En tahtoisi synkistellä, mutta mieliala on alakantissa. Kohta kolmekymmentä ja nyt sitä näkee tämän elämän ilman nuoruuden ruusunpunaisia laseja (ne lasit on kadonnut matkan varrelle). Jotenkin on vain sellainen pettynyt olo tähän elämään. Tällaistako tämä on? Nuorena ajatteli romanttisesti, että elämässä tapahtuu kaikkea huikeaa ja itse on niin ja niin lahjakas ja kyllähän minun elämästäni varmasti tulee vaikka mitä hienoa ja minusta itsestä vaikka mitä suurta (kuuluisa taiteilija ym) Sitä siis ajatteli, että huikeita asioita vain tapahtuu, tai jostain ilmestyy ihminen, joka vie sinut unelmaelämään. Ei sitä nuorena osannut edes ajatella, ettei niin kävisi.
Nyt alkaa huomaamaan, että elämä on oikeasti tosi tylsää ja arkista, eikä mitään huippua noin vain tapahdu. Kaikki rullaa samaa harmaata rataa ja ainoa piristys mitä voi elämäänsä saada on joku baarikierros aika ajoin, siis kännäystä..pyh! Kaikki on kamalan tylsää, ihmiset on pitkästyttäviä, ei elämässä ole romantiikkaa, ei rikkauksia, ei hohtoa..
Kun tajuaa nuoruudenkin jo menneen niin huh huh, tuntee itsensä vanhaksi ja mitä sitä on aikaan saanut tai saavuttanut? Alkaa ihan nolottaa kun ajattelee kuinka välinpitämättömästi ja laiskasti sitä on elänyt.. Alkaa tajuta, että olisi pitänyt opiskella SILLOIN ahkerammin, hoitaa raha-asiat järkevämmin, kuntoilla enemmän, valita sopivampi puoliso jne.
Tuntuu, et melkein kaikki asiat on nyt huonosti. Ja nekin, mitkä vielä vuosi sitten tuntui hyvin merkityksellisille on nyt kadottanut mielekkyytensä ja tuntuvat vain pakkopullalle.
Todellakin jotenkin pettynyt olo koko elämään ja itsellä epäonnistunut olo. Ja masennus / burn-out taitaa painaa niskassa, kun ei tahdo enää jaksaa aloittaa uutta päivää..
Jollain muulla samoja tuntemuksia?
Nyt alkaa huomaamaan, että elämä on oikeasti tosi tylsää ja arkista, eikä mitään huippua noin vain tapahdu. Kaikki rullaa samaa harmaata rataa ja ainoa piristys mitä voi elämäänsä saada on joku baarikierros aika ajoin, siis kännäystä..pyh! Kaikki on kamalan tylsää, ihmiset on pitkästyttäviä, ei elämässä ole romantiikkaa, ei rikkauksia, ei hohtoa..
Kun tajuaa nuoruudenkin jo menneen niin huh huh, tuntee itsensä vanhaksi ja mitä sitä on aikaan saanut tai saavuttanut? Alkaa ihan nolottaa kun ajattelee kuinka välinpitämättömästi ja laiskasti sitä on elänyt.. Alkaa tajuta, että olisi pitänyt opiskella SILLOIN ahkerammin, hoitaa raha-asiat järkevämmin, kuntoilla enemmän, valita sopivampi puoliso jne.
Tuntuu, et melkein kaikki asiat on nyt huonosti. Ja nekin, mitkä vielä vuosi sitten tuntui hyvin merkityksellisille on nyt kadottanut mielekkyytensä ja tuntuvat vain pakkopullalle.
Todellakin jotenkin pettynyt olo koko elämään ja itsellä epäonnistunut olo. Ja masennus / burn-out taitaa painaa niskassa, kun ei tahdo enää jaksaa aloittaa uutta päivää..
Jollain muulla samoja tuntemuksia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
kolmenkympin kriisin kuuloista. Raju sellainen tosin. Masennuksen kanssa oleva kriisi. Mutta eikö kolmenkympin kriisiin kuulu tuo oman elämän kelaaminen, mitä on tehnyt ja saavuttanut jne. sekä millaisia asioita elämästä tästä eteenpäin haluaisi?
Uskoisin, että löydät kanssasiskoja ja -veljiä. Ja vielä sankoin joukoin. Edes jostain. Toivotaan, että joku tunnustaa. :)
Jos oot ollu vuosia tyytyväinen elämääs, ja nyt alkaa tökkiä, niin sulla voi olla joku hetkellinen kriisi. Odottele rauhassa, kun asiat taas selkiää.
Minulle kolmekymppisyys on vaihe jossa vihdoin osaan asiat ja olen valmis viimeisiin suuriin muutoksiin, muuttumaan siksi ihmiseksi joka oikeasti haluan ja koen olevani.
Elämäni on ollut suhteellisen dramaattisia käänteitä, etsikkoaikoja sekä hyvässä että pahassa. Koska voima onkin löytynyt itsestäni ei mikään ulkoinen tekijä ole enää kuin hidaste jos niin valitsen ajatella ja suunnata ponnisteluni.
Jatkan nuoruuden kapinointia... ja vallankumouksia - kunnes elämä on sellainen jonkalainen sen haluavan olla. Kaikkineen. Toki järki sanelee rajat - mutta samalla itsetunto - itsetuntemus - kertovat mitä kannattaa tavoitella; mikä on itselle oikein ja hyvä ja haluttavaa, mitä tarvii ja miten ne asiat saavuttaa.
Vättäisin että kolmekymppisenä ihmisellä on vihdoin - toivottavasti - kaikki ne välineet ja materiaalit joista voi tehdä jotain hyvää. Siispä tuumasta toimeen.
:)
jälkeen voikin miettiä mitä voi antaa muille.
30-kriisi. Itse sen läpikäyneenä tunnistan oireet. Itselläni on niistä ajoista jo 10 vuotta, mutta muistan sen elävästi. Minulla meni elämä uusiksi kokonaan. Jos ei olisi mennyt, olisin katkera ämmä joka vihaa kaikkea ja kaikkia. Oma pää meni kokonaan remonttiin, ja kasvaminen jatkuu edelleen. Joillekkin se 30-vuoden pysäkki menee ohi ihan huomaamatta, jotkut huomaavat sen mutta päättävät olla huomaamatta ja joillekkin se on kuin herätyskellon jatkuva räminä. Jos sinä kuulut viimemainittuihin niin mieti mitä haluaisit elämässäsi muuttaa nyt. Minä otin eron, vaihdoin asuinpaikkaa, opiskelin, tein töitä, ja nyt taas opiskelen. Joka asiassa olen tavallaan hypännyt tyhjän päälle,mutta tämä sopii minulle. Kaikille se ei sovi. Kyse on usein myös lopullisesta itsenäistymisestä.
Mulla myös, iski kauhea vauvakuume,joten jätin lapsia haluamattoman turvallisen avomieheni, työpaikkani, myin kotini ja muutin 300km päähän täysin ventovieraaseen kaupunkiin. Nyt voi sanoa, että elämä ei tällähetkekellä voisi paremmin mennä (näin siis 5 vuotta myöhemmin). Että tsemppiä vaan. Onneksi itselläni ei tässä melskeessä lapsia mukana kärsimässä.
Kolmenkympin kriisi. Se menee kuitenkin ohi ja sen jälkeen olet yhtä lapsellinen ja reipas kuin ennenkin. Noh, ainakin omasta mielestäsi. 15-vuotiaitten mielestä et tietenkään ole.
Ps. kokemusta on
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp14.html
se on, luojan kiitos meillä on kuitenkin viina ja muut päänsekoitusaineet. Mihin tämä ihmiskunta menis ilman niitä.
27-vuotisena mulle tuli karmee paniikki: help mii, koht` kolkyt mittaris ja elämä takana tyyliin. Mitä mä teen? Mistä mä tuun? Mihin mä meen? (Kai se oli joku kolkytkriisi?)
Sitten kun täytti ton 29-vuotta, niin tuli hohhoijakkaa, eipä täs yhtää tunnu et tän vuoden joulukuusssa olis kolkytwee.
Sitkun sitä täytti kolkytwee, niin tää ollut yhtä juhlaa tää vuos ja tulee olemaankin tästä eteenpäin. Ei oo enää kiire minnekään ja viel tässä kerkiää vaik` mitä tehdä. Kunhan vuoden lopussa valmistun, niin tarvii pyrkii vaihtaa työpaikka koulutusta vastaavaksi ja sitkun sen on tehnyt, niin vois ryhtyy taas opiskelee jotain. Tuosta noi teinit pian alkaa olee täysikäsiä niin jäljelle jää mun pikkainen meillä maailma auki mennä minne vaan, tehdä mitä vaan. Ja mun pitää vielä mennä laskuvarjollakin hyppelee jaa kaikkee muuta täs edessä. Mä en vielä tiedä mikä musta isona lopullisesti tulee, ehkä se alkaa hahmottuu tos neljänkybän jälkee tai viidenkybän :DD
Omassa ystäväpiirissäni olen huomannut, että 30:n kriisi on ennen kaikkea naisten vitsaus, joka johtunee biologiasta. Miehillä elämää tutkiskeleva vaihe tulee myöhemmin.
Minusta tuntuu, että kaikki eivät tosissaan pyri kohti unelmiaan. Eletään kuin haaleassa vedessä vain huomatakseen, ettei elämässä mitään ilmaiseksi saa.
Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, mutta opiskelupaikkaa ei saa lukematta ja pyrkimättä, työpaikkaa ei saa hakematta, lisää liksaa tai ylennyksiä ei saa odottelemalla. Ei tule puoliso kotoa hakemaan eikä kukaan osta asuntoa, jos ei sitä itse pohjusta. Ulkomaillekaan ei pääse, jos ei sen eteen ole valmis jotain uhraamaan.
Minullakin on roppakaupalla ystäviä, jotka ovat vain odotelleet. Jossain vaiheessa sitten iskee masennus, aivan kuin sinulla, kun elämä ei ollutkaan haaveiden mukainen. Minäkin olen ystäviäni houkutellut haaveitaan toteuttamaan, mutta heillä on ilmeisesti jonkinmoista uskonpuutetta.
Mutta eihän elämä lopu 30:nä. Mikä estää sinua ottamasta itseäsi niskasta kiinni? Tee vaikka lista, mitä haluat elämässäsi saavuttaa ja aloita ponnistelu niiden täyttämiseksi jo tänään.
Taidat lähetä sitä kuuluisaa "kolmenkympin kriisiä"...että semmoista.
Tosiaankin 30 on nykyisin kuin ennen oli 20, 30-vuotiaat on nykypäivänä tosi nuoria ja ei useat vielä tiedä mitä elämältään haluavat, monet viettävät sinkkuelämää vailla huolta huomisesta. Ei tuo ole vielä ikä eikä mikään!
Ja taas 20-vuotiaat on tosi lapsia, poikkeukset vahvistaa toki sääntöä kuten aina mutta ennen 20v perustettiin perhe, enää ei ole kiire siihen, jos joku 20v suunnittelee nykyisin naimisiin menoa ja perheen perustamista, sille sanotaan että mieti vielä haluatko välttämättä VIELÄ sitä kaikkea.