyvän, mutta ainakin silloin voisit tilaisuuden tullen antaa rauhallisesti takaisin ja väistellä niitä ärsyttäviä halaamisia. Sekin olisi jonkinlainen vihjaus.
Pidä sinä itsesi kuitenkin anoppisi yläpuolella, äläkä puhu hänestä pahaa miehellesi.
Kyllä miehesi hyvinkin voi siitä mielensä pahoittaa, koska kysymyksessä on kuitenkin hänen äitinsä. Miehesi saa olla äidistään mitä mieltä tahansa, mutta se on vain hänen oikeutensa. Tuskin hän kovin pitkälle sietäisi äitinsä mollaamista, vaikka olisi samaa mieltäkin.
En tiedä miten minun poikani reagoisi, mikäli miniäni takanapäin puhuisi pahaa minusta.
Siitä olen kuitenkin 100 %:n varma, että jos minä tekisin jotain vastaavaa, en pääsisi alkua pitemmälle, kun hän jo "tulisi ulos nahoistaan". Kyllä pitäisi tapahtua kamalia ennenkuin lähtisin kokeilemaan. Tähän mennessä ei ole ollut minkäänlaista tarvetta.
ettei miehesi kertoisi sinulle äitinsä jutuista! Varmin tapa saada ihmisuhteet sekaisin on kertoa, mitä epämiellyttävää on toisesta kuullut sanottavan.
Aikanaan vanhempani eivät hyväksyneet miestäni ja kyllä hän sen huomasi. En kuitenkaan kertonut kaikkea kuulemaani miehelleni, koska en yksinkertaisesti edes kehdannut - häpesin noita juttuja, koska tiesin, etteivät vanhempani tunteneet miestäni ollenkaan. Yritin sukkuloida siinä välissä enkä katso olleeni salaileva miestäni kohtaan. Tuollaiset asiat eivät mielestäni kuulu niihin jaettaviin asioihin mitenkään.
Toki ne sanomiset loukkasivat minua sydänjuuriani myöten, mutta se oli vanhempieni ja minun välinen asia. Mitä hyötyä on pilata asioita entisestään? Sitäpaitsi suhteemme lujittui, koska minun oli jätettävä taakseni vanhempani mielipiteineen.
Olemme olleet naimisissa yli kolmekymmentä vuotta. Vanhempani eivät milloinkaan hyväksyneet valintaani. Sain joskus lahjoja, jotka oli osoitettu yksin minulle ja se loukkasi aika tavalla myös. En voi edelleenkään ymmärtää heidän käytöstään. Tehokkaasti se kuitenkin irrotteli minut lapsuudenkodistani...
He ovat olleet jo vuosia poissa. Minun täytyy tunnustaa, että en kaipaa heitä.
Miksi lisätä ikäviä tunteita, kuin heittäisi kiven järveen. Pienet aallot leviävät leviämistään. Mitä hyötyä on kertoa asiattomia puheita puolisolle, joka ainoastaan ja vain ahdistuu?
Eihän hän voi toisen mielipiteille mitään.
Itsekin voi yrittää unohtaa typerätpuheet. Ei oi kuin kummastella, miten aikuiset, jos omat lapsensakin kasvattaneet ihmiset yhä vielä käyttäytyvät kuin murrosikäiset. Puhuvat pahaa ja perättömiä muista ja suorastaan tekevät kiusaa esim. juuri tuollaisilla lahjoilla, jotka ovat vain yhdelle perheenjäsenelle.
Tasapuolisuus pitäisi ensimäisenä olla mielessä, kun lapsiensa perheitä ajattelee.
Mielestäni vanhemmat eivät kunnioita lapsiaan, kun eivät hyväksy heidän puolisoitaan.
Erikseen on tietysti suru lapsen puolesta, jos tämä on joutunut epäonnistuneeseen suhteeseen, esim. alkoholiin tai väkivaltaan taipuvan puolison kanssa.
Silloinkin tuki on annettava hyvin diplomaattisesti, ettei välit kiristy perheiden välillä.
Tahdon kertoa miehen näkökulmasta omasta äitimuorista...
Jotkut naiset eivät osaa kasvaa ulos äitiydestään, tai, eivät osaa kasvaa äidin roolissa lastensa mukana. Oma äitini kuuluu tuohon joukkoon. Onnekseni hän ei ole kohdistanut outoja toimiaan naisiini, vaan on säästänyt ne minulle. Ärsyttävää, mutta parempi niin, että vastaan itse äitini käytöksestä, eikä naiseni joudu siitä kärsimään.
Kun erosin ensimmäisestä avovaimostani, ja hän muutti pois kodistamme, äitini tuli seuraavana päivänä kylään: marssi läpi talon ja tarkisti, mitä kaikkea nainen oli vienyt mukanaan. Sitten hän avasi aterinlaatikon ja tarkisti, montako haarukkaa mulle oli jäänyt.... siinä kohtaa, kun hän laski mun lakanoita, panin stopin ja kerroin, ettei ole hänen hommaansa. Äiti ei tajunnut, jatkoi lakanoiden laskemista ja haukkui exän ahneutta. Heitin äiteen ulos. Hän loukkaantui minuun niin pahasti, että meni puoli vuotta ilman mitään yhteydenpitoa.
Olen sen jälkeen ollut kaksi kertaa naimisissa, molemmilla kerroilla 12 vuotta. Aina viime vuosiin asti äiti on "auttanut" minua kuin jälkeen jäänyttä yläastelaista. Kun kutsuimme vanhempani kylään, äiti toi aina pari pussia makaroonia "avuksi". Jos vahingossa kerroin, että olemme tekemässä jotain suurempaa hankintaa, äiti aina tahtoi auttaa rahallisesti. Sen jouduin laittamaan poikki isäni avustuksella: istutimme muorin alas ja yhdessä, isä ja poika, kerroimme, että nelikymppinen ihminen hoitaa omaa talouttaan itse: pidä näppisi irti. Kyllä se sitten uskoi...
Viimeisen eron sattuessa äiti listasi mulle, mitkä ovat häneltä saatuja lahjoja, joita ei saa antaa sille tulevalle exälle, kuten jakoi myös puhelimessa meidän muunkin omaisuuden ja "piti mun puolta". Käskin melko suorasukaisesti huolehtia omista asioistaan - suuttui niin pahasti, että sainkin sitten tehdä erotyön ja osituksen rauhassa sen exän kanssa. Pariin kuukauteen ei oltu tekemisissä.
Joo... olen nyt 49 vuotias... kirjottelin äiteelle eron jälkeen sähköpostia ja puhuin jotain eroon liittyvistä tunteista, ihan pinnallisesti, ei sille uskalla mitään todellista sanoa. Äiti kirjotti takasin ja kannusti mua sanomalla, että hän on niin yllättynyt, kun kirjoitan hänelle "kuin iso poika ainakin!!"
Että silleen...
Jos nyt sitten anopit ja äiteet käyttäytyy teidän mielestä oudosti, niin pitäisiköhän naisten noin ylimalkaan miettiä sitä, miten ne roolit elämässä menee: kuka on kenen puoliso, äiti, vaimo, lapsi, ja mitä se tarkoittaa.
En yritä nyt haukkua, en syyllistää. Miehet tekee omia pahuuksiaan ja ne on erilaisia kuin naisten pahuudet.
Naisilla näyttäisi kuitenkin olevan taipumus tehdä pahaa tekemällä hyvää, omasta mielestään. "Minä yritin vain auttaa", ajattelee varmaan moni nainen loukkaantuneena, eikä ymmärrä, miksi taas tuli korville miniältä, anopilta, lapselta, serkulta?
sanoi mies.
Kerrankin mies kirjoittaa, ja noin selkeän jutun. Olet ymmärtänyt jotain ihan ytimekästä näistä ihmissuhdesopista.
Olisipa vain oma mieheni yhtä jämäkkä. Valitettavasti hän on nössö, ei ole koskaan puolustanut minua vaikka tosi tarvetta olisi ollut.
viestin tosiaan kirjoitit. Kiitos näkökulmastasi.
Haluaisin sanoa vielä sen verran, että itsekin äitinä ihan oikeasti ymmärrän, että äidille on varmasti kova paikka, kun "toisesta naisesta" tuleekin pojalle se tärkein. Voin vain kuvitella kuinka haikealta tuntuu, kun omat lapseni lentävät pesästä. Uskon ihan oikeasti, että minullekin tulee jonkinlaisia pieniä mustasukkaisuudentunteita poikani puolisoa kohtaan. Mielestäni nuo tunteet ovat ihan sallittuja.
Sen sijaan en voi ymmärtää sitä, että tunteille annetaan valta, eikä ymmärretä elämän normaalia kulkua. Eivätkö nämä pojissaan sairaalloisesti roikkuvat äidit tosiaan huomaa, että aiheuttavat kaikille vain pahaa mieltä? Mitä enemmän miehen äiti vihjailee ja esittää loukkauksiaan, sitä vähemmän sekä minua että miestä kiinnostaa olla hänen kanssaan tekemisissä. Eikö hän tosiaankaan ymmrärrä tätä?
Kauhea ajatus, että saamme tästä kärsiä koko loppuiän. Voiko tällaista edes saada loppumaan, vai onko vaan kestettävä?
Onnittelut muuten sinulle, kun et hypi äitisi pillin mukaan, ja uskallat sanoa miten asiat ovat. Olisivatpa kaikki miehet kaltaisiasi, niin näitä "anoppiongelmia" olisi varmasti paljon vähemmän. (ongelmatapauksia löytyy tietenkin varmasti miniöistäkin)
Tuo sai kyllä hymyn kasvoilleni... siitä tunnistan niin omaa äitiäni, joka tekemällä hyvää "saa nenilleen".. pitää ehdottomasti luetuttaa äidilläni... lapsiin vaan jotenkin kasvaa niin kiinni että irrottautuminen on vaikeaa,, itsellänikin tuo on joskus edessä ja ei se helppoa ole, mutta ilmeisen välttämätöntä :).. kiitos
Näillä palstoilla puretaan paljon ahdistusta ja hankalia asioita. Usein syntyy asiallista ja rakentavaa keskustelua, mutta monesti myös hyvin kummallista ja outoon suuntaan kääntyvää jutttua.
Ja joskus kirjoitusten joukossa on helmi, joka todella kannattaa lukea. Sinun kirjoituksesi oli tällainen helmi.
Olen keski-ikäinen eukko, enkä vielä anoppi. Mutta jos (ja toivottavasti kun) lapseni saavat kummppaneita vierelleen, niin toivon, että voisin olla sellainen äiti, jolle lapseni pystyisivät tarvittaessa pitämään sellaista jöötä, kuin sinä olet pitänyt omalle äidillesi.
Jos minusta tulee anoppi, niin yritän olla hyvä sellainen. Mutta on täysin mahdollista, että olen toivoton säheltäjä. Siinä tapauksessa tosiaan toivon, että oma lapseni voi sanoa minulle asiasta. Voihan olla, että otan itseeni ja välit tärvääntyy, mutta se on pienempi paha kuin se että äiti ja anoppi sählää ja yrittää vaikuttaa alueella, joka on lapsen oma.
Äidin ja isän on kasvettava irti lapsestaan, jotta lapsi voi oikeasti itsenäistyä ja aikuistua. Ja kun tämä prosessi on käyty läpi, niin vanhemmat ja lapsi(ja mahdollisesti lapsen perhe) voivat saavuttaa hyvät suhteet ja toimivan kontaktin. Mutta sen kuuluukin olla erilainen, kuin mitä siinä lapsuuden perheessä oli.
tuollainen anoppi ja äiti. Yritin ja yritin ohjata ja opastaa poikaani muka "paremmin ja paremmin". Aina oli ristiriitaisuuksia kunnes poikani sanoi että meillä tehdään asiat näin. Nieleskeltyäni poikani sanomisia muutaman päivän, oivalsin niinhän se on sehän juuri on vain heidän asiansa, ei minun kuulu puuttua täysi-ikäisen ihmisen elämiseen. Nykyään en enää edes ehdota mitään, mikä mielestäni olisi oikein, vaan annan heidän itse hoitaa asiansa. Ja kas kummaa hehän osaavatkin tehdä monta asiaa paremmin kuin minä. On vain todettava itselleen että minulla on nyt oma elämä ja heillä oma.Kyllä he minultakin kysyvät neuvoja sitten kun tarvitsevat.Ja mieleeni tulikin jos poikani alkaisivat minua opastamaan niin ei sekään varmaan kivalta tunutisi:).
Minkähän takia kaikki aiemmin vastanneet kehuvat tuon miehen ajatuksia äitinsä suhteen helmimäisiksi? Mieshän kertoi viestissään, että on eronnut kahdesta avioliitosta ja avoliitosta. Hänen äitinsä ei ole mikään anoppi tuolle miehelle, vaan pelkkä äiti.
Jos hän eläisi vielä tuollaisessa avioliitossa, (josta hän otti muuten eron, vieläpä kahdesti) ja silti uskaltaisi sanoa ei äidilleen, ymmärtäisin kehunne. Mutta kun hän on eronnut. Mikä on tietenkin tragedia, kaikille osapuolille. Ei ehkä äidille, koska hän oli tuon naisen, noiden naisten anoppi. Sai ehkä tahtonsa periksi, vaikka sitä ei mies tunnustakaan. Ja ero vaan tuli. Eli mistä ne kehut tulivatkaan, kehuista oman äidin suhteen?
Hänen äitinsä, joka on toiselle naiselle anoppi, on ollut ehkä tuon miehen suhteille pelkkää hallaa. Mikähän on ihmissuhteissa se kaikkein tärkein juttu, se, että sinulla on pitkäkestoinen suhde naiseen/mieheen, joka ei rikkoonnu 12 vuoden välein, vai se, että osaat sanoa äidillesi ei?
En ymmärrä kehuja, anoppineuvoja ei kannata, minun mielestäni ottaa mieheltä, joka on eronnut naisistaan useammin kuin kerran. Aivan sama kuin ottaisin raha- ja talousneuvoja konkurssiin menneeltä.
puhut:)
... se on aina hyvä, että kriittistä ajattelua esiintyy.
Halusin kertoa vain "tarinaa", jossa ehkä kiteytyisi jotain tuollaisen hankalan anopin - tai äidin, mitä eroa? - toimista sen pojan näkökulmasta. Tarinan pointti oli siinä, miten roolien ja yksityisyyden rajat saattavat olla sekaisin. Ei kai sillä ole väliä, että se oli mun äiti? Olihan hän kuitenkin samalla jonkun muun anoppi?
Äitini ei koskaan päässyt suhteisiini väliin, paitsi olemalla aina oma sekoileva itsensä, mutta se on eri juttu. Se ei vaikuttanut suhteisiin sinänsä.
Mutta arvoisa kirjoittaja, vastaan oikeastaan kysyäkseni, miksi mun avioerot tekevät tarinani äidistäni vähemmän uskottavaksi?
Täällä palstalla (kuten oikeassakin elämässä) törmää välillä siihen, että tulkinnat on outoja: tulkintasi on outo, mielestäni. Minä en ole eronnut kertaakaan, vaimoni ovat eronneet minusta. Se ei ole tietenkään mikään meriitti mulle. Mutta siltä varalta että tulkitsit väärin, niin minä en ole jättänyt ketään, mistään syystä.
Mutta nämä asiat eivät kuulu yhteen. Tarinani kertoo hankalasta äidistä miehen näkökulmasta. Ja "neuvoni" anoppien suhteen ei ole sen kummempi neuvo, kuin että kaikki ihmiset, myös nykyiset ja tulevat anopit tutkisivat motiivejaan.
Siitä en kuitenkaan tingi, että kun mies tekee pahaa, mies tosiaan tekee selvästi, brutaalisti ja vittumaisesti pahaa. Mutta kun nainen tekee pahaa, se paha on usein kääritty pehmeään pakettiin ja varustettu sydänkortilla.
Miten jotenkin kuulostaa niin tutulta tuo tilanne!?
Minun anoppi on juuri samanlainen!Se ei ole edes ristiäisiin tullut kun minulla on 2 lasta eikä edes meidän häihin!Kertaakaan se ei ole käynyt meillä kun ollaan asuttu 5 vuotta tässä kämpässä!
Kun se on niin mustasukkainen omasta pojasta kun minä vein sen pojan!
Alku aikoina se oli hirveen mukava, mutta sit kun oltiin seurusteltu vähän pitempään niin se yritti erottaa meidät väki pakolla!Me ei mieheni kans nähty 2 kk ja meidän piti salaa soittaa toisillemme!
No anoppi joutu sairaalaan muka minun takia, nii ne ainakin väittää!No mä en edes pääse mieheni kaikille sukulaisillakaan käymään kun anoppi on valehdellut niin ties mitä minusta että se sen sairaala reissu oli muka minun vika!Mies kyllä pääsee käymään sukulaisillansa mutta minä en!
Anteeksi kun kirjoitin tällaista!Olisi ehkä pitänyt neuvoa sinua!
olen samaa mieltä yhden toisen vastanneen kanssa eli kannattaa sanoa. Ei tietenkään tarvitse olla ilkeä vaan itse sanoisin jokaiseen tällaiseen kommenttiin että "Mitä sillä tarkoitat?" Oikein selkeästi ja sit olisin hiljaa. Anoppi ehkä ymmärtää, että se kuulostaa loukkaavalta ja pahoittelee tai sitten joutuu suoraan tunnistamaan mitä tarkoittaa (en kul jaksa uskoa). Joka tapauksessa se on hyvä "varoitus", ja usko pois harva kehtaa olla avoimesti ilkeä.
Ja pyydä mies tukemaan sinua joka ikinen kerta! Se varmasti auttaa.
Sitten loukantumisesta: koska anoppi tietää, että välitätte, se loukantuu pikkuasioista. Uskoisin, että se kaipaa huomiotta, mutta tää on ihan väärä tapa sitä hankkia :) Siispä jos se loukkantuu esim. siitä ettet ostanut maitoa kun kävit kaupassa 4.9 klo 14:00, älä välitä ja antaa sen surra rauhassa. Tiedän, että teistä tuntuu että saattaa tulla maailman loppu - muttei tule. ;) Kun se huomaa ettei suuttuminen tehoaa, se pääsee (yllättävän nopeasti) sen yli. Eka kerta voi olla raskas, mutta lopputulos on sen arvoista. Olen kokeillut ja toimii.
Keskenmeno on kauheata (nimimerkki "yhden kokenut") eikä se kuulu kenellekään. Onnea uusiin yrityksiin! :)