Omasta avo-erostani on nyt muutama kuukausi, viha ja katkeruus on muuttunut pikkuhiljaa täydelliseen tunteettomuuteen toista kohtaa. Kuukausien aikana on tullut eteen miehestä sellaisia piirteitä, että välillä ihmettelen, miksi olinkin niin sokea. Mutta vaikka olemme eronneet, tulen olemaan loppuikäni vankina häneen lapsen kautta ja sitä hän käyttää hyväksi. Jatkuvaa nälvimistä, unohdettuja soittoja tai tapaamisia, yleensä alkoholin seurauksena. Jaksan näytellä lapselleni(5v) ja puhua kauniisti isästä, ainut lohtu on se, ettei muille tarvitse enää näytellä. Miten te muut olette selvinneet? Joskus ajattelen, miten helppoa olisi jatkaa eteenpäin ihan yksin, mutta tiedän että on vain jatkettava näin ja siedettävä. Lapsi on kuitenkin se tärkein ja hänellä on oikeus vielä iloita lapsen maailmasta.
Ikuisesti
Valitettavasti
4822
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
käyn läpi juuri tuollaista tilannetta... olen mieheni kanssa ollut yhdessä yhteensä kymmenen vuotta, neljä siitä kihloissa. meillä on puolitoista vuotias yhteinen tyttö. 2,5 viikkoa sitten mies vaan ilmoitti ettei halua jatkaa ja on parempi erota. mietin vain, että mitä helvettiä?!! kuinka joku voi noin sanoa parisuhteessa joka on kaikenmoista nähnyt ja kaikesta selvinnyt. mitä tapahtu? tuliko joku seinä vastaan vai mikä? miksi mies ei anna mahdollisuutta yrittää? nyt sitten tämän kaiken paskan keskellä välit on alkanut tulistua. puolin ja toisin on tullut haukuttua toista.... ihan hävettää. velkaa on paljon, oma osake...ja lapsi. kaikki jää minulle. halusin kylläkin näin. tilanne on toisaalta ok, mutta vistisi sai minut miettimään, jospa tilanne meneekin tuollaiseksi. jos välit menee oikeesti äidillä ja isällä, kuinka siinä jaksaa sitten lapsen kanssa ja hymyillä. pelottaa, että kaikki jättää, kuinka selviän? no, aikahan tietysti parantaa haavat, sen jo tiesin. mutta millon? kuinka jaksan töitä ja ennen kaikkea huolehtia kaikesta. on todella onneton olo vaikka tällä hetkellä onkin tukihenkilöitä ympärillä. pelottaa ihan HELVETISTI!!!
taitaa käydä. Ukko pakkas tänään kassisa ja lähti miettii asioita, mitä haluaa elämältään jatkossa.Yhteinen velkatalo ja elämä ei tuntunut paljon painavan. Toista naista ei kuulema oo, on henkisesti niin väsynyt tilanteeseen ja stressaantunut työstään ja minun seurani ahdistaa häntä.Onneks ei oo lapsia, mutta harmittaa talo jota en pysty maksaa yksin. Yleensäkin harmittaa tää koko soppa...yhes asuttiin 3 v ja seurusteltu reilu kymmenen. et silleen. En tiijä mistä tätä lähtis purkamaan vaan oottasko ku mies tulee talon ostajien kanssa takaisin tai uuden hempukan kansa. Pitää jaksaa käydä töissä ja olla päällisin puolin kasassa, työ vaatii sen. Kotityötkin on tehtävä omakotitalossa, ei voi itkee sohvalla kaikkee aikaa vaikka sitäkin on tullu muutama päivä tehtyy.En ole kelläkään puhunut koko asiasta, haluan kattoo miten käy ja kasata ittee ehommaksi.Mutta eihän irtipääseminen tapahdu hetkessä, jos ketä rakastaa...
kaikki on tuntunu eilisen jälkeen niin pirun lopulliselta. pankissa sovittiin velat mulle ja maanantaina soskuun aika lapsen asumisesta ja meidän tilanteesta. kelalla kävin kyselemässä yksinhuoltajan etuja...ei kummosia. sairaslomaa on ja lisää tulee. töihin en kykene. ahdistaa. rahaa olisi saatava. tänään sit selvisi et lapselle ei saa ehkä kunnon hoitopaikkaa, mikä voi olla ahdistavampaa;tunkea lapsi jonnekkin...ei kiitos!
mulle mies tosiaan kans uskotteli et toista naista ei ole. asuntoa ei ala löytyä sille eli saman katon alla ollaan... pihalle en halua heittää kun henkisesti olen itse niin rikki jotta pienikin apu lapsenhoidossa on tärkeää... olen loukussa. miehen läsnäolo vaan satuttaa minua. jännä kun miehet saa ottaa noita aikalisiä...
sulle ehdottasin et kylmästi ole ottamatta yhteyttä miehees et se saa ja sinä saat rauhassa mietti. en tiedä mikä se aika on, mut sillo kun jaksat puhuu ettei itketä niin ala miehesi kanssa purkamaan. miettikää suhteen plussat ja miinukset, toisen tarpeet ja ratkaisut molemmissa tilanteissa.
anteeksi kun olen kova neuvomaan snua, mut en halua muille samaa kuin itselläni. tilanne on niin tulehtunut, että tappeluks menee ja itken jatkuvaan. tuntuu ettei henkisesti jaksa enää. toinen on (ja olen myös itsekkin, sitä en ala kiistämään) sanallisesti laittanut lyttyy sekä myös teoilla. välillä kaverit menee sillä lapsen edelle ja äidistä sellanen tuntuu pahalle, koska mikään ei mulla mene lapsen edelle...
Hei !
Olen ajatellut tuota samaa kuinka helppo olisi jatkaa ilman lapsia. Tyhjältä pöydältä on niin helppo lähteä rakentamaan uutta elämää. "Poissa silmistä, poissa mielestä" olisi niin helppoa. Kun katson lapseen, muistan joka päivä miehen. Toinen lapsemme on vasta syntymässä muutamien viikkojen sisällä. Se sattuu vieläkin enemmän, sitä ei pysty käsittelemään kuinka heikko ihminen on alkoholin edessä. Hänen olisi vain pitänyt valita perhe alkoholin tissuttelun sijasta mutta EI ! Viina ja vapaus on kivempaa. Nyt n.5kk eron jälkeen minä junnaan raskaana paikallani ja hän elää uuden naisen kanssa jo pitkällä suhteessa. Kun miehille se on vaan niin helppoa, lapset kun jäävät "aina" äidin hoidettavaksi.
Äijä jätti keskeneräisen pelipöydän ja aloitti uuden "paremman" elämän. En haluaisi nähdä häntä enää koskaan mutta kun tietää että ristiäiset, kaikki tapaamiset,häntä näkee loppu elämän koko ajan. Se ei kiinnostaisi laisinkaan. Mutta vanhemmalle lapselle n.4v en ole kertaakaan isää haukkunut, tai edes hänen kuullen ja siitä olen ylpeä.
Kirjoittele: [email protected] jos haluat.