anoppi

...niin eikö kannattaisi ensin katsoa, mitä tarkoittaisi elää samassa pihapiirissä. Voisitko esim. keskustella miehen äidin kanssa siitä, miten hän toivoisi pihatöitten jakautuvat, ja mitä itse ehtisit tekemään pojan kotona. Ehkä hän on vain auttavainen? Osaako hän antaa teille omaa rauhaa ja tilaa selviää tietysti vasta käytännön kautta. Mutta jos asioista on mahdollista keskustella ja päästä yhteisymmärrykseen ilman kränää, niin mitäpä sitä hyvää miestä vaihtamaan. Tärkeää tietysti myös se, kuinkako itsenäinen mies on asumisjärjestelystä huolimatta. Peräkammarin pojat eivät ole muodissa.

Seurustelin ja kihloissa olin yhteensä vähän reilut neljä vuotta ex kihlattuni kanssa, viimeiset yhteiset ajat (noin kaksi vuotta) asuin anoppilassa yläkerrassa kihlattuni kanssa. Miheni teki pajon reissuhommia joten ei näkynyt paljoa kotopuolessa. Mut anoppini on sairaseläkkeellä ja appi työelämssä vieläkin.

Mie ja anoppi teimme silloin yhdessä paljon asioita käytiin kaupassa, tehtiin ruoka yhessä, siivosin ja leivoin ja kaikkein eniten mikä hämmennystä aiheutti oli se että teimme yhdessä reissuja eripuolille suomea, laivamatkoja ja kävimme myös muutamaan otteeseen etelässä kadestaan.

Appiukon kaa tein ydessä pihahommia ja kävimme marjastamassa tai sienessä.

Kaikkeinn kamalinta se oli muille immeisille ku meillä oli hauskaa yhdessä. Nautimme toistemme seurasta ja kun jompi kumpi tahto omaa rauhaa pääsin nopsaan yläkertaan ja niin molemmat sai omaa tilaa.

Entäs nyt ku erosta on kulunut kohta 10 kk me jatkamme samaa rataa. Hää ee oo ennää miun anoppini vaan kuten itte kuttuu itteään ottoäidikseen. Viimeksi eilen olin kokopäivän heijän luonna. Meillä on keskenään hyvä ystävyys jota myö molemmat arvostamme. Vieläkin autamme toisamme kun tarvitsemme apua tai vaan muuten haluamme lähtee yhdessä aiheuttaan yleistä pahennusta muissa kanssa immeisissä ni lähjemme reissun päälle. Säästämme nytten molemmat yhteistä uutta etelänmatkaa varten.

Ex miheni ei ole mikkää peräkammarin poika joka roikkuu äiteensä helmoissa vaan oman tienkulkijansa joka elää omaa elämäänsä. Äitinsä on opettanut hänet seisoon omilla jaloillaan ja vataamaan itte omista päätöksistään.

Ei se aina tarvitse olla ahdasta se yhdessä elo. Kun tehdään yhdessä yhteiset säännöt joista pietään kii ja kunnoitetaan niitä ja toisiamme ni pääsee helkkarin pitkälle. Miehen ei saa mennä aina kiista tilanteessä äiteensä taakse vaan täytyy pystyä seisoon naisensa rinnalla.

Ei se kutenkaan ole ihan kaikkein helpoin tilanne jos äiti / mies ymmärrä missä mennään ja kuinka tän paketin saa hoitumaan. Jos sinulla ittelläsi on edes tyydyttävä suhde anoppiisi ja tunnet oikesti että tää mies oo se oikea ni älä hermostu viellä. Puhukaa asiast avoimesti ja toista kunnioittaen. Teillä on kuitenkin omat talot joissa ellää.

Jos anoppisi on vielä "nuori" ja terve ni ku sitten joskus teille tullee niitä pikkusia tepastelijoita ni vaikka se miehen äiti "tietää ja ossaa kaiken" anna sen mennä ohi korvain koska siinä tilanteessa oikeesti isovanhemmista on niille lapsille paljon turvaa ja lohtua. Saataa kuullostaa hullulta mutta tässä yhteiskunnassa oo jotenkin unohdettu isovanhempien merkitys lapsille. Useammat ku yhdet kerrat olen nytten kaivannut omille lapsilleni niittä isovanempia jotka asuvat todella kaukana ku hyö ovat miun edellisestä suhteesta. Onneksi ottovanhempani ovat omien kykyjensä mukaan myös vieläkin pitäneet yhtyttä miun lapsiini ja tuoneet turvaa heille.

Nimittäin mikkää ee oo oikeesti sen kamalampaa ku jättää 7v ikänen pikkupoika yksin kotia lähteen kouluun ku joudut itte lähteen jo töihin ja viiä nuorempi hoitoon. Se on oikeesti lapsellekin jos vähänkää epävarma on ni kamalaa kun ee oo oikeesti kukkaan huolehtimassa. Useammasti ku kerran poikani kysy et miks miulla ee oo tässä mummia tai pappaa joka olis miun kaa sen aikaa ennen ku pittää lähtee kouluun.

Isse onneksi olen saanut elää nii et miun isovanhemmat olivat samassa pihapiirissä jonne sain mennä syömää aamupalan ja mennä koulusta päästyä.

Oma äitini ei koskaan ymmärtänyt sitä kuinka iso asia sillä oli miulle et oli joku joka olin miun kaa aamulla ja illalla.

On niin monenlaisia tarinoita ja tapauksia. Kukkaa muu ee voi tehjä siun puolesta päätöstä ja sannoo kuinka tehjä. Kerroin vaan oman tarinani joka ei ole olleskaan niin huono ku yleensä kuulee. En väitä ettenkö olisi väillä toivout omaa huushollia ja täysin omaa rauhaa. Ei olisi tarvinnut ottaa muita huomioon. Olisin saanut ihan just itte päätää miehen kaa mitä pihaan istutetaan, mitä kylvän pienelle kasvimaalle, koska lämmitän saunan, millo pietään "illanistujaiset" kavereiden kaa, yms lista oo pitkä. Mutta kaikesta huolimaatta olen iki onnellinen tästä ystävyydestä jonka sain rikastuttamaan elämääni.

Appivanhemmat rakensivat pirttinsä pihapiiriin, vaikka mieheni kanssa asiaa vastustimme. Ehdotimme heille montaa eri tontin paikkaa talomme läheltä, mutta mikään muu paikka ei käynyt. Keskelle peltoa, näköyhteys suoraan etupihallemme, siihen talo piti rakentaa. En voi käsittää, miksi jotkut ihmiset eivät voi kunnioittaa nuorten toivomusta talon paikasta. Nyt olen asunut tällä paikalla kuusi vuotta ja välillä tuntuu, että henkinen kantti ei enää kauan kestä. Appiukolle olen ollut aivan kuin ilmaa viime keväästä saakka. Syytä en tiedä, mutta ei hän minulle mitään puhu, korkeintaa hei sanoo. Anoppi käy lasten syntymäpäivillä, appi ei oo käynyt moneen vuoteen. Välillä appi puhuu pojalleen, välillä ei. Meillä on maatila, ja välillä kaipaisimme kipeästikkin apua töissä, mutta kertaakaan eivät ole sanoneet, että he voisivat mennä esim sikalaan joku sunnuntaiaamu, et sillee.
Onneksi meillä on miehemme kanssa todella mahtava suhde, joten sen avulla jaksan asua tässä.
Sinulla on sikäli eri tilanne, että saat apua anopiltasi, joten kannattaa hyödyntää se. Tietysti se on raivostuttavaa, jos hän on jatkuvasti teillä kuin kotonaan. Minulla ei oo pelkoa että anoppi meille poikkeaisi joskus. En tiedä mitä pahaa heille oon tehnyt kun minua ei ole hyväksytty sen jälkeen kun sukupolvenvaihdos tehtiin. Tai syy oli se kun vastustin talon rakentamista lähelle kotiamme. Silloin anoppi käski mennä niin pitkälle kun pippuri kasvaa, kun en kerran ihmisiä hyväksy. Siihen mennessä olin ollut yksissä mieheni kanssa kymmenen vuotta ja olin hyväksytty.
Elikkä lopuksi, mieti tarkkaan mitä teet, ettei elämästäsi muodustu yhtä ahdistavaa, kuin minulla.