Haluaisin kertoa teille,sinulle jollekin minusta ja meistä.
Olemme kolme vuotta seurustellut avopari,parikymppisiä molemmat.On koettu myrskyt ja tyrskyt ja kasvettu yhdessä ihmisinä.On koettu toisen armeijassa olo,rankka kasvu henkisesti.On jaettu elämän surut ja menetykset yhdessä.Aina meillä on mennyt hyvin,olen aina ollut onnellinen siitä millaiseen suhteeseen onnistuin itseni vahingossa saamaan.
Kuitenkin valehtelematta sinulle joka luet tätä,täytyy minun kertoa se että olen vaikea ihminen.Minun kanssani on hyvin vaikea elää,en epäile sitä hetkeäkään.Olen aina ollut omistushaluinen,hieman maanitteleva ihminen.Menetin isäni nuorena(asuu toki äitini naapurissa muttei halua tavata) jonka takia olen hyvin takertuva ja kaipaan miestä rinnalleni,olen siis riippuvainen miehen läsnäolosta ja turvallisuudesta.
Pelkään alkoholismia jota olen kohdannut läpi elämäni ja pelännyt henkeni edestä niitä ihmisiä jotka minuun niin vahvasti vaikuttivat nuorena tämän sairauden takia.Pelkään siis nyt mieheni sairastuvan myös ja yritän kontrolloida hänen juomista ja baarissa käyntiä.Sairasta vai mitä.
Olen elänyt vuoden käytännössä yksin kun mies oli intin kasvatuksessa,eli osaan siis olla omineni ja se "koulu" teki minulle enemmän kuin hyvää.En siis ole täysin riippuvainen muista.Mutta kuitenkin kaipaan ihmisiä lähelleni,kuten jokainen meistä.Kiinnyn nopeasti ihmisiin ja olenkin hyvin harmissani jos vähäiset kaverini eivät muista soittaa minulle omien kiireiden takia takaisin.Jos tutustun uuteen ystävään,pelkään etten olekaan hyvä,etten kelpaa hänen ystäväksi koska olen tavallinen ihminen,en mikään prinsessa vaikka nätti kuitenkin.
Pelkään menettäväni mieheni,koska olemme nyt jollain lailla kasvaneet erillemme.Melko kypsänä ihmisenä olen alkanut ajatella perheen perustamista,lapsi rakas kun olen.Mieheni taas haluaisi lapsia vasta myöhemmin..en toki itsekään nyt juuri tänä vuonna mutta kun lopetan pillerit joskus niin jos lapsi on tullakseen niin haluan sen pitää.Olen myös kotihiiri,joskus tekee mieli mennä mutta itse tykkään käydä illalla niin että tulen jo kymmenen maissa kotiin.Mies taas haluaisi mennä silloin kun yleensä baariin mennään..
Haluamme kuitenkin molemmat melko samoja asioita,oman kodin,matkustella,toisen koiran,urheilla,kiertää suomea ja olla onnellisia.Tuntuu vain ettei se enää riitä miehelleni,koska varmasti tukahdutan hänet omalla omituisuudellani.
Mieheni on perheestä jossa on vaikea puhua.Itse haluan puhua riidat selväksi ja puida asioita.Mieheni taas vetäytyy kuoreensa ja on hiljaa,mielummin lähtisi juoksemaan..Olemme vuoden ajan harjoitelleet että hän oppisi hieman avautumaan.Nyt hän osaakin jo jonkin verran kommunikoida..mutta ongelma onkin siinä että hän takertuu johonkin pieneen asiaan jonka sanon väärin,jankkaa siitä ja puhuu vain siitä,eikä enää siitä mikä riidassa oli se pointti.
Hänelle on myös pako keino riidasta se että hän sanoo ettei halua enää jatkaa suhdetta ja lepyttyään sanoo ettei missään tapauksessa halua erota.Näitä ero puheita on ollut läpi suhteemme sillä se on hänelle se lause,jolla tilanne raukeaa..Olen omalta osaltani väsynyt noihin ero puheisiin.Viikko sitten hän oli taas lähdössä ja nukuttuaan yövuoron jälkeistä väsymystä hetken pois,hän oli kuin toinen ihminen ja halusi ehdottomasti jatkaa.Olen päättänyt että jos hän kerran vielä sanoo lähtevänsä niin sitten annan hänen mennä,en puhu hänelle enää siitä minkä molemmat tiedämme,meillä on kuitenkin hyvä olla yhdessä ja mahdollisuuksia jos emme luovuta.
Olemme nuoria ja olenkin miettinyt olisiko molemmille parempi jatkaa eri teitä.En vain voi kuvitella niin tapahtuvan vaikka se viimeksi lähellä olikin.Itse olen ainakin niin äitini tytär etten voi lähteä suhteesta vaikka välillä olisikin huono olla.En osaa luovuttaa koska näen aina että tilanne voi parantua.Miehenikin haluaa sydämmessään jatkaa yhdessä..
En koskaan väitä että olisin helppo ihminen.En ymmärrä miten minua joku voi jaksaa koska olen jotenkin sairas.Ammattiapua tähän kun ei saa koska olen kaikkien mielestä aivan normaali nuori nainen,jolla on hieman paineita.
Jos sinä siellä,osaat sanoa jotakin järkevää minulle niin sano.En kaipaa haukkuja tai kommentteja siitä että mieheni olisi parempi lähteä,sillä voi se totta olla mutta sehän on hänen ratkaisu..Anteeksi hieman epäselkeä tarinani,väsymys kun painaa päälle.Unia kaikille!
Olemme kolme vuotta seurustellut avopari,parikymppisiä molemmat.On koettu myrskyt ja tyrskyt ja kasvettu yhdessä ihmisinä.On koettu toisen armeijassa olo,rankka kasvu henkisesti.On jaettu elämän surut ja menetykset yhdessä.Aina meillä on mennyt hyvin,olen aina ollut onnellinen siitä millaiseen suhteeseen onnistuin itseni vahingossa saamaan.
Kuitenkin valehtelematta sinulle joka luet tätä,täytyy minun kertoa se että olen vaikea ihminen.Minun kanssani on hyvin vaikea elää,en epäile sitä hetkeäkään.Olen aina ollut omistushaluinen,hieman maanitteleva ihminen.Menetin isäni nuorena(asuu toki äitini naapurissa muttei halua tavata) jonka takia olen hyvin takertuva ja kaipaan miestä rinnalleni,olen siis riippuvainen miehen läsnäolosta ja turvallisuudesta.
Pelkään alkoholismia jota olen kohdannut läpi elämäni ja pelännyt henkeni edestä niitä ihmisiä jotka minuun niin vahvasti vaikuttivat nuorena tämän sairauden takia.Pelkään siis nyt mieheni sairastuvan myös ja yritän kontrolloida hänen juomista ja baarissa käyntiä.Sairasta vai mitä.
Olen elänyt vuoden käytännössä yksin kun mies oli intin kasvatuksessa,eli osaan siis olla omineni ja se "koulu" teki minulle enemmän kuin hyvää.En siis ole täysin riippuvainen muista.Mutta kuitenkin kaipaan ihmisiä lähelleni,kuten jokainen meistä.Kiinnyn nopeasti ihmisiin ja olenkin hyvin harmissani jos vähäiset kaverini eivät muista soittaa minulle omien kiireiden takia takaisin.Jos tutustun uuteen ystävään,pelkään etten olekaan hyvä,etten kelpaa hänen ystäväksi koska olen tavallinen ihminen,en mikään prinsessa vaikka nätti kuitenkin.
Pelkään menettäväni mieheni,koska olemme nyt jollain lailla kasvaneet erillemme.Melko kypsänä ihmisenä olen alkanut ajatella perheen perustamista,lapsi rakas kun olen.Mieheni taas haluaisi lapsia vasta myöhemmin..en toki itsekään nyt juuri tänä vuonna mutta kun lopetan pillerit joskus niin jos lapsi on tullakseen niin haluan sen pitää.Olen myös kotihiiri,joskus tekee mieli mennä mutta itse tykkään käydä illalla niin että tulen jo kymmenen maissa kotiin.Mies taas haluaisi mennä silloin kun yleensä baariin mennään..
Haluamme kuitenkin molemmat melko samoja asioita,oman kodin,matkustella,toisen koiran,urheilla,kiertää suomea ja olla onnellisia.Tuntuu vain ettei se enää riitä miehelleni,koska varmasti tukahdutan hänet omalla omituisuudellani.
Mieheni on perheestä jossa on vaikea puhua.Itse haluan puhua riidat selväksi ja puida asioita.Mieheni taas vetäytyy kuoreensa ja on hiljaa,mielummin lähtisi juoksemaan..Olemme vuoden ajan harjoitelleet että hän oppisi hieman avautumaan.Nyt hän osaakin jo jonkin verran kommunikoida..mutta ongelma onkin siinä että hän takertuu johonkin pieneen asiaan jonka sanon väärin,jankkaa siitä ja puhuu vain siitä,eikä enää siitä mikä riidassa oli se pointti.
Hänelle on myös pako keino riidasta se että hän sanoo ettei halua enää jatkaa suhdetta ja lepyttyään sanoo ettei missään tapauksessa halua erota.Näitä ero puheita on ollut läpi suhteemme sillä se on hänelle se lause,jolla tilanne raukeaa..Olen omalta osaltani väsynyt noihin ero puheisiin.Viikko sitten hän oli taas lähdössä ja nukuttuaan yövuoron jälkeistä väsymystä hetken pois,hän oli kuin toinen ihminen ja halusi ehdottomasti jatkaa.Olen päättänyt että jos hän kerran vielä sanoo lähtevänsä niin sitten annan hänen mennä,en puhu hänelle enää siitä minkä molemmat tiedämme,meillä on kuitenkin hyvä olla yhdessä ja mahdollisuuksia jos emme luovuta.
Olemme nuoria ja olenkin miettinyt olisiko molemmille parempi jatkaa eri teitä.En vain voi kuvitella niin tapahtuvan vaikka se viimeksi lähellä olikin.Itse olen ainakin niin äitini tytär etten voi lähteä suhteesta vaikka välillä olisikin huono olla.En osaa luovuttaa koska näen aina että tilanne voi parantua.Miehenikin haluaa sydämmessään jatkaa yhdessä..
En koskaan väitä että olisin helppo ihminen.En ymmärrä miten minua joku voi jaksaa koska olen jotenkin sairas.Ammattiapua tähän kun ei saa koska olen kaikkien mielestä aivan normaali nuori nainen,jolla on hieman paineita.
Jos sinä siellä,osaat sanoa jotakin järkevää minulle niin sano.En kaipaa haukkuja tai kommentteja siitä että mieheni olisi parempi lähteä,sillä voi se totta olla mutta sehän on hänen ratkaisu..Anteeksi hieman epäselkeä tarinani,väsymys kun painaa päälle.Unia kaikille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
sulla oli aika pitkä juttu ja paljon asioita - en varmasti pysty voi kykene osaa sua kaikissa jutuissa auttaa tai lohduttaa. kuitenkin tuntuu, että jotakin sulle pitää sanoa...
ihan ekana mun tuli mieleen, että te ootte molemmat vielä todella nuoria. ainakin itse mä olin silloin aika beibi, keskenkasvuinen niin henkisesti kuin älyllisestikin -no on kyllä massaakin noista ajoista kertynyt, että fyysisesti myös ;). nuoruus ei ole huonoutta, heikkoutta tai mikään vika - sitä vaan on, ja sitten kun menee aikaa ja elää elämäänsä, niin hihaan tarttuu kaikenlaista. osa niistä oppii ja osaa jalostaa juttujaan, toiset mennä porskuttaa kuin vastasyntyneet vielä nelikymppisinäkin...
taustaasi peilaten olet varmaan läheisriippuvainen. se voi kumppanille olla raskasta, vaikka kuinka rakastaisi. voi olla vaikea tajuta, miksi sä käyttäydyt siten kuin käyttäydyt, ripustautumalla, rajoittamalla. se on eniten kasvunpaikka sinulle itsellesi. kyllä sun kumppanin täytyy tietää ja aktiivisesti kannustaa sua, mutta hän ei voi sua parantaa. jos jatkat noin, se muuttuu kumppanin kannalta häiritseväksi, alistamiseksikin. mä en tiedä pystytkö siitä itseksesi irtautumaan. kyllä mä sinuna etsisin psykologin keskusteluapua esim. opiskelija- tai työterveyshuollon tai terveyskeskuksen kautta.
tästä et ehkä tykkää, mutta musta olisi tulevan lapsesi kannalta reilua, että yrittäisit setviä asiat kuntoon ennen kuin hankit lapsen. se on totta, että lapsi kasvattaa vanhempiaankin ja varmasti tuo sulle muutakin miettimistä kuin kumppanisi kulkemiset. osaatko kuitenkin olla ripustautumatta lapseen, tekemättä hänestä omaa jatkettasi. symbioottinen vaihe vauvan ja äidin välillä kestää kuitenkin vain vauvaiän, jonka jälkeen lapsen kehityksessä alkaa luonnollinen kasvu, itsenäistyminen ja irtautuminen. ei äidistä tarpeeton tule, mutta suhde muuttuu.
tietysti olisi upeaa jos voisit puhua poikakaverisi kanssa kaikesta ja hän myös avautuisi. jos hänen perheessään ei avautumiskulttuuria ole, luultavasti olet pelästyttänyt hänet suunniteltaan vatvomisella. yritä tiivistää omaa sanomistasi, älä jankuta. ole valmis katsomaan ratkaisuja myös hänen näkökulmastaan ja koeta tehdä myös kompromisseja. suhde on kuitenkin kahden kauppa.
olet huolissasi mahdollisesta erosta. niin käy, jos on käydäkseen. olet oikeasti vielä niin nuori, että sinulla on uusien suhteiden mahdollisuus. ei se tee erosta helpompaa, mutta ehkä tulevaisuuden voi pian nähdä valoisampanakin...?
Luin juttusi ja siellä oli osa tekstistä kuin minun kirjoittamaani. Et siis ole yksin joka kokee suhteessa noita tunteita mitä sinulla on vaan samoja ongelmia on muillakin.
Nyt en vain ehdi kertoilla niitä kaikkia tässä mutta saa minulle sähköpostia laittaa. On ehkä helpompi keskustella niistä asioista sitä kautta
Yritin saada mailiosoitettasi mutta kone ei jostain syystä anna avata sun tietojasi..yritän jossain vaiheessa uudelleen..olisi mukava keskustella jonkun kanssa joka ymmärtää minua.