Ollaan oltu avomiehen kanssa pitkään sitä mieltä, että naimisiin mennään.. Rakkautta on piisannut remonteista ja ongelmista huolimatta. Ongelmana on ehkä vanhanaikaisuus.. Itse olen sitä mieltä (kuten mieskin), että naimisiin mennään vain kerran elämässä. Ei haluaisi erätä huomaamaan, että kaikki ei mennytkään kuten nuorena suunnitteli.. Luottamusta ei puutu ja tietää itse, että naimisiin haluaa. Silti joka toinen päivä ahdistaa ja joka toinen päivä tekee vieraslistaa.. Pienet häät ja hyvä porukka on ehdoton. En tiedä johtuuko iästä - ensi vuonna häiden aikaan olisin 23v. Eli ei niin kovin vanha kuitenkaan. Vai johtuuko epävarmuus nykyisin aina rakoilevista liitoista, joista puhutaan niin paljon. Entä ne kestävät? Miten varmasti toinen rakastaa edelleen vielä 10 vuoden päästä? Avoliittoa on takana jo 2½ vuotta (yhteiseloa 4), joten ihan kylmiltään ei ratkaisuja tehdä..
Lähimmästä kaveripiiristä oltaisiin ensimmäiset. "Kaukaisempia" kavereita naimisissa jo on.. Mitä mieltä muut morsiamet/sulhot? Koskaan ei voi olla varmaa mistään, mutta onko muiden mielessä samoja kysymyksiä?
Lähimmästä kaveripiiristä oltaisiin ensimmäiset. "Kaukaisempia" kavereita naimisissa jo on.. Mitä mieltä muut morsiamet/sulhot? Koskaan ei voi olla varmaa mistään, mutta onko muiden mielessä samoja kysymyksiä?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Jokaista häät ahdistavat. Auttaisiko ahdistukseen yhtään kaksi asiaa. Voisit miettiä, oletko ihan varma, että haluat juuri tämän ihmisen kanssa olla loppuelämäsi. Myöhemmin, kun tulee vaikeuksia - niitä tulee kaikissa liitoissa - muistele, mitä avioliittoon mennessäsi ajattelit: että tämä kestää loppuun asti.
Toinen asia, joka kannattaa muistaa, on, että aviossa pysyminen on tahdon asia. Kurjina päivinä on hyvä muistaa, että lupasin tahtoa olla avioliitossa vaikka mikä tulisi.
Olen ollut aviossa 44 vuotta, menin naimisiin pari vuotta nuorempana kuin sinä nyt olet. Toinen meidän lapsista on ollut naimisissa 20 vuotta, toinen 18.
Niin, veljeni avioliitto täytti juuri 50, sisareni on ollut aviossa vähän yli 40 vuotta.
Kuten sanoin: avioliitto on tahdon asia.
Ei suuremmin valittamista.
Tämä todellakin huojensi mieltäni. Olen kääntänyt kysymyksen niin, että voinko elää ilman toista - en :) Meille molemmille avioliitto on pyhä asia ja molempien vanhemmat ovat olleet lähes 25 vuotta naimisissa - samoin molempien isovanhemmat edelleen naimisissa. Kestäviä liittoja on ympärillä. Ehkä juuri sekin mietityttää, että itse haluaisi myös toimivan ja onnellisen liiton.
Samaa mieltä olen siinä, että häät ovat nimenomaan TAHDON asia. Tiedän myöskin sen, että luovuttaminen ei ole vaihtoehtona meille. Ehkä se sitten on vaan normaalia paniikkia ja jännitystä ja viimeisiä mietteitä "onko hän varmasti SE oikea minulle".
Kaikkein eniten minua rauhoitti viestissäsi se, että kaikkia ahdistaa :) Tuntuu vaan, että kaikki tutut ovat onnensa kukkuloilla naimisiin mennessä. Harva puhuu ahdistuksesta! Senkin vuoksi tunnen itseni outolinnuksi. Haluan myöskin olla onnellinen ja innoissani puvun sovituksesta ja järjestelyistä (suurimman osan ajasta olenkin..onneksi). Luulen, että suurin paniikkikin loppuu, kun kirkko on varattu ja vanhemmat mukana tohinassa - vielä ei olla kellekään kerrottu. Onneksi sen puolesta ei ole kummankaan vanhempien puolesta jännitystä - tukea löytyy kyllä!
Kiitos mietteistäsi Huoli pois!
mikä kiire teillä on naimisiin? sun oikeesti kannaattaa miettiä haluatko olla tämän miehen kanssa koko loppu elämän....lapsia, talon jne...vaikka rakastankin.
Nyt taitaa olla kohta eri ääni kellossa kun olen löytänyt 10:nen miehen jälkeen sen oikean, mikä tuntuu oikealta...yhtä kahjo kuin minäkin...saa mut iloseks
Kiinnitin huomiota tähän kohtaan sanoissasi: "... kun olen löytänyt 10:nen miehen jälkeen sen oikean, mikä tuntuu oikealta ... yhtä kahjo kuin minäkin ... saa mut iloseks."
Lähtökohtasi on ollut siis se, että olet valikoinut miesgalleriasta sellaisen, joka tekee sinut iloiseksi. Mikäs siinä.
Mutta entä sinä? Teetkö sinä miehesi iloiseksi, kun tulee sairautta, työttömyyttä, lasten koliikkeja jne. elämän normaalia kulkua?
Yhdessä eläminen on ottamista ja antamista - myös pimeinä päivinä.
Onnea ap:lle. Kerää nyt elämäsi onnellisimpana aikana paljon muistiisi kauniita päiviä ja hetkiä. - terveisin "Huoli pois!"
kun minulle ja sulhaselleni sanottiin kihlausaikana: "Tuo on sitä elämän onnellisinta aikaa!"
Siitä tuli vähän ontto olo, koska elämän keväässä ja koko elämä ja ties kuinka pitkä avioliitto edessä se ei tuntunutkaan mukavalta...! Siis että tämä olisi onnellisinta aikaa...? Ja nyt sitten alkaa alamäki?
Ja kas kummaa, ei se ollut onnellisinta aikaa, vaan sitä elämme kaikista vastaan tulleista murheista huolimatta nyt, yli kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen!
Emme seurustelleet kuin neljä kuukautta ja kihloissa olimme viisi kuukautta emmekä asuneet yhdessä ollenkaan ennen avioitumistamme. Alussa olimme rakastuneita, mutta emme tunteneet toisiamme niin kuin nyt...
Häät tulossa tuota pikaa ja pientä ahdistusta ilmassa. Sadat kysymykset vilistää päässä. Mitä jos? Mitä jos? Mitä jos? Olen yrittänyt suhtautua epäilyihini ihmisen luonnollisena raeaktiona. Nythän teen yhtä elämäni suurimpaa päätöstä, valitsen itselleni elinikäistä kumppania. Siltikin, tiedän tekeväni oikein. Hänen kanssaan haluan olla.
Jotenkin kuvittelen myös epäilysten johtuvan nykymaailman tavasta etsiä täydellisyyttä ja tavoitella aidan takaa vihreämpää ruohoa. Molemmat paheet ovat valitettavasti tarttuneet minuunkin. Mitä jos jossain olisi vielä parempi mies? Mitä jos olisin vielä onnellisempi jonkun kanssa? Niinpä. Mutta kun sitä ei voi tietää ellei itse elä. Ja olen odottanut jo monta vuotta josko ilmenisi jotain, mikä viittaisi siihen ettei tämä nykyinen olisikaan Se Oikea. Voisin tietysti odottaa vielä pari vuotta ja sitten taas pari vuotta ja ehkä vielä muutaman ja menisin sitten vasta naimisiin kun olisin täysin varma.
Ja sitten häiden jälkeen se saattaisi tulla, vaikka odotinkin niin monta vuotta, saattaisin huomata ettei tästä tullutkaan mitään. Ja eroan.
En tiedä mikä on pitkän liiton salaisuus. En tiedä onko se sattumaa vai tahtoa, mutta näillä eväillä mitä meillä on lähdemme yrittämään ja tahtomaan. Tarkoitus on olla koko elämä yhdessä. Uskon lujasti meidän suhteeseen ja tähän mieheen ja itseeni.
hei vaimoke, ihanaa että samat asiat pyörii toisenkin mielessä. Kirjoitit täsmällisesti ylös omat ajatukseni! Itsellä sama ongelma, että yhteiskunnan paineet pistää miettimään. Olisiko jossain parempi vai jos menee nyt naimisiin, niin tuleeko ero 10 vuoden päästä vai 10-20 vuoden päästä naimisiin ja ero vuoden päästä.. Näitä kun ei voi koskaan tietää. Täytyy vaan luottaa. Se onkin minun ongelmani - yliharkitsevana ja turhia riskejä ottamattomana ihmisenä!
Olen myös jutellut ystäväni kanssa, joka on jo useamman vuoden ollut aviossa. Hän kertoi, että vielä hääaamuna ja kappelissa ennen häitä, hän mietti kuumeisesti "mitä minä oikein olen tekemässä?". Ei kai siitä koskaan pääse irti. Pitää vain luottaa ja tahtoa. Pakko ei ole tietysti mennä naimisiin, mutta se kun on molempien haave ja toive. Ja järkisyistä kannattavaa - yhteistä omaisuuttakin kun jo on!
Hääpäivää en haluaisi viettää niin, että alttarilla käynnin jälkeen "kuristaa" ja miettii, että mitä tuli tehtyä. Tiedän, että olen valmis, mutta miksi mietin? Avokin mielestä se on hyvä, jotta harkitsee tarkkaan ja tietää ettei tee turhia ratkaisuja..ja näinhän se on. Mistä esim. tietää (teoriassa ajateltuna) sen onko jännitys liiallista ja kannattaisi miettiä josko häät pitäisi toiste? Onko oikeasti järkevämpi odottaa aikaa, jolloin astelee täysin varmoin askelin kohti alttaria.....
Itsekin menen naimisiin (ens kesällä) ja tiedän, että olen onnellinen mieheni kanssa enkä voisi olla onnellisempi kenenkään muun kanssa. Silti välillä iskee "ahistus" - ehkä se tulee siitä paineesta, että kaiken täytyy olla täydellistä silloin kun menee naimisiin? Monesti ihmiset menee naimisiin vielä "alkuhuumassa" eli kun ovat seurustelleet alle 2 vuotta. Meidän tilanne on se, että ollaan oltu yhdessä sitten jo 8 vuotta ja asuttu yhdessä 3 vuotta ja tässä vaiheessa ei enää eletä "pumpulilinnassa", vaan takana myös riitojakin ja vaikeita aikoja. Mut mielestäni joskus täytyy se ratkaisu tehdä ja tämä on se suhde, jonka haluan loppuelämäkseni! Ehkä pieni hääahdistus on ihan normaalia - näin ainakin olen kuullut.
Odottakaa hyvät lapsukaiset vielä kymmenen vuotta. Jos sitten vielä haluatte mennä naimisiin, tehkää se sitten. Olette vielä aikuistumisprosessin vaiheessa ja tulette kumpikin muuttumaan ja löytämään itseänne paljon vuosien varrella...
Mielestäni avioliitossa, kuten suhteessa yleensä kasvetaan yhdessä ja kestetään vaikeat ajat ja muutokset.. Ei reilu parikymppinen ole sen huonompi päättämään omasta suhteestaan kuin reilu kolmekymppinenkään. Tietyti toisella elämää paljon enemmän takana, mutta mitä se loppujenlopuksi kertoo.. Itsekään en olisi vihille mennyt (tai edes harkinnut) alle 20-vuotiaana tai edes päälle 20-vuotiaana. Loppujen lopuksi - kolmenkypin jälkeen alkaa muuttua ja tulla neljäkymppiseksi ja sen jälkee alkaa viidenkympin villitys...koska sitten on oikea aika?!
Häämekko päällä ja jalat levällään,ja antaa soittaa.Näin leppoisalla tuulella se tekee viellä hyvvöö,kuin nuoruuvessa vaa.
Menin itse nuorena (20v) naimisiin, kunnes kohtasin elämäni miehen. Shokki oli aika tavaton ja todellakin "heräsin huomaamaan, ettei kaikki mennyt kuin nuorena olin suunnitellut", mitä tuossa pelkäsitkin. Sanonpa vain, ettei tuotakaan tarvitse pelätä. Itselleni juuri tuon seikan huomaaminen oli mitä valtaisin aikuistumisprosessi ja kypsyyskoe.
Halusin vain hälventää pelkoja ja sanoa, ettei tuokaan olisi mikään elämää suurempi järkytys! Ei elämää voi elää kuin menemällä tulta päin silloin kuin on aika (:
Siis, ei todellakaan ollut tarkoitus ahdistaa!
Rohkeutta kaikille meille, jotka uskaltavat.
Täytyy sanoa, että tuo jos mikä paransi mieltä :) Juuri se, että voi kokemuksella sanoa ettei kadu mitään, vaikka kaikki ei mennytkään kuten piti helpottaa mieltä (vaikka voi kierolta kuulostaakin :)).
Sitä tuo toinen puoli on yrittänyt sanoa, että mikään ei ole kiveen kirjoitettua...pitää vaan mennä eteenpäin ja ottaa vastaan mitä tuli :) Kiitos ;)
Menin aikanaan naimisiin nuorena ja tietysti kokemattomana elämän kommelluksista, mutta sehän on ihan luonnollista. Naimisissa olemme vieläkin ja minä ainakin jos en rakasta niin välitän paljon miehestäni.
Jotta liitto kestää ja erityisesti se ihana tunne toista kohtaan on tehtävä PALJON asioita oikein jo alusta lähtien. Ahdistus syntyy juuri epävarmuudesta. Avioerot tulevat tänä päivänä ihan perusasioista, ajaudutaan erilleen kun ei YHDESSÄ hoideta perheen asioita alusta lähtien.
Ehdota tulevalle miehellesi pientä palaveria ja sano, että laitetaan tulevaisuuden arvot paperille, peilatkaa niitä ja keskustelkaa niistä, esim.lapsista, kun niitä siunaantuu kuinka hoito järjestyy ja kuinka jaatte kotityöt ym. kuinka hoidatte parisuhdettanne ja itseänne.
Usein se ikäänkuin ajautuu siihen tilaan, että mies hoitaa itseään ja nainen kaiken muun. Se on tuhoon tuomittu pitemmän päälle. Miettikää pystyttekö sitoutumaan molemmat niihin tärkeisiin asioihin mitä avioliitto tuo tullessaan ja menkää sitten hyvillä mielin naimisiin jos siltä tuntuu.
Avioliitossa toista ihmistä täytyy kunnioittaa viimeiseen asti, ei saa loukata mielellään koskaan, miehen täytyy osata keskustella eikä toimia kuin robotti, näyttää tunteensa ja olla aidosti läsnä perheen arjessa. Seksin pitää myös pelata ja olla nautinnollista molemmille.
Nämä ovat niitä seikkoja mitä itse arvostan tänä päivänä (avioliitossa 13v).
tsemppiä päätökseen ja "palaveriin"
Itse olen kahden viikon päästä menossa vihille avomieheni kanssa. Nuoria olemme mekin: minä 23 ja mieheni 24. Uskon vahvasti, että aluksi kun on sopinut naimisiinmenosta ja suurin alkuhuuma ajatuksesta on haihtunut, alkaa myös ahdistus hiipiä lähes jokaisen mieleen, mutta miksi ei hiipisi, sehän kertoo vain siitä, että tietää, miten suurista asioista on kysymys. Itse olen ajatellut niin, että kun olen nyt 6 vuotta onnellisesti mieheni kanssa ollut, niin miksi en menisi eteenpäin hänen kanssaan? Jos toisen kanssa on tähänkin asti ollut hyvä olla ja tuntunut siltä, että jaamme saman maailman, niin miksemme voisi onnistua?
Itselläni ahdistus on jo kauan sitten hellittänyt. Häitä aloimme järjestämään yli vuosi sitten, joten naimisiinmenoajatukseenkin on jo tottunut. Eihän elämässä koskaan voi saada takuita mistään. Itse ajattelen asian niin, että tuskin tulen koskaan elämässäni katumaan sitä, että olen nyt viettänyt onnellisia vuosia ja uskonut onneen -tuo tulevaisuus sitten mitä tahansa.
yksi mielestäni hauska aforismi, jonka löysin, kun etsin aforismeja karkkirasioita varten: "Jos mietit seuraavaa askelta liian kauan, saat viettää koko elämäsi yhdellä jalalla seisten". Mielestäni tuo oli aika hyvä..=)
aforismi osui kun nyrkki silmään :D Täytyy sanoa, että taisi tehdää hyvää kirjoittaa ahdistus näkyville ja puhua siitä tulevan miehen kanssa :) Nyt ollaan jo häistä muutama asia päätetty ja innolla odotan tulevaa - ahdistusta varmasti tulee vielä matkan varrella, mutta se taitaa kuulua asiaan..
Vielä viime silauksena samanikäisen mietteet asiasta auttoi ;) Kiitos kaikkien mietteistä asiaan liittyen.. Nyt kohti yhteistä tulevaisuutta - mitä sieltä sitten tuleekaan :P
Sanoisin, että otat asiasta ehkä turhan paljon paineita ja asetat liian suuria odotuksia. Suhde ei käytännössä muutu mihinkään naimisiin menon myötä. Jos ajatus häistä nyt ahdistaa, tuskin mikään tulipalokiire sen naimisiin menon kanssa tarvitsee olla. Juridista merkitystäkin avioliitolla on vasta sitten kun on lapset ja omakotitalot sun muut.
Avioeroihin taasen on tietty monenlaisia syitä, mutta olen huomannut, että usein eron taustalla on liian suuret odotukset. Eletään liikaa tunnepohjalta, eikä ymmärretä, että rakkaus on enemmänkin asenne eikä mitään ikuista huumaa. Monesti kun parisuhde alkaa kehittyä alkuhuuman jälkeen kumppanuudeksi aletaankin ajatella vähättelevästi, että "meistä on tullut vain kavereita". Siis miten niin "vain" kavereita? Sehän on arvokas asia, paljon arvokkaampi kuin intohimo ja huuma, jotka tuppaavat olemaan katoavaisia! Populaarikulttuurikin tekee hallaa minkä kerkiää romanttisilla saduillaan, missä avioparit ovat "happy ever after". Monet tavoittelevat onnellisuutta peilaamalla elämäänsä tällaiseen kuviteltuun onneen, ja selvähän se on, että oma elämä vaikuttaa siihen verrattuna harmaalta ja tyhjänpäiväiseltä. Onnellisuuden eräs avain on olla punnitsematta omaa onnellisuuttaan jatkuvasti. _Aina_ löytyy nimittäin asioita, jotka voisivat olla paremmin.
Koskaan ei luonnollisesti voi olla varma, että toinen pysyy rinnalla vielä 10 vuoden päästäkin. Fakta on, että elämä on epävarmempaa kuin usein tulemme ajatelleeksikaan. Moni asia ei ole kontrollissamme. Siksi kannattaa totutella sietämään epävarmuutta ja ennen kaikkea: opetella elämään tässä hetkessä ja nauttimaan elämästä, kun pyyhkii hyvin! Huomisestahan ei koskaan varmaksi tiedä.
Minusta viestissäsi on paljon asiaa. Itse ajattelen täysin samalla tavalla. Häät itsessään ahdistavat - en odota tulevaisuudelta sen kummempaa ylihuumaa, elämä on tässä ja nyt ja ei se tämän intohimoisemmaksi enää muutu..
Näissä häissä myös juridisuus on iso osa, sillä nuoresta iästä huolimatta yhteistä omaisuutta on. Ahdistus ja mietintä koskee ainoastaan sitä puolta, että haluanko/haluammeko todella tätä arkea ja elämää toisen kanssa nyt ja tulevaisuudessa - siitä ei ole epäilystäkään. Helppoa ei varmasti tule olemaankaan, mutta onko elämä ikinä pumpulia? Itseäni ahdistaa enemmänkin nimenomaan avioituminen ja sen "lopullisuus"..mutta me TAHDOMME :)
En voi kieltää sitä etteikö yhteiskunta painosta miettimään kahta kertaa, sillä erotilastot ovat korkeat sekä myöskin nykyään avoituvien keski-ikä. Mutta ei, tässä nyt reilu puoli vuotta pohdittuani olen päättänyt ottaa "riskin" ja tehdä niinkuin parhaalta ja oikealta tuntuu..Häiden ajatuksesta tulimme yhdessä siihen tulokseen, että emme halua suuria, prameita häitä. Vaan nimenomaan pieni, tiivis porukka, kaikki läheisimmät. Myös isot häät ahdistavat, joita tietysti aina odotetaan - vaan ei meidän kohdalla.
En todellakaan ole menossa eteenpäin kevein perustein - helpottaa vaan tietää, että itse en ainoana mieti asiaa..Puoli vuotta asiaa tarkasti mietittyäni (joka kannalta) tulin siihen tulokseen, että kyllä minä Tahdon :)