Luin kirjan muutama vuosi sitten, jossa kerrottiin, että syrjähyppyyn kannattaa suhtautua leikkisästi eikä se ole ollenkaan niin paha asia kuin miksi ihmiset sen yleensä kokevat. Suhtauduin lukemaani todella varauksella enkä voinut kuvitellakaan, että itse olisin joskus samaa mieltä. Nyt olen.
Olen ollut vuosikaudet naimisissa mieheni kanssa eikä minulla ole pahaa (ainakaan kovin) sanaa sanottavanani hänestä. Liittomme on rauhallinen, vaikkakin välillä yhä riitelemme, luojan kiitos, muutoin elämä olisi tylsää!
Minä tapailen usein ystäviäni ja käymme konserteissa, ravintoloissa/baareissa, elokuvissa jne. Mieheni viihtyy kotona (ja töissä työhuoneellaan, joka on pihapiirissämme) ja näyttää suorastaan nauttivan lapsiemme hoidosta, koska hänellä on siihen enemmän aikaa kuin ennen. Kuitenkin tämä asetelma on alkanut rasittaa minua. Haluaisin, että mieheni menisi useammin kuin kerran vuodessa kaljalle niiden muutaman harvan työkaverinsa kanssa joita hänellä on. HÄN voisi raahata minut joskus jonnekin eikä aina toisinpäin. Älkää turhaan ehdottako, että voisimme keskustella näistä asioista: sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Mieheni on päättänyt pysyä kotosalla tai töissä ja sillä siisti.
Ennen olin kovin menevästä miehestäni mustasukkainenkin. Mustasukkaisuus loppui siihen, että mieheni alkoi olla aina kotona. Muutaman kerran olen todellakin ajatellut, että ihastuminen toiseen naiseen tai jopa syrjähyppy voisi tehdä terää! Olisi ihanaa tuntea pitkästä aikaa mustasukkaisuutta!!!!!
Onko täällä muita samoin höyrähtäneitä?
Olen ollut vuosikaudet naimisissa mieheni kanssa eikä minulla ole pahaa (ainakaan kovin) sanaa sanottavanani hänestä. Liittomme on rauhallinen, vaikkakin välillä yhä riitelemme, luojan kiitos, muutoin elämä olisi tylsää!
Minä tapailen usein ystäviäni ja käymme konserteissa, ravintoloissa/baareissa, elokuvissa jne. Mieheni viihtyy kotona (ja töissä työhuoneellaan, joka on pihapiirissämme) ja näyttää suorastaan nauttivan lapsiemme hoidosta, koska hänellä on siihen enemmän aikaa kuin ennen. Kuitenkin tämä asetelma on alkanut rasittaa minua. Haluaisin, että mieheni menisi useammin kuin kerran vuodessa kaljalle niiden muutaman harvan työkaverinsa kanssa joita hänellä on. HÄN voisi raahata minut joskus jonnekin eikä aina toisinpäin. Älkää turhaan ehdottako, että voisimme keskustella näistä asioista: sillä ei ole mitään vaikutusta mihinkään. Mieheni on päättänyt pysyä kotosalla tai töissä ja sillä siisti.
Ennen olin kovin menevästä miehestäni mustasukkainenkin. Mustasukkaisuus loppui siihen, että mieheni alkoi olla aina kotona. Muutaman kerran olen todellakin ajatellut, että ihastuminen toiseen naiseen tai jopa syrjähyppy voisi tehdä terää! Olisi ihanaa tuntea pitkästä aikaa mustasukkaisuutta!!!!!
Onko täällä muita samoin höyrähtäneitä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Eli syrjähyppy (tai itselläni pienoinen suhde jo) toiseen mieheen (joka avioituu kesällä, joten turvallista on =D) piristää todella eikä tunnontuskia ole, sillä en tosiaankaan ole eroamassa omasta miehestäni tästä kaikesta (nipottajat ja moralistit kutsuisivat kenties moraalittomuudeksi, synniksi, whatever!) Niin kauan kuin itsellä pää kestää, niin mikä ettei? Kuka estää? Me eletään vaan kerran.. Samat sanat, vaikka mieheni menisi miten lystäisi (mistäpäs mä tiedän vaikka meniski) sillä mitä itte ei tiiä, ei tarvi tietääkään.
... taitaa olla: kunhan oma pää kestää, muita läheisiäänhän ei tarvitse ajatella, koska "Me eletään vaan kerran".
läheisiähän tuossa juuri ajateltiinkin: Alkuperäisen kirjoittajan mielestä kumppanin syrjähyppy toisi suhteeseen pientä uutta vipinää eikä tuossa edellisessäkään kumppanilta mitään kielletty.
Ai sä olet NAINEN? No olipas yllätys, sun androgyyni nimimerkki ja muutenkin suttuinen teksti antoi sen kuvan että olisit MIES...
Mutta miten sä voit elää omaa elämääs kestämättä kuulla muiden mielipiteitä? Miksi sun tarttee koko ajan puolustella ja todistella tekojesi oikeudenmukaisuutta/viattomuutta? Sun tekstis ja sanojen käyttö huutaa sitä, ettet ole loppujen lopuksi OLLENKAAN varma itsestäs tai tekemisistäs.
Huomaako muut tätä?
Mä en hyväksy sun tekoja (eikä mun tarttekkaan blaa blaa blaa), ja sun ajattelumaailmas ja arvos on mun mielestä perseestä. Miksi helvetissä sä olet ruvennut vakisuhteeseen jonkun onnettoman kanssa, jos kuitenkin itse mädätät sen? JA MIKSI HELVETISSÄ sä olet keskittynyt suhteeseen avioituvan miehen kanssa?
Miksi sä pelkäät noin kovasti antaa jonkun välittää itsestäsi ja välittää itse takaisin, että sun pitää tuhota kaikki uskottomuudella?
Sä et vastannut aiemmin... sun vanhempies avioliitto ei varmaan ollut onnellisimmasta päästä.
Ymmärrän kyllä, jos pelästyit.
Hakekaa vaikka googlella hakusanoilla Lapsen kymmenen käskyä vanhemmilleen, jos luetun ymmärtäminen toimii, voitte huomata oelvanne EROS-addikteja. Ehkä joku joskus ryhtyy OIKEASTI ajattelemaan ja olemaan vähemmän itsekäs.
tässä sitä taas ollaan,miks ihmeessä pitää mennä
ylipäätään naimisiin yms,jaa nii naisen lokiikalla
"varattu" mies on "turvallinen" ratkaisu?
Mitäköhän tuollakin kannanotolla mahdoit tarkoittaa?
Ettei pidä mennä naimisiin jos ajattelee parista asiasta toisin kuin kumppani??
...sitä miehet menee naimisiin, että saa sen jälkeen paremmin pildee, kun on "varattu".
ole höyrähtänyt jos ajattelee asioita monelta kantilta.
Parisuhde on paljon monimutkaisempi juttu kuin monet ajattelevat, etenkään nuorempana. Toiset kehittävät ajattelupaansa tai se kehittyy ikään kuin huomaamatta ja toiset taas jurnuttavat paikallaan. Kaikki pitää olla niin kuin 35 vuotta sitten (tai vielä enemmän). Päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen jauhetaan samoja asioita ja hoetaan toiselle "koskaan et muuttua saa". Mitä elämää sekään on?
Parisuhde ei ole välttämättä hyvä jos päällisin puolin on rauhallista, mutta pinnan alla kytee, koska toinen tai kumpikaan ei uskalla tehdä niinkuin tykkää vaan toimii aina kuten ennen on toimittu. Suhde pohjautuu pelkoon siitä, että toinen jättää jos toimii edes joskus oman mielen mukaan. Onko sellainen suhde vahva?
Ajattelenkin, että suhde on hyvä silloin, kun se kestää molempien kriisit, haasteet ja vaikeudet.