Päiväkirjamainen eroprosessimme on nyt siinä vaiheessa että kävimme ensimmäisellä parisuhdeterapia-istunnolla.
Eilen sitten sain vastattattua vaimoni moniinkysymyksiin rakkaudesta ja parisuhteesta kirjeellä. Näköjään kaikkein oleellisimpien asioiden käsittelyyn joudutaan meidän välillä käyttään paperia, suun sanat pettää. Kirjoitin käytännössä tunteettomuudestani, suhteestamme joka on teknisesti hyvä mutta minulle emotionaalisesti eloton - ollut sitä oikeastaan aina. Karu suora kirje.
Hän luki sen aamulla kun olin lähtenyt jo töihin. Lähdimme päivällä ensimmäiselle terapia-sessiolle, jonkun kirkollisen tahon järjestämälle. Käytiin asioita läpi ja puolessatoistatunnissa saatiin aikaiseksi lähinnä pohja sille mitä seuraavissa istunnoissa aletaan työstämään. Oli yllättävän helppo puhua, suoraan. Vaimoni itki paljon, minä olin jokseenkin tyyni ja suora... vaikka joihinkin asioihin... etenkään omia toiveitani koskeviin en osannutkaan antaa vastauksia. Kaikkein suurimmaksi anniksi jäi se että vaihtoehdoista (jokin muuttuu suhteessa, kaikki pysyy entisenä, ero) saatiin tiputettua yksi pois. Asiat eivät tule enää olemaan entisensä. Lopputilanteeksi jäi se että olen edelleen sitä mieltä että ero on varteenotettavin vaihtoehto... mutta jos pystytään työstämään jokin muutos parisuhteeseen, saamaan "fixattua" tunteeni oikeanlaiseksi - niin sitten ehkä perhe pysyy koossa. En aio ottamatta siitä vaihtoehdosta selvää vaikka oikeastaan skeptinen olenkin.
Illalla sitten minäkin murenin. Tunsin hetken sanoinkuvaamatonta pelkoa tulevaisuutta kohtaan, pelkäsin yksinjäämistä, osattomuutta. Kaikkia niitä asioita joilta olen tähän parisuhteeseen paennut. Itsesyytökset, pelot, epävarmuudet, ahdistus ja vitutus... kaikki kaatui niskaan. Itkin ja käperryin, vaimoni pelkäsi että satutan itseäni tai jotakuta. (hän ei todellakaan ole tottunut näkemään minua tuollaisena... negatiivisesti tuntevana. Oikestaan tuntevana lainkaan?).
Olo ei nytkään ole juuri tuosta parempi. Nyt kaikki vaihtoehdot näyttävät tasan yhtä synkiltä, jokainen vain eri syistä.
Voisin sanoa : "Okei, tämä oli virhe. Unohdetaan tämä erojuttu ja ollaan vaan niinkuin ennenkin". Se olisi äärettömän yksinkertainen reitti ulos koko paskasta. Houkutteleva...
... ja hyi helevetti kuinka oksettavaksi sen silti koen sieluni perukoilla.
Tämä taitaa vaan olla pakko käydä läpi. Taidan viettää tämän yön sohvalla, ensi kertaa muutamaan vuoteen. Jos maailmassa onkin armoa ja oikeutta ne eivät ainakaan tähän asuntoon ole eksyneet, eivät tänä iltana ainakaan.
Eilen sitten sain vastattattua vaimoni moniinkysymyksiin rakkaudesta ja parisuhteesta kirjeellä. Näköjään kaikkein oleellisimpien asioiden käsittelyyn joudutaan meidän välillä käyttään paperia, suun sanat pettää. Kirjoitin käytännössä tunteettomuudestani, suhteestamme joka on teknisesti hyvä mutta minulle emotionaalisesti eloton - ollut sitä oikeastaan aina. Karu suora kirje.
Hän luki sen aamulla kun olin lähtenyt jo töihin. Lähdimme päivällä ensimmäiselle terapia-sessiolle, jonkun kirkollisen tahon järjestämälle. Käytiin asioita läpi ja puolessatoistatunnissa saatiin aikaiseksi lähinnä pohja sille mitä seuraavissa istunnoissa aletaan työstämään. Oli yllättävän helppo puhua, suoraan. Vaimoni itki paljon, minä olin jokseenkin tyyni ja suora... vaikka joihinkin asioihin... etenkään omia toiveitani koskeviin en osannutkaan antaa vastauksia. Kaikkein suurimmaksi anniksi jäi se että vaihtoehdoista (jokin muuttuu suhteessa, kaikki pysyy entisenä, ero) saatiin tiputettua yksi pois. Asiat eivät tule enää olemaan entisensä. Lopputilanteeksi jäi se että olen edelleen sitä mieltä että ero on varteenotettavin vaihtoehto... mutta jos pystytään työstämään jokin muutos parisuhteeseen, saamaan "fixattua" tunteeni oikeanlaiseksi - niin sitten ehkä perhe pysyy koossa. En aio ottamatta siitä vaihtoehdosta selvää vaikka oikeastaan skeptinen olenkin.
Illalla sitten minäkin murenin. Tunsin hetken sanoinkuvaamatonta pelkoa tulevaisuutta kohtaan, pelkäsin yksinjäämistä, osattomuutta. Kaikkia niitä asioita joilta olen tähän parisuhteeseen paennut. Itsesyytökset, pelot, epävarmuudet, ahdistus ja vitutus... kaikki kaatui niskaan. Itkin ja käperryin, vaimoni pelkäsi että satutan itseäni tai jotakuta. (hän ei todellakaan ole tottunut näkemään minua tuollaisena... negatiivisesti tuntevana. Oikestaan tuntevana lainkaan?).
Olo ei nytkään ole juuri tuosta parempi. Nyt kaikki vaihtoehdot näyttävät tasan yhtä synkiltä, jokainen vain eri syistä.
Voisin sanoa : "Okei, tämä oli virhe. Unohdetaan tämä erojuttu ja ollaan vaan niinkuin ennenkin". Se olisi äärettömän yksinkertainen reitti ulos koko paskasta. Houkutteleva...
... ja hyi helevetti kuinka oksettavaksi sen silti koen sieluni perukoilla.
Tämä taitaa vaan olla pakko käydä läpi. Taidan viettää tämän yön sohvalla, ensi kertaa muutamaan vuoteen. Jos maailmassa onkin armoa ja oikeutta ne eivät ainakaan tähän asuntoon ole eksyneet, eivät tänä iltana ainakaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Älä nyt murehdi hyvä mies, turhaan. Kaikki varmasti järjestyy hyvin.
ole onnellinen ettei teillä ole lapsia. Vastuu muiden elämästä, kasvusta ja kehityksestä painaa tuollaisessa tilanteessa paljon enemmän kuin kaikki se oman elämän niskaan kaatuva paska.
Mieti asioita. Älä siltä kantilta mikä olisi helpointa, vaan mikä olisi oikein. Onko realistista ajatella että ongelmanne tulisivat selviämään. Ovatko ne selvitettävissä.
Joskus siellä sohvalla on hyvä nukkua muutama yö. Käydä kävelyillä luonnossa ihan yksin. Mennä kaupungille katsomaan ihmisiä ja elämää. Selvittääkseen omaa asemaansa tässä kaikessa.
"ole onnellinen ettei teillä ole lapsia. Vastuu muiden elämästä, kasvusta ja kehityksestä painaa tuollaisessa tilanteessa paljon enemmän kuin kaikki se oman elämän niskaan kaatuva paska."
Noh, noin "onnellisesti" asia ei ole sillä noita muksuja on kaksin kappalein. Mitä vastuuseen vanhempana tulee niin parisuhdetta tässä viedään kohti exitiä, vanhemmuus sensijaan on molemmilla meillä verissä ja tässä suhteessa lapset eivät jää osattomaksi vaikka perheen nykymuoto hajoaisi. Jos olisikin vain minä ja hän olisin ollut jo kuukausia sitten kaukaisuuteen haihtuva pölypilvi.
"Lapset tarvii perheen" on totta. Mutta ajatus siitä että tuo perhe perustuisi siihen että isä ja äiti leikkivät parisuhdetta lasten "hyvän" takia ei tule kysymykseenkään, siitä ei todellakaan saa muksut hyvää pohjaa omille elämilleen ja niiden parisuhdekiemuroille.
Mielummin draamaa, mielummin rehellisen elämän malli. Tietenkin lapselle sopivaksi suodatettuna - mutta kuitenkin.
Ensisijainen pyrkimys kuitenkin perheen pelastaminen nykymuodossa jos se on mahdollista. Siksi siellä terapiassa rampataankin.
Olen kirjoittanut tälle palstalle aiemmin muutamat vaiheet tästä (ero(?))prosessista samalla nimimerkillä, niistä voi hiukan peilata jos kiinnostaa kommentoida.
Olen käynyt vähän vastaavan eroprosessin läpi hiljattain. Naisena minua kiinnostaisi tietää, miksi olet tunteeton tai oikeammin, miksi ylipäätään aloit olla vaimosi kanssa, jos tunteita ei ole? Etkö ole ottanut vastuuta elämästäsi?
Meillä minä halusin eroa alunperin jo vuosia sitten. Mies ei vain suostunut lähtemään. Elettiin vaikeaa aikaa, mistä selvittiin yhdessä. Lopulta muutuimme ihmisinä molemmat tasapainoisemmiksi. Nyt kun muu elämä tasaantui, mies lähti.
Olen sekä helpottunut, mutta tunnen oloni myös välillä petetyksi. Pitikö asiaa venyttää niin pitkään, että oma hedelmällinen ikäni on jo melkein vuotanut kuiviin...?
" miksi ylipäätään aloit olla vaimosi kanssa, jos tunteita ei ole? Etkö ole ottanut vastuuta elämästäsi? "
Tän tarinan kertomiseen menisi tunteja ja se on sen verran syvää paskaa että en sitä täällä ala ruotimaan. Mutta sille on selitys, yllättävän "hyvä" ja inhimillinen sellainen ja viat löytyy minusta ja aikaisemmista huonoista valinnoistani. Toisaalta vaimoni rajaton luottamus ja suoranainen sinisilmäisyys on tehnyt tilanteen myös mahdolliseksi.
Vasta nyt olen saanut itseni täysin kiinni. Monella tapaa liian myöhään sen suhteen kuinka pitkälle ollaan jo menty yhteiselämässä.
On tosi "hienoa" että käytät juuri tuota tyyliä "Toisaalta vaimoni rajaton luottamus ja suoranainen sinisilmäisyys on tehnyt tilanteen myös mahdolliseksi." Mitä sitä ihmisen on tehtävä jotta suhde voi ylipäätään alkaa? On pakko luottaa toiseen. Ihan pakko, oli siihen krediittiä tai ei. Jos ei luottamusta synny, ei voi kehittyä mitään viikkoa kauemmin kestävää.
Olen lukenut tätä tarinaasi ja tulen varmasti katselemaan sitä jatkossakin.. mielenkiinnolla.. uteliaisuuttani, ja ennenkaikkea toivoen saavani jotain näkökulmaa kun oma kultani on aikaslailla samantuntuisessa tilanteessa rypenyt jo jonkin aikaa. Toivon että osallamme kyse on vain jostain kasvukivuista... Toivoa on pakko pitää yllä, sillä liian kova pala on ihmiselle tuntea että häntä on se kaikistä lähin ihminen vedättänyt huvikseen vuosia, ja nyt olis vaan nakkaamassa alas parvekkeelta et kiitti ja heippa.
Mut mieti oikeasti vastuutasi hänestä. Sitä sinulla on koska olette AVIOPARI. Sen ohella että olette vanhempia. Koita etsiä myös teille sopiva tyyli olla oma itsesi. On todella tärkeää kyetä kasvamaan yksilönä pitkänkin avioliiton aikana, ilman että se merkitsisi eriteille lähtemistä. Sillä ei pitkä liitto merkitse kahta aivokuollutta suhderobottia (taisit itse käyttää tuota sanaa jossain viestissäsi) vaan kahta yksillöllisesti kehittyvää ihmistä(useinmiten niinkin erilaisia kuin mies ja nainen) jotka säilyttävät oman identiteettinsä ykkössijalla, toisella sijalla tulee se kumppanuus ja kun ne ovat kohdallaan pääsee mukaan vanhemmuus. Kuinka kuvittelet olevasi hyvä puoliso jos olet hukannut itsesi? Mitä anntettavaa sulla edes on jos et ole sinä? Millainen isä luulet olevasti jos vain tyhjänä kuorena huolehdit siitä että muksut saa oikeaan kellon aikaan ruokaa ja heillä on riittävä varustus päällään ulos mennessä? Toivon että heräät. (Samaa toivon omalle puolisolleni.) Rupeat etsimään itseäsi ja samalla kannustat kumppaniasi löytämään oman tapansa ja oman itsensä. Yksin jäämisen pelko vaikuttaa sinun kohdallakin niin super turhalta. Sua ahistaa jo nyt nukkumajärjestelyt kun vaimosi haluaa edelleen käpertyä sun kainaloon.
Voi mies. Tahtoisin niin sanoa kuten moni muukin sulle on sanonut : Älä revi niin isoa ressiä! Anna aikaa itsellesi ja usko vaimosi hyvyyteen ja rakkauteen. Anna oman identiteettisi kasvaa esiin ja jos vaimosi todella rakastaa sinua niin hänestä saattaaa puhjeta kaunein ja ihanin koskaan tuntemasi nainen, kun hän saa puolisokseen ihanan miehen joka itsekin rakastaa itseään sen ennen vain robotinomaisesti oikeaa toteuttaneen puolisokoneen tilalle.
Rohkeutta, nöyryyttä ja riittävästi itsekunnioitusta teille molemmille! Helppoa se ei ole, niinkuin kasvaminen ei noin muutoinkaan.
Mut mieti oikeasti vastuutasi hänestä. Sitä sinulla on koska olette AVIOPARI.
Tässä tilanteessa mun tehtävä on lähinnä koittaa huolehtia siitä etten valuta tarpeetonta paskaa kumppanini suuntaan, eli petä tai järjestä tästä koko roskasta jotain ihme showta jossa sikailen itseni ulos.
Tuon vastuun jälkeen astuu se mun jatkunut rakkaudettomuus esiin. Olettaen että terapiassa ei saada mitään työstettyä sen eteen niin mulla ei ole mitään motiivia edes ajatella vaimoani mun kumppanina enää. Tässä suhteessa siis jatkaminen on näennäisesti mahdotonta ja siinä(kin) suhteessa vannotut valat kyllä kaatuu, asia josta tunnen varsin isoja pistoksia sielussani.
"Millainen isä luulet olevasti jos vain tyhjänä kuorena huolehdit siitä että muksut saa oikeaan kellon aikaan ruokaa ja heillä on riittävä varustus päällään ulos mennessä?"
Mitenniin tyhjänä kuorena? Tuota... mä rakastan mun muksuja. Oikeasti, se on rakkaus jonka tunnistan unissanikin itsestäni. Tiedän olevani hyvä isä - olin parisuhteessa lasteni äidin kanssa tai en. Sitähän ei vanhemmuus vaadi. Vaimonikin lankeaa päivittäin tuohon kuoppaan; summaamaan itsensä ja lapset - ja perheen - joukoksi jota en rakasta. Asiahan ei ole niin. En ole rakkaudeton yleensä, olen vain rakkaudeton kumppaniani kohtaan.
Lapsien suhteen (tunne)elämän järkiintyminen ja siirtyminen rehelliselle pohjalle koituu varmasti enemmän lasten hyödyksi kuin eroprosessi ja muutokset on taakka jos sinne asti joudutaan.
...
Se mitä tuolla loppupuolella sanot on kyllä ideaalitila. Terapiassa mä koitan hakea tietä tuohon juttuun, jos se on mahdollinen yhtälö. Nyt tuntuu ettei ole.
...
Sanoppas, latasitko kenties viestiisi oman suhteesi ahdistusta ja toiveita? Oletko ajatellut että ehkä se ei kuitenkaan käy noin, ei oikeassa elämässä, ei muualla kuin omissa kuvitelmissasi?
Rakkaus ei tule käskemällä. ei kumppanin käskemänä... eikä itsensä itselleen käskemänä. Kai sinä sen tiedät?
Ja otan osaa. Alan pikkuhiljaa herätä itsekin siihen mitä tää kumppanilleni meinaa, siis silleen isossa perspektiivissä. Jos ajattelin ennen että nyt se on polviaan myöten kakassa niin totuus taitaa olla että ollaan jo kainaloita myöten...
Et sitten lukenut mitä sinulle kirjoitin. Kysyt miten niin tyhjänä kuorena. Selitin sinulle mielestäni varsin perusteellisesti kuinka sinun tulee ensin löytää itsesi, toteuttaa itseäsi jonka jälkeen sinulla on jotain annettavaa itsestäsi, ettet ole vain se pelkkä tyhjä kuori joka hoitaa säntillisen kaavan mukaan lapsiaan ja parisuhdettaan.
Muuhun en tänään jaksa kommentoida. Mieli tekee vaan kiljua et kaikki idiootit lakoon! Mutta kuka meitä muita sitten rakastaisi jos me omat idioottimme teilataan? Jokainen meistä lienee idiootti jonkun toisen silmissä..
käyn itse juuri samaa läpi. Vaikka olen nainen niin ymmärrän sinua täysin. Olen itse juuri samassa tilassa,enkä oikein tiedä mitä tehdä....
Minulla on samanlainen tilanne. Olen nainen ja mieheni sanoin samat asiat eilen minulle.
Ymmärrän mutta en voi silti "ymmärtää".
Tuskaa....