Olen seurustellut yli puoli vuotta itseäni reilusti vanhemman, eronneen miehen kanssa.
Kesällä meni hienosti, mies oli huomaavainen ja osoitti kiinnostustaan, romantiikka kukoisti.
Nyt mies on etäinen ja välinpitämätön, sanoo olevansa uusien urahaasteiden kanssa kiireinen ja innostunut uusista työkuvioista. En tiedä leikkiikö hän vain huomattavasti nuoremman naisensa kanssa. Vai voiko uran teko mieheltä todella vaatia kaiken huomion ja energian niin ettei kiinnostusta/jaksamista riitä entiseen malliin? Olen aika kypsä tähän päiväkausia kestävään välinpitämättömyyteen, mutta kun näemme niin vietämme ns. laatuaikaa, ja meillä on paljon puhuttavaa ja hauskaa yhdessä, muutenkin kuin sängyssä.
Onko siis vaan arki tullut vastaan tässä alkuhuuman jälkeen?
Kertokaa seurustelukokemuksistanne uratyypin kanssa. Miten te urakeskeiset miehet hoidatte seurustelukuvionne, kuinka usein tapailette kumppanianne?
Kesällä meni hienosti, mies oli huomaavainen ja osoitti kiinnostustaan, romantiikka kukoisti.
Nyt mies on etäinen ja välinpitämätön, sanoo olevansa uusien urahaasteiden kanssa kiireinen ja innostunut uusista työkuvioista. En tiedä leikkiikö hän vain huomattavasti nuoremman naisensa kanssa. Vai voiko uran teko mieheltä todella vaatia kaiken huomion ja energian niin ettei kiinnostusta/jaksamista riitä entiseen malliin? Olen aika kypsä tähän päiväkausia kestävään välinpitämättömyyteen, mutta kun näemme niin vietämme ns. laatuaikaa, ja meillä on paljon puhuttavaa ja hauskaa yhdessä, muutenkin kuin sängyssä.
Onko siis vaan arki tullut vastaan tässä alkuhuuman jälkeen?
Kertokaa seurustelukokemuksistanne uratyypin kanssa. Miten te urakeskeiset miehet hoidatte seurustelukuvionne, kuinka usein tapailette kumppanianne?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kyllähän se täältä palstoilta saa lukea, että ei vanha mies enää jaksa... ja vaativa työ syö myös potenssia (ja jaksamista).
Ei sitä jaksa painaa enää kuin nuori mies. Ei jaksa.
Saattaa tosiaan olla, että kyse on ihan jaksamisestakin. Kun on perfektionisti luonne niin haluaa hoitaa työnsä hyvin, kaiken muun kustannuksella. Mutta toisaalta ei toisen huomioiminen paljon jaksamista kysy, siihen pystyy eläkeläinenkin. Enkä mä odota mitään painamista vaan ihan pienetkin huomionosoitukset riittäis.
se miks kukaki mitenki toimii, ja miks. se olis niinku yksilöllistä. yhteisöllistä on taas nykyiset arvot. jotka olis niinku yksilön kannalta aika kovat nykyään, pitäis olla sitä ja tätä ja olla sellane ja tällane ja tehä tuota ja tätä. et olis sit muitten silmissä hyväksyttävä.
työn ei kuitenka kai pitäis olla koko elämä vaiks se onki iso osa elämää.
kai se on tyytymättömyys yleensäkin vaiks omaan elämään mikä ajaa lopulta muutokseen tai hakemaan muutosta. kuvitelma, et muutoksen jälkeen olis paremmin. et se tasaantumine saattais sit niinku tapahtuu, jos se tyytyväisyyden kyynnys ylittyis jollain tapaa. ei sen välttämättä se uramuutos tarvitsisi olla.
sit olis vielä sellasiiki, joille ei riitä mikään. mut se olis taas vähä eri juttu.
Hienoa pohdintaa sulla.
Yksilöllistähän se on miten kukakin toimii, mutta miehillä kai identiteetti hyvin vahvasti sidoksissa työhön. Ja jos on epäonnistumisia/pettymisiä tullut perhe-elämässä ja ihmissuhteissa useasti aikaisemmin niin kai se ura on silloin turvallinen pätemisen alue?
En halua kuulostaa tyytymättömältä koska oikeastaan laatu korvaa määrän tässä suhteessa, ja moni asia on hyvin. Paljon paremmin kuin edellisessä suhteessa.
Työn vaan ei tosissaan pitäis olla koko elämä, tunne-elämää ja ihmissuhteita ei pitäis yhtään vähätellä. Mun pitäis kai jotenkin osata jutella näistä asioista hänen kanssaan, mutta kun en pysty. Pelkään kai loukkaavani, on tosi herkkä tapaus.
jooh. se itsetunto tulis aika monesta eri tekijästä, duuni itsessään olis miehille varmaan yks niistä tärkeistä. mut ennenkaikkee duuni olis yks helpoimmista teistä niihin juttuihin, joilla saa itsetuntoo nostettuu ja ylläpidettyy. ja samalla se olis myös yks niistä jutuista, et jos siinä duunissa ei sit onnistukaan, sais esim fudut tai jotain, niin niitä muita kuin työperäisiä tai työn kautta mahdollistettuja juttuja itsetunnon pönkkäämiseksi, olis sit suhteessa menetettyihin juttuihin aika vähä.
ja kaipa se naisiinkin pätee, ainakin osittain. vaiks naiset ehkä eläiskin elämää enemmän kodin ja perheen kautta kuin miehet.
ja toi on kans aika yleistä varmaan, et jos menee himassa päin prinkkalaa, nii miehet sit purkais sitä huonoo juttuu duuniin. siis silleen, et yrittää kaikkensa et onnistuis sit edes siinä ja sais niistä jutuista sitä kaivattua onnellisuutta. sitä en tiedä menisikö tuo myös naisiin. et olisko se sellainen yleisempi inhimillinen juttu nykyään, suoritusyhteiskunnassa. on se ainakin yks tärkeimmistä syistä tapauksissa, joissa pääsee yllättämään burn-out.
joskus testailin noit luonnejuttui, kun tuli kelailtua tota riittävyys/onnellisuus- teemaa, oikeestaan juurikin tän aihepiirin tiimoilta.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers-Briggs-tyyppi-indikaattori
toi sosiaalisuus olis aika tärkee juttu. vaiks toisille se olis helpompaa ja luonnollisempaa kuin toisille ja toisista se ei taas oo tärkeetä ollenkaan, kaikista löytyis varmaan se pehmytkin puoli. vaiks toisista sen löytämine saattais olla hieman työläämpää kuin joistain toisista. kun ei kai sellasii ookaan ketä ei koskaan rakastuis tai rakastais.
jos tuntuu, et toinen saattais tosta suhteen kehittämis asiasta loukkaantua, tai huomiointijutusta, nii ei muuta ku keksimään sit toista keinoa. onneks asioita voi hoitaa useilla eri tavoilla :)
joskus äijät vois olla vaan nii puusilmii, et ne ei tajuais ennenku niille sanois.
..identiteetinrakennuskeinoja silloin kun on epäonnistuttu perhe-elämässä, tai kun ollaan sellaisessa elämänvaiheessa, jossa on ikää ja kuvitellaan että kaikki on jo koettu. Tästä saattaa olla kyse, mies muistelee mielellään menneitä, ei jotenkin tunnu uskaltavan elää nykyhetkeä täysillä.
Toisaalta mielenkiintoinen työ on niin mukaansatempaavaa, että voi viedä mennessään, ainakin joksikin aikaa. Loma-ajat on sitten eri juttu.
Naisilla varmaan sama juttu, varsinkin kun tää suoritusyhteiskunta painottaa maskuliinisia arvoja ja naisia palkitaan niihin sopeutumisesta ja kaiken "naisellisen"= tunteiden ja herkkkyyden kätkemisestä. Toisaalta väitän, että naisille myös sosiaaliset suhteet ja seurustelu merkitsevät erittäin paljon ja niiden eteen ollaan valmiita näkemään paljon vaivaa.
Tunnevastuu näyttää tässä suhteessa kallistuneen mun puolelleni, mies reagoi kyllä jos minä aloitan avoimen keskustelun/otan yhteyttä. Hän kokee välittämiseni ahdistavana, joten olenkin ollut aika hiljaa.Viikonloppuna hän haluaa töiden jälkeen tavata. Olisiko parempi antaa hänen silloin ottaa yhteyttä, onko mitään merkitystä sillä olenko aktiivinen/passiivinen suuntaansa tässä tilanteessa?
Tiedän että on muitakin keinoja, mutta jotenkin toivoisin että pystyttäisiin nämä puhumalla selvittämään, ennekuin mitään sattuu. Kunhan osaisin olla syyllistämättä toista. Puusilmäisyyttä tai ei, jokin muutos tähän olis tultava.
"Hän kokee välittämiseni ahdistavana, joten olenkin ollut aika hiljaa."
Minä ahdistun tästä, sillä tämä voisi olla itseni kirjoittamaa! Jos kysymys ei ole siitä, että se sinun yhteydenottotahtisi ei ole ollut aivan mieletön, voit olla aivan huoleti: vika ei ole sinun päässäsi! On normaalia tuntea epävarmuutta tilanteessa, jossa itse välittää ja haluaa panostaa suhteeseen ja pitää yhteyttä eron hetkinä, ja suhteen toinen osapuoli ahdistuu ja antaa ymmärtää kokevansa vastailun velvollisuutena.
Juokse ja lujaa, jos vain suinkin pääset irti! Ansaitset rakkaan, jolle olet niin kiinnostava, että yhteydenpitosi on mukavaa ja joka pitää itsekin sinuun yhteyttä kohtuutiiviisti. Tällä hetkellä olet vain tämän miehen elämän täydentämiseksi olemassa, muuna aikana pakkopullaa!
Jotain taitaa tosiaan olla pielessä, jos mun soitteluni ja kuulumisieni kertominen tuntuu ahdistavalta. Itse hän soittaa hyvin harvakseltaan, tosin tiedän että sama koskee kaikkia muitakin hänen läheisiään, mies on ns. introvertti ja suosittu tyyppi eikä ole kai tottunut näkemään vaivaa, 'kun naiset ne soittelevat'. Kyllä hänkin minulle soittaa noin pari kertaa viikossa, mutta ongelma on siinä että minä kaipaisin tiiviimpää yhteydenopitoa.
Pohdin tässä vaan missä määrin mun pitää tyytyä siihen mitä saan -miehellä meneillään hektinen työjakso- ja missä määrin toisaalta arvostaa itseäni niin, että kertoisin selvin sanoin hänelle turhautumiseni etäisyyteen. En halua olla olemassa kenenkään elämän hetkittäisenä täydentäjänä.
Mies kyllästyi sinuun. Kohteliaana herrana hän ei kuitenkaan halua sanoa sitä suoraan, vaan keksii selityksiä työkiireistä ja vetäytyy vähitellen kokonaan elämästäsi.
naiset saamaan miehen mielenkiinnon kohdistumaan työn sijasta itseensä. Helppoa se ei ole, mutta jos nainen pystyy tarjoamaan jotain kiinnostavampaa, niin se on siinä. Itse käyn usein ruokatunnilla seukkailemassa parinkin typyn luona.
Miten niin käyt parin tyypin kanssa seukkailemassa?!
Siis pyörität useampaa naista ja ilmeisesti sängyn kautta? Juu, nämä lounasdeitit taitaa olla ihan asia erikseen. Miten niin muka on naisen tehtävä pitää mielenkiintoa yllä? Minähän tässä olen kyllästynyt ankeaan tilanteeseen.
Hei!
Uskoisin, että kyseessä on ihmistyyppi, joka jaksaa niin kauan, kuin uutuudenviehätystä riittää. Nyt ovat jo muut haasteet kiikarissa. Sinulle on toki toistaiseksi vielä käyttöä mukaviin hetkiin, mutta pienempi annostus riittää. Käy siis päinvastoin, kuin huumeidenkäytössä. Pitempään käyttäneelle riittää pienempi annos.
Voinet valita, tyydytkö geishan rooliksi typistyneeseen suhteeseen (= nauti hetkistä, älä vaadi mitään sen enempää (enempää yhteydenpitoa, enemmän välittämistä), vai mikä on oma päämäärääsi: mitä sinä haluat tältä suhteelta. Tyyppi ei mahdollisesti tule ikinä päättämään asiassa mitään vaan odottaa, että väljähtymiseen kyllästyneenä aloitteen suhteen lopettamiseksi teet sinä, jolloin hän ei ole eroon syypää.
Minun tällainen suhteeni päättyi melko traagisesti sen jälkeen kun olin kuukausikaupalla kitkutellut epätietoisuudessa. Mies saattaa sanoa, että on ihan normaalia, että alkuihastuksen jälkeen edessä on rauhallisempi jakso. Näin onkin, mutta jos et koe, että voitte asiasta/huolestasi rakentavasti keskustella, kuulostaa tilanne huolestuttavasti samalta, kuin omanikin oli, so. ettei toinen vain saa sanotuksi sitä, ettei suhde ole hänelle enää vakava tai kovin kiinnostava. Penikkatauti ei katso ikää! Mikä on miehen erohistoria?
Hyvässä suhteessa etäisyyden ja läheisyyden määrää säädellään yhdessä sopimalla.
Voimia!
En olisi tuosta aivan varma; miehellä kymmenen vuoden liitto lapsineen takana. Pikemminkin saattaa kiikastaa siitä, ettei mies ole päässyt tuosta erostaan yli, ja on sitoutumiskammoinen, vaikka aikaa erosta onkin useampi vuosi.
Mutta silti, en halua tyytyä geishan rooliin, mulla on niin paljon enemmän annettavaa hyvään suhteeseen.
Ongelmana on se rakentavan keskustelun aloittaminen, mun ehkä pitäisi tiedustella onko kiinnostus väljähtänyt, tai eikö suhde ole vakava tms. Vaikeaa on tivata mitään, en halua painostaa. Ja tiedän että mies haluaa ns.kevyempää suhdetta tässä vaiheessa. Tulevaisuudestakin ollaan puhuttu, mutta lieneeköhän utopiaa. En nyt ainakaan vielä hänestä halua luopua, meillä on niin samat inressit ja ollaan samanlaisia monella tasolla, niin että aineksia toimivampaan suhteeseen mun mielestä olisi. Paitsi se ikäero. Ja silti tässä taas haikailen, en tiedä.
Kiitos kannustuksesta! Miten pitkään sinun suhteesi kesti, miten sait miehen myöntään asian tilan?
En tiedä, luetko tätä enää. Siinä suhteessa, joka minulla oli, miehellä oli myös ollut kohtuupitkät, tiiviit ja vakavat suhteet takana. Lapsiakin. Sanoi aluksi haluavansa ehdottomasti vakavan, yhteenmuuttamiseen tähtäävän suhteen, mutta ei sitten ollutkaan valmis tekemään mitään suhteen eteen. Meidän suhde kesti kaikkiaan puoli vuotta. Todella tiivis aika vain 2kk. Välirikkoja tuli senkin matkan varrella kun aloin "ahdistavaksi". Lopullinen välirikko tuli sitten kun tulin raskaaksi. Se sokki sai miehen kertomaan, ettei hän ollut enää pitkään (sen 2 kk:n jälkeen) rakastanut minua niin kuin hän tiesi minun toivovan ja että hän oli luvannut yli varojensa (=valehdellut) siinä, että oli antanut minun ymmärtää, että suhde etenee, vaikka nyt mennäänkin pikkuhiljaa. Sen loppuajan olin just sellainen geisha. En suosittele!
Luin tämän vasta nyt, en tiedä luetko enää. Aika dramaattisesti se teidän suhde päättyi. Piditkö lapsen silti vaikka eroon päädyittekin? Itse olen päättänyt, että jos tulen raskaaksi niin pidän lapsen, vaikkei yhdessä pysyttäisikään.
Me ei edelleenkään olla puhuttu paljon, pikkuhiljaa edetään, tai sitten ei. En jaksa murehtia, koska tämän tiiviimpi seurustelu ei ole mulle nyt ajankohtaista, eikä nyt tiedä sanoa muutetaanko ikinä yhteen. Tottakai haluaisin sitä, ja toivon vaan että asiat muuttuvat vielä hyvään suuntaan. Kaikkea hyvää sullekin, jonkun rehellisen miehen kanssa!
Ainakin näin myynti hommissa huomaa sen, että kesä on huomattavasti hiljaisempaa aikaa kuin muut vuoden ajat. Tällöin on aikaa itselle, harrastuksille ja myös ihmissuhteille. Mut kun tulee syksy niin sit taas mennään lohko punaisena pitkin Suomen maata. Normi viikko on monesti seuraavanlainen: Maanantai iltana toimistolta reissuun, torstai iltana takas himaan ja perjantaina normi toimistopäivä(10-12 h). Viikonloppuna pitäis keretä pelaamaan golffia, ottamaan muutamat oluet frendien kanssa, pestä pyykkiä ja pakata seuraavan viikon kamat. Eli kiirettä pitää.
Monet jotka hoitavat myyntiä ulkomaille matkustavat n. 150-180 päivää vuodessa eli sen verran päiviä myös pois kotoa =). Lisäksi joillekin erikoisosaajille saattaa tulla muutaman päivän varoitusajalla komennuksia ulkomaille ja sen kestoa ei välttämättä tiedä edes etukäteen. Se voi olla viikko tai 3. Tällaiset kaverit jotka tekevät näitä hommia ovat lähes poikkeuksetta sinkkuja ja laittavat uran kaiken edelle... Firmat monesti myös arvostavat näitä kavereita ja palkitsevat niitä paremmilla hommilla.
Eli aika vaikeaa on olla parisuhteessa ja ennen kaikkea antaa aikaa parisuhteelle kun tuntuu ettei sitä ole oikein itsellekkään.