Yhteistä taivalta takana viisi vuotta, niistä neljä saman katon alla ja kihloissakin ollaan.
Pikkuhiljaa, ajan kanssa on käynyt niin, etten vaan enää rakasta miestäni ja kykene kuvittelemaankaan avioliittoa, lapsia jne. hänen kanssaan.
Tunteet ovat menneet monestakin syystä. Mieheni ei juurikaan perustanut hellyydestä, ei pidä suutelusta, työnsi pois jos yritin halata jne. Hän nalkutti jatkuvasti jostakin, en osannut sitä enkä tätä.Olin hankala ihminen ja jos kysyin rakastaako hän minua, vastaus oli usein, että harkinnan alla. Ehkä, jos olisin kiltimpi jne.
Huorittellutkin hän on, aina tosin humalassa, lyönyt ei koskaan.
Hän passuuttaa minua jatkuvasti, teen kaiken meillä kotona.MInä pomppaan ja pyörin, suurin piirtein heitän volttiakin hänen toiveistaan, tuon sitä sun tätä ja hän istuu sohvalla.En edes tiedä miksi teen niin?
Seksi ei ole missään vaiheessa kokonaan loppunut, mutta se on pikaista panemista.Hänelle aivan ok.
Meillä on hyvin vähän yhteisiä asioita.Hän on hyvin kiinni omassa äidissään ja työssään.Yhteinen aikakin on nykyään lähes nollassa ollut. Mitä nyt nukutaan, katsotaan telkkaria ja syödään joskus samaan aikaan.
Aikani minä yritin, puhuinkin mitä haluaisin jne.Hän löi kaiken aina leikiksi tai suuttui "vaatimuksistani" Sitten sanoin, että harkitsen eroavani hänestä, koska en tunne enää niinkuin pitäisi, en kaipaakkaan enää kosketuksia ja nautin kun hän ei ole kotona.
Mies säikähti asiaa, itki ja sanoi ymmärtävänsä minua nyt, haluaa muuttua, haluaa yrittää. Rakastaa minua, ei voi elää ilman minua jne..Tuntui pahalta, kun häneen sattui niin paljon ja muutaman päivän harkittuani jäin. En siksi että rakastaisin edelleenkään tai mikään olisi muuttunut. Ajattelin vain, että jotain on oltava, koska hänen surunsa tuntui niin pahalta.Tunsin myös syyyllisyyttä lähtö aikeistani, koska hänelle ei ero ollut käynyt mielessäkään.Mietin olevani vain hassu nainen, joka ei kestä arkea.
Nyt kadun etten voinut lähteä. Miksi? Eikö ole väärin kumpaakin kohtaan, jos ei vaan rakasta.Jaksaako sitä toisen takia esitää loputtomiin, vai tuleeko se tunne takaisin jossain vaiheessa. Halu lähteä on edelleen suuri. Mutta miksi en vain lähde?Pitäisikö vain salassa päiten hommata asunto ja ilmoittaa sitten että adios, ettei hän enää ehtisi maanitella jäämään
Sekin tuntuu huonolta ratkaisulta..
Olen aivan sekaisin, kun on paha olla, vaikka miehelläni selvästi parempi.
Pikkuhiljaa, ajan kanssa on käynyt niin, etten vaan enää rakasta miestäni ja kykene kuvittelemaankaan avioliittoa, lapsia jne. hänen kanssaan.
Tunteet ovat menneet monestakin syystä. Mieheni ei juurikaan perustanut hellyydestä, ei pidä suutelusta, työnsi pois jos yritin halata jne. Hän nalkutti jatkuvasti jostakin, en osannut sitä enkä tätä.Olin hankala ihminen ja jos kysyin rakastaako hän minua, vastaus oli usein, että harkinnan alla. Ehkä, jos olisin kiltimpi jne.
Huorittellutkin hän on, aina tosin humalassa, lyönyt ei koskaan.
Hän passuuttaa minua jatkuvasti, teen kaiken meillä kotona.MInä pomppaan ja pyörin, suurin piirtein heitän volttiakin hänen toiveistaan, tuon sitä sun tätä ja hän istuu sohvalla.En edes tiedä miksi teen niin?
Seksi ei ole missään vaiheessa kokonaan loppunut, mutta se on pikaista panemista.Hänelle aivan ok.
Meillä on hyvin vähän yhteisiä asioita.Hän on hyvin kiinni omassa äidissään ja työssään.Yhteinen aikakin on nykyään lähes nollassa ollut. Mitä nyt nukutaan, katsotaan telkkaria ja syödään joskus samaan aikaan.
Aikani minä yritin, puhuinkin mitä haluaisin jne.Hän löi kaiken aina leikiksi tai suuttui "vaatimuksistani" Sitten sanoin, että harkitsen eroavani hänestä, koska en tunne enää niinkuin pitäisi, en kaipaakkaan enää kosketuksia ja nautin kun hän ei ole kotona.
Mies säikähti asiaa, itki ja sanoi ymmärtävänsä minua nyt, haluaa muuttua, haluaa yrittää. Rakastaa minua, ei voi elää ilman minua jne..Tuntui pahalta, kun häneen sattui niin paljon ja muutaman päivän harkittuani jäin. En siksi että rakastaisin edelleenkään tai mikään olisi muuttunut. Ajattelin vain, että jotain on oltava, koska hänen surunsa tuntui niin pahalta.Tunsin myös syyyllisyyttä lähtö aikeistani, koska hänelle ei ero ollut käynyt mielessäkään.Mietin olevani vain hassu nainen, joka ei kestä arkea.
Nyt kadun etten voinut lähteä. Miksi? Eikö ole väärin kumpaakin kohtaan, jos ei vaan rakasta.Jaksaako sitä toisen takia esitää loputtomiin, vai tuleeko se tunne takaisin jossain vaiheessa. Halu lähteä on edelleen suuri. Mutta miksi en vain lähde?Pitäisikö vain salassa päiten hommata asunto ja ilmoittaa sitten että adios, ettei hän enää ehtisi maanitella jäämään
Sekin tuntuu huonolta ratkaisulta..
Olen aivan sekaisin, kun on paha olla, vaikka miehelläni selvästi parempi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä n. neljä vuotta suhdetta takana ja melkeen sama aika ollaan avoliitossa oltu. Olen koko suhteen ajan yrittänyt parannella sitä.. mennyt vaan päivä kerrallaan, kestänyt miehen haukut, tehnyt kaikki kotityöt, yrittänyt olla miettimättä huonoja asioita, ajatellut että kyllä se siitä. Mutta mihinkään se ei ole muuttunut. Ja mies vaan makaa sohvalla kotona. Olen myös aikani yrittänyt puhua tunteista, haluista jne, mutta meilläkin mies heittää aina kaiken leikiksi tai hermostuu. >ARGH!
>>Olen tätä eroa tässä jo kauan tehnyt, en enää vaan tunne mitään miestä kohtaan. Kyllä se sen on huomannutkin. Én kaipaa enää sen läheisyyttä.
Viime viikolla lopulta kerroin tunteistani, Mies sitten hermostui niinkuin aina. Mutta tuntuu paljon paremmalta jo nyt, vaikka paljon on vielä edessä. Viimeaikoina mies on ruvennut vähän enemmän panostamaan tähän suhteeseen, mutta mua ei vaan enää kiinnosta. Sitten se viäl ihmettelee et ku mä luovutan näin helpolla etten edes yritä parantaa, mutta ei se vissiin tajuu että mä olen yrittänyt tehdä sitä koko suhteen ajan ja hän vasta nyt.. Ei oo helppoo! :(
Minäkin tiedän ettei suhteemme kanna enää eteen päin, mutta silti en osaa lähteä. teidän jutuissanne on paljon samaa kuin minun suhteessani, paitsi että miehelläni on lapsi joka saa hellyyden mitä minä en saa ja jos puhun asiasta ( läheisyys, pussailu ilman seksiä...) jne.), tulee karmiva sota tai kieltäminen että kyllähän minä, mutta todellisuudessa mieheni ei tule minun lähelle kuin yksi asia mielessä. Minä kuulema vaadin liikaa, mutta eihän läheisyyttä voi vaatia sen pitäisi tulla jokaisesta itsestään. Miten lähtemisen saa tehtyä itselle helpoksi?
Kuulostaa varsin tutulta. Mä oon kans pohtinut meidän tilannetta ja pitemmän aikaa, ollaan yhdessä oltu reilut kolme vuotta, asutaan yhdessä ollaan kihloissa, mutta tiedän että tämän miehen kanssa en halua lapsia, en halua naimisiin. Mies on puolet ajasta ulkomailla töissä, yhteistä aikaa on siis erittäin vähän. en kaipaa hänen kosketusta, enemmänkin tunnen että hän on minulle TOSI hyvä ystävä. Olemme eronneet parikin kertaa ja aina palanneet yhteen. Viimeksi kun hänet jätin, niin hän oli erostamme NIIN surullinen, että ihan sääliksi kävi.
Mies on ihan tyytyväinen suhteeseemme, vaikka ei ole seksiäkään juuri koskaan, hän sanoo että sillä ei ole väliä koska rakastaa minua niin paljon. hänelle olen koko elämä ja maailma. Miten siis voisin olla niin itsekäs että jättäisin hänet tietäen että hänen koko maailmansa romahtaisi. Ajatuskin siittä että loukkaisin häntä niin paljon, sattuu. Olenkin siis tullut siihen tulokseen, että ihminen on niin sairas, että jää toisen luokse ainoastaan säälistä. Pitäisi kyetä ajattelemaan myös itseään.
En tiedä kauanko pystyn jatkamaan näin, mutta miestäni en voi hylätä. Mä oon niin rikki ku ajattelen että tässäkö tämä mun elämä nyt sitten on, tietäen että en saa asialle tehtyä mitään.
Voimia sulle, toivottavasti kykenet tekemään ratkaisun ja ajattelemaan myös omaa onneasi, oletko onnellinen NYT tuossa suhteessa? Eikö olisikin hienoa olla mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Mulla voimat ei riitä lähtemiseen, sääli menee kaiken muun edelle. Sairasta.
Hei ap ja muutkin, älkää hukatko omaa elämäänne tunteettomaan liittoon. Sillä, jos tilanne on jatkunut pitkään samana pakkopullana, ei se muuksi todennäköisesti muutu. Kuitenkaan älä lähde salaa, kuten suunnittelit vähän, keskustelkaa yhdessä ja käykää asiat läpi. On parempi lähteä kuitenkin ennen kuin, toinen teistä löytää lohduttajan muualta.
Itselläni akoinaan samassa tilanteessa, olin asiat kirjoitellut vihkoseen ja se jäsensi paljon ja tiukan paikan tullen luin vanhat mieheni sammakot mitä suustaan päästeli, silloin häipyi ikävä ja kaipuu entiseen.
Mutta ennenkaikkea säilyttäkää mielenmalttinne, itsennekin vuoksi. Katumuskin voi olla katkeraa jos hätiköi liiaksi.
Voi että kuulostaa tutulta minullekkin! Tiedän todella millaista on olla suhteessa jossa toinen rakastaa (mieheni) ja toinen ei (minä). olen ollut liian pitkään tunteettomassa suhteessa vain koska lähteminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Vaikeinta siitä tekee oma empaattisuuteni ja kiltteys, en kestä nähdä miestäni onnettomana, surullisena ja jopa masentuneena... :( nyt ystäväni ovat kuitenkin valaneet minuun voimaa: en voi elää elämääni toisen kautta ja niin että vain toisella on hyvä olla. Uskon että ero sattuu ja paljon, kumpaankin. Uskon kuitenkin että samalla se on oikein ja palvelus myös molemmille. On vain pakko uskaltaa ja olla edes kerran elämässä itsekäs. Tiedän nimittäin sydämessäni myös että ansaitsen ja haluan jotain paljon parempaa... mitä se on, elämä toivottavasti näyttää!! :)
...ja seuraavaksi te haette jotain vastakohtaa ja löydätte itsenne narsistin piikana jossain, sitten te mietitte, olis se vanha vaan ollu parempi!
..itseä ja toista jos jää roikkumaan suhteeseen "puolittain". Mitä pitempi aika, sitä vaikeempaa on lähtee, se on vain tehtävä se ratkasu. Mäkin elin pitkään (ja pitkässä)suhteessa joka ei enää toiminut, erottiin välillä ja palattiin yhteen jne. kunnes lopulta n. vuosi sitten lopullisesti erottiin. Aina löytyy asioita jotka pitää yhdessä. Tottumus, kiintymys.. Mutta eihän se riitä pitemmän päälle, jos jotakin oleellista on hajonnut tai kadonnut. Tietenkin se lähteminen on kamalaa, mutta vielä kamalampaa on tuhlata elämänsä. Olkaa rehellisiä itellenne ja toiselle ja tehkää ratkaisu sen mukaan, mikä se sitten onkin.
Olimme myös yhdessä yli 5v. Suhde ajautui siihen, et loppuvaiheessa riitelimme usein. Emme osanneet puhua keskenämme.. kertoa omista tunteistamme, toiveistamme, ajatuksistamme ääneen. Aloimme pitää toisiamme itsestään selvyytenä. Uskoimme, että toinen pysyy aina vierellä. Lopulta voimat loppuivat riitojen myötä.
Itse otin eron ensin puheeksi. Se oli järkytys miehelleni. Emme eronneet saman tien. Kävimme yhdessä lävitse mitä hyvää ja huonoa kummankin mielestä suhteessa oli ollut. Puhuimme asioista siten, ettemme olleet niistä koko 5v. aikana puhuneet. Kaikista keskusteluista huolimatta päädyimme kuitenkin eroon, koska koimme olevamme umpikujassa. Voimat olivat loppuneet ja ero tuntui olevan ainoa mahdollisuus. Erotessa emme tunteneet vihaa tai katkeruutta toisiamme kohtaan. Ehkä juuri noiden keskusteluiden ansiosta.
Emme nähneet eron jälkeen useampaan kuukauteen. Kummallakin oli eron jälkeen uusi suhde, joka päättyi toisesta tietämättä. Ehkä se oli lohdun, tuen hakemista siitä kolmannesta osapuolesta. Myöhemmin näistä asioista puhuessamme selvisi, ettemme kumpikaan pystyneet tuolloista suhdetta jatkamaan, koska se ei tuntunut oikealta. Kolmannet osapuolet eivät olleet eron syynä. Emme pystyneet unohtamaan toisiamme. Ikävä vaivasi mieltä. Sitten mieheni otti yhteyttä, halusi keskustella. Kävimme lävitse asioita uudelleen yhdessä.. rehellisesti ja toista syyttämättä. Kerroimme menneen kesän tapahtumista. Jokin liekki eli yhä välillämme. Se ei ollut suostunut kuolemaan kaikesta huolimatta. Päätimme yrittää uudelleen.
Nyt tuosta kaikesta on kulunut pari vuotta. Olemme edelleen yhdessä onnellisempana kuin koskaan. Rakastamme toisiamme valtavasti. Olemme oppineet puhumaan asioista keskenämme ennen kuin riidat paisuvat liian suuriksi. Otamme toisemme huomioon ihan eri tavalla kuin ennen, koska tiedämme nyt, että toisen voi myös menettää emmekä halua käydä sitä tunnetta koskaan lävitse uudelleen. Mies, joka ei koskaan osallistunut kotitöihin, piti itsestään selvyytenä, että minä teen ne, saattaa yllättää minut nykyään siivoamalla töissä ollessani tai kun palaan töistä, on kotona ruoka valmiina. Hän hellittee minua lempinimillä, tuo toisinaan kukkia ilman mitään syytä, muistaa kertoa rakastavansa. Välillämme on hellyydenosoituksia, jotka välillä olivat kateissa. En olisi ikinä uskonut tämän muutoksen olevan mahdollinen. Me kuitenkin pystyimme siihen yhdessä.
On tilanteita, että rakkaus loppuu eikä ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta voi myös käydä näin.. Joskus kannattaa taistella sen rakkauden puolesta. Mikään suhde ei nimittäin pysy itsekseen kunnossa. Molempien on tehtävä sen eteen töitä. Elämäni olisi ehkä ollut joskus helpompaa ilman tätä suhdetta, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Olen kasvanut tämän myötä ihmisenä enemmän kuin koskaan ja löytänyt sen todellisen, aidon rakkauden. Toivon, että jokainen saa joskus kokea elämässään saman. Lämpöistä syksyn odotusta kaikille!
Siis nyt on pakko puuttua tähän kohtaan missä mainitsit, että kun mainitsit erosta miehesi kävi itkemään ja sanoi ettei voi elää ilman sinua. Huomattu on sama reaktio ja olen sitä mieltä että se on pelkkä manipulointia, mies on tottunut sinuun ja tapaasi palvella häntä-sitten kun se voisi olla ohi, mies ajattelee että miten hän nyt selviää yksin. Jopa mies voi itkeä ja tälläisissa tilainteissa niihin tarvitaan alkoholia tai muuten vaan näyttelijän luonnetta.. Tälläiseen tilanteeseen jos kerran erehtyy jäämään sen takia kun mies itkee, niin paluuta ei ole näköpiirissä. Oletko ajatellut että miehesi ei tee mitään jos sinulla on paha olla-hänelle se on ok. ja mitä itse teet??
Mielestäni lähteminen olisi parasta molempien kannalta. Miksi edes menit kihloihin hänen kanssaan?
Uskokaa nyt kaikki, jos jokin vähänkin epäilyttää toisessa, kannattaa ottaa välimatkaa. aika vaan pahentaa ongelmia kun ensihuuma lakkaa. Olisi itsekin pitänyt tajuta aikanaan, mutta olin niin nuori.
nim. kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Lopulta kaikki kävi sitten aika äkkiä. Otin asian vielä kertaalleen esille. Olin niin rehellinen kuin olla osasin ja lopputuloksena se, että lauantaina muutin yksin asuntoon. Olo on tietyllä tapaa haikea, mutta kuitenkin hyvä ja helpottunut.Melkein onnellinen.
Kyllähän tää aikansa ottaa, että uuteen elämäntilanteeseen täysin sopeutuu. Koin kuitenkin niin suurta tuskaan ja adistusta elässäni miehen kanssa, jota en kertakaikkiaan rakasta enkä kokenut olvani rakastettu.
Hyvä näin...
Kiitos kaikille neuvoja ja kommentteja antaneille!!