Lueskelin tuossa tätä palstaa ja jäin pohtimaan, että mitä kukakin odottaa työpaikkaromanssilta? Ikuista ja kestävää rakkautta? Iloisia ja positiivisia kokemuksia? Piristystä elämään? Entäs sitten, jos työpaikalla vaan rakastuu, vaikkei se ole ollut edes tarkoitus? Kuinka siihen sitten suhtautua? Onko kellään aiheesta/ aiheista kokemusta? Kuinka taistella vastaan? Pitääkö vastaan taistella? Onko moraalisesti oikein vai väärin rakastua työtoveriin? Entä jos työtoveri rakastuu sinuun ja alkaa ahdistella työpaikalla, jos tunne ei ole molemmin puolinen? Miten siitä selvitään? Ihmisten odotukset kun ovat niin erilaisia, että se vaikuttaa myös motiiveihin, joilla työpaikkaromanssien maailmassa/ verkostossa liikutaan. Luulen että ne ovat juuri siksi myös joskus niin kimurantteja. Laittakaahan omia näkemyksiänne palstalle tulemaan.
Mitä työpaikkaromanssilta
odotatte?
132005
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ole alkaako se suhde työpaikalta vai baarista tai mistä sitten alkaakin
sama on asuntolaina ja samat kitisevät lapset, ei se oo sen kummempaa
elämän foorumeilla. Ei sen kummempaa.
Muuten, aika harvalla on tarkoitus rakastua juuri tiettynä päivänä tietyssä paikassa tietynlaiseen ihmiseen. Se tapahtuu ja siinä se ihanuus piileekin.
Työpaikkaromanssit on tehty turhan myyttiseksi asiaksi. Jos kyseessä on tavallinen ihastuminen eikä mikään rahaan tai valtaan nivoutuva alistussuhde, niin eiköhän se ole ihan sama kuin mikä vaan muukin siviilisuhde.
Jokainen sitten päättää kohdallaan, miten toimii. Ihastus sammuu itsestään, jos asialle ei mitään tee. Niin ne sammuu muutkin rakkaussuhteet, jos suhteen eteen ei olla valmiita tekemään työtä.
Sen verran arkipsykologiaa voisi ennakkoon harrastaa, että pohtisi, miten työtoveruus onnistuu sen jälkeen, jos suhde kariutuu. Onko toisen kenties etsittävä uusi työpaikka, vai osataanko olla vain työkavereita jälleen?
asiallissti toimia. Ajattellaan vaikka kouluja, koululaisilla lähes kaikilla on monia peräkkäisiä suhteita ja aika liuta entisiä poika- tai tyttöystäviä ja silti samaan kouluun mahdutaan. Ei se työpaikalla ole sen ihmeellisempää.
sanoa, ei se sammu itsestään aina, vaikka mitään ei tekisikään, kun toista näkee jatkuvasti, mitä lie sitten ?
toisen luo? Minulla on omakohtaista kokemusta työpaikkaihastumisesta. Kummallakaan ei ollut mitään konkreettista syytä hakea uutta ihmissuhdetta oman avioliiton ulkopuolelta. Kotiasiat olivat pääsääntöisesti molemmilla OK. Mutta töissä vaan löytyi samanlainen huumori, samat arvot, samat kiinnostuksen kohteet ja bonuksena fyysinen vetovoima.
Aika monta vuotta meni vain katsellessa ja tavallaan pidätellessä, koska kummallakaan ei ollut mitään halua aiheuttaa sotkuja toisen perhe-elämään.
Mutta sitten vaan joskus tuli avoimesti puheeksi tämä ihastuminen ja kun molemmat pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että voimme nauttia toistemme seurasta ilman mitään vaateita, puhumattakkaan suunnitelmia yhteisestä elämästä, aloimme harvoin, epäsäännöllisesti tavata.
Kuinka upeaa voi ollakaan kahden tasavertaisen aikuisen ihmisen seurustelu, kun otetaan hienotunteisesti huomioon kummankin perhe, elämäntilanne ja tausta. Alkuun on jo sovittu pelisäännöt, lapsellinen kiukuttelu ja mustaukkaisuus on pois kuviosta, voi keskittyä pelkästään toisen ihmisen opiskeluun, kunnioittamiseen ja ilahduttamiseen. Olen saanut sydänystävän. Kotiinviemisinä molemmilla on iloisuus, hyväntuulisuus ja avarakatseisuus. Kas kun sitä omaa aviopuolisoaankaan ei voi omistaa ja hänellekin voi toki suoda pienen onnenhetken jonkun ihanan ihmisen seurassa.
toimittaja vai kiinnostaako aihe muuten vain?
En odottanut enkä hakenut mitään romanssia. Olin täysin jumittunut elämässäni ja häneen törmäsin. Aluksi en edes kiinnittänyt huomiota, mutta vähitellen toinen alkoi kiinnostamaan. Ihastelin ja ihastuin. Olin jossain pilvilinnoissa, luin alan kirjallisuutta ja muutenkin puuhastelin kaikkea luovaa purkaakseni tätä elämäni suurta tunnetta. Huomasin, että olin rakastumassa. Tilanne alkoi käymään ahdistavaksi, kun tunteita ei pystynyt näyttämään. Kotona olin ärtyinen ja poissaoleva. Töissä sain ihme kohtauksia. Loppujen lopuksi toinen vaihtoi maisemaa. Varattuun ihastuminen varattuna on moraalisesti väärin työpaikalla ja muutenkin. Kun huomasin, että työkaveri on myös ihastunut ja itse pelkäsin rakastuvani, käyttäydyin huonosti. Yritin saada hänet tajuamaan negatiivisen käytöksen avulla, että kaikkien kannalta on parempi, ettei aleta sekoilemaan. Toisaalta aloin tuntemaan mm. mustasukkaisuutta ja kaikkea muuta älytöntä. En ymmärrä, miksi juuri hän aiheutti niin voimakkaita tunteita. Olimme hyvin paljon vastakohdat toisillemme, mutta toisaalta meissä oli myös jotain samaa. Ihme, että siitä selvisin jollakin tavoin ehjänä. Olen väärä ihminen sanomaan, mitä työkaveri lopulta halusi, mutta itse haaveilin kaikenlaisesta. Mutta ymmärsin, ettei siitä voi tulla mitään siinä tilanteessa. Ja toivoin, ettemme olisi koskaan nähneetkään toisiamme.
"Sen verran arkipsykologiaa voisi ennakkoon harrastaa, että pohtisi, miten työtoveruus onnistuu sen jälkeen, jos suhde kariutuu."
Näin. Tätä olen todella pohtinut ja tämä on syy, miksi en ole mitään suhteen eteen tehnyt. Emme ole edes varattuja, mutta meillä on ikäero, joka on vielä naisen tappioksi. Suoraan sanottuna en tiedä kestäisinkö suhteen päättymistä tai lähinnä niitä juoruja.
Monilla työpaikoilla ihmiset voivat olla hyvin tiiviissäkin kanssakäymisessä, mistä seuraa aika erikoisiakin "kohtaamisia". Joskus on niin, että näillä keskenään toimeen tulevilla on enemmän ikäeroa kuin muualla - esim. baareissa - kohdatessa. Mutta tunteita ei suunnitella, ne tulevat väkisin, jos kemiat kunnolla pelaavat.
Miten sitten haalistaa tunteet, jotka ilmiselvä yhteys synnyttää? Ei valitettavasti väkivalloin mitenkään. Nyt olen päättänyt, että teen kaikkeni jotta saamme aikaan terveen, tasapainoisen ystävyyden. Uskon että rakkaussuhde on mahdoton, mutta jospa ystävyyssuhde palautuisi. Nykyistä molemminpuolista tuijottelua en kuitenkaan enää kestä.
valitsemallasi tiellä.
Hienoa lukea tuonkaltaista tekstiä, jossa on asioita pohdittu monelta kantilta.
Ihmisen tunteet on niin moninaiset ja ennalta arvaamattomia. Harva pystyy tunteiden myrskyssä olemaan *järkevä*. Ne kun tuppaa viemään joskus mukanaan.
mennessään, kun tietää työpaikalla jonkun ajattelevan sinua lämpimästi. On ihmeellistä, kun aamulla herätessä ensimmäisenä on hymy huulilla, samoin illalla viimeisenä. Iloista, hyväntuulista mielialaa riittää koko päiväksi ja positiivista energiaa päivän puuhiin.
Kun aikuisiällä kohtaa vilpittömän ihmisen ja saa tältä ihailua, voi itseensäkin suhtautua suopeammin. Meille jokaiselle on todella tärkeää saada tuntea olevansa ihailtu, hyväksytty ja haluttu. Aikuiset voivat ja osaavat järjestää elämänsä niin, etteivät ulkopuoliset kärsi. Eihän sitä koko aikaa tarvitse toisessa roikkua - harvat tapaamiset tuntuvat sitä upeammilta.
lämmittää, kun huomaa ihmisen työpaikallansa, joka tuntuu viihtyvän seurassasi. Molemminpuolinen lämpö ilman mitään romanssia on myös mahdollinen. :))
Ensitapaaminen oli molemmille järisyttävä tunne, oli kuin olisi sähköiskun saanut toista kätellessä. Tämän sitä painoi taustalle, koska kumpikin oli naimisissa tahoillaan.
Ajan myötä kuitenkin työtehtävien parissa lähennyttiin, eikä käy kieltäminen, etteikö juuri tuo positiivisuus ja lämpö olisi nostanut hymyä huulille silloinkin, kun toista ei nähnyt. Itse olin tuolloin jo tahollani eronnut (muista syistä kuin esillä olevista), mutta työtoveri ei. Se oli jännää aikaa, sillä olisi voinut luulla, että omasta erosta selviäminen olisi vienyt voimat, mutta kuitenkin olin täynnä energiaa ja hyvää oloa, koska jaoin tuon positiivisen lämmön työtoverini kanssa. Se oli kaunista läheisyyttä, mikä ei viitannutkaan mihinkään petolliseen tai rumaan.
Sitten työtoverini kertoi erään kerran oman suhteensa heikosta tilasta ja vaikeuksista, ja että oli päättänyt erota. Tästä hän keskusteli kanssani, koska tiesi minun käyneen eron läpi lähimenneisyydessä. Lisäksi hän kertoi, että koki enemmän hyvää minun kanssani ns. platonisessa työtoveruussuhteessa, kuin mitä kotona oli ollut moneen vuoteen. Vasta tässä kohtaa jaoimme yhteisen ihastumisen/rakastumisen tunteen keskenämme, ja etenimme työtoverin eroaikaa kunnioittaen siirtymättä fyysiselle puolelle. Sen sijaan rakkausviestejä sateli molemmin puolin, ja noste oli huumaava.
No, tänä päivänä olemme naimisissa. Olemme onnellisia ja yhä koemme saman positiivisuuden ja lämmön toistemme lähellä, vaikka yhteistä liittoa on viitisen vuotta takana.
Ei, en odottanut rakastuvani kehenkään työpaikalta. Kun huomasin positiiviset tunteeni, pidin ne itselläni, koska en halunnut sekoittaa toisen elämää. En odottanut edelleenkään mitään, olin vain onnellinen siitä tunteesta mitä koin hänen lähellään. Ei, en koskaan uskonut että nykyinen puolisoni löytyisi työmaalta ja olisin hänen kanssaan onnellinen.
Niin, näinkin voi käydä. Mutta tämä ei oikeastaan ole romanssi, tai sitten tästä tulee hyvin pitkä sellainen.
on. Ei ollut tarkoitus ihastua, vaan kattelin häntä, koska oli kiinnostunut minusta ja lopulta aloin ajattelemaan enemmän ja enemmän.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Oltiinpa sitten töissä tai muualla, tunteet ne sielläkin on, ei voi mitään.
Nyt on sitten tilanne se, että koitan rauhottua, saada itseni kokoon. Kevyisiin suhteisiin en oikein pysty ja mies ei varmaan ole muuta hakemassa, en tosin tiedä.